TYHJÄÄ KAUHUA

Katsoin Netflixistä keskinkertaista paremman Get Outin ohjaajan uuden elokuvan Us. Ei toimi kauhuna eikä allegoriana. Väkinäinen. Yritin parhaalla tahdollani keksiä selityksiä kaksoisolentoperheelle: keskiluokka synnyttää hirviönsä, hyvinvoinnin rakenteellinen väkivalta, sartrelaisen vilpillisen tietoisuuden henkilöityminen (ja sen tiedostaminen kapinan vaikutuksesta)... Mutta kaikki yritykset selittää tätä turhanpäiväisyyttä tuntuvat vain vaivaannuttavilta. Kuitenkin allegorisuus on niin ilmeistä, että halu selittää jää päälle eikä mikään enää ole pelottavaa. Lopun yritys selittää kummallisuus tieteellä oli tahattoman koomista. Äidin sisäinen ristiriita elokuvan lopussa oli ainut kiinnostava pointti. Jatko-osa hänen eksistentiaalisesta kauhustaan voisi olla kiinnostava: kuinka hän oli unohtanut kaltaisensa saadessaan tahtomansa. Ehkä tämä olisi lyhytelokuvana toiminut. Nyt pohjustettiin kiinnostavaa pointtia melkein kaksi tuntia. En odota tältä ohjaaja-käsikirjoittajalta enää mitään. Tai sitten oivallan tämän myöhemmin vielä paremmin. Mutta yhtä kaikki: kauhu tästä puuttui.

TÄLTÄ MINUSTA TUNTUU

Kirjoitin tämän aikoja sitten blogiini. Nyt se tuntuu vieläkin ajankohtaisemmalta. Tämä on siis ehdotus näytelmäksi. Voisi sanoa, että tämän tarkemmin en tuntojani osaa ilmaista. (Jos tuntee Kierkegaardia, yhteyden huomaa. Mutta se ei ole välttämätöntä, koska kyse on vain metodista, epäsuorasta tiedottamisesta.)

PESSIMISTIN YKSINÄINEN SYDÄN 

Kaikkien tuntema pessimisti haluaa järjestää karnevalistiset kekkerit. Hän on väsynyt vakavuuteen. Hän on turhautunut. Hänelle arvojen tyhjiö voi tarjota enää vihoviimeisen ilonpidon. Salaa hän tietenkin toivoo, että nautintojen julkeus vielä voisi herättää ihmisissä jonkinlaisen eettisen närkästyksen ja että he vielä tunnistaisivat itsessään jotakin tärkeää ja puhdasta. Pessimisti siis toivoo olevansa väärässä ja suhteettoman ilonpidon vielä kiertävän takaisin suhteellisuudentajuiseen vakavuuteen. Hän toivoo että vakavuudella sittenkin olisi vielä sijaa näillä hulvattomuuden markkinoilla. 

Äkkiä hän - vastoin kaikkia periaatteitaan - alkaa olla jopa toiveikas. Ei ehkä olekaan syytä heittäytyä pelkkään nihilistiseen karnevalismiin! On ehkä sittenkin mahdollista toivoa ihmisten haluavan jotain enemmän, palaavan johonkin. 

Vai onko sittenkään? Ehkä on kuitenkin niin, että juhlaväen närkästys tästä vastuuttomasta ilonpidosta johtuu vain siitä, että juuri heidän käsitystään vakavuudesta on loukattu; että totuus ei ole heidän totuutensa kaltainen. 

Viimeisessä kohtauksessa vain pessimistimme on lavalla ja hänen yksinäisyytensä on musertavaa. Kaikki hänen vieraansa ovat lähteneet koteihinsa ja ymmärtäneet ilonpitonsa väärin. 

Entä sitten tämän näytelmän yleisö? Mihin tai keneen se samastuu? Pessimistin yksinäisyyteenkö? Jotta voi taas unohtaa itsensä? 

Mutta tätähän yleisö ei yleensä huomaa, koska uskoo taiteen olevan aina puolellaan.

JOHN CASSAVETESIN A WOMAN UNDER THE INFLUENCE TEEMALLA JA AREENALLA 21.11.

 https://laajakuva.com/cassavetesin-katoava-nayttamo/

TOINEN KIINNOSTAVA KIRJA

Siivotessani kirjahyllyä Kivivuoren opus taas tarttui käteen. Jos luen niin luen tätä nykyään lähinnä siksi, että se on erinomaista vastalääkettä kielellistä konstruktiota korostavalle filosofialle (tosin itse olen enemmän pragmatisti kuin kielellistä konstruktiota korostava filosofian harrastaja). Kriminologia on raikkaan monitieteellinen ala. Se ei sulkeista yhtälöstä tutkimukselle välttämättömiä muuttujia, kuten viime vuosien julkisissa keskusteluissa on poliittisista ja ideologisista syistä tahtonut käydä. Itseään kunnioittava tutkijahan ei niin voi tehdä, kaikki on otettava huomioon korrektiudesta piittaamatta. Hyvä esimerkki on vaikkapa taannoinen keskustelu siitä, onko kulttuurilla ja maahanmuuttajataustalla merkitystä (seksuaali)rikoksiin. Oikea vastaus ei ole kyllä tai ei vaan se, ettei kulttuuria muuttujana saa sulkeistaa pois yhtälöstä, jos haluaa tehdä pätevää tutkimusta. Sama vastaus koskee keskustelua Helsingin nuorisojoukoista. Se kyllä on totta, että tuo nyt esillä oleva sana maahanmuuttajataustaisuus on poliittisesti ja inhimillisesti katsoen ongelmallinen. Ymmärrän Ohisalon varovaisuuden ykkösaamussa, kun toimittajan piti asiasta hämntä haastaa. Ohisalo antoi tilanteeseen nähden ihan realistisen vastauksen. 

Rikokset ja rangaistukset ovat aina olleet ideologisen kamppailun temmellyskenttää. Relatisoivaa sosiaalista konstruktiota tarjotaan mielellään selitykseksi niin syihin kuin seurauksiin, ettei identifioiduttaisi valtaan. Samalla jätetään selittämättä rikosten ja rangaistusten universaali ydin. Eräänlaista metafysiikkaa sekin. Universaalin perustelu konstruktiivisella satunnaisuudella. Kirjasta on julkaistu päivitetty painos. Omani on vuosimallia 2008.

NAAMAKIRJASSA SANOTTUA JA KIINNOSTAVA KIRJA

"Poliittisessa dialektiikassa väärät arvot ja jopa onteen kummallisuudet ovat teittyyn rajaan asti välttämättömiä. Jos siis aidosti haluaa moniäänisyyttä. Itse kallistun viheriään vasemmistoon, mutta ilman konservatiivisia vastavoimia olisi liian helppoa muodostaa ristiriitaisesta todellisuudesta ristiriidaton identiteetti. Jotain jäisi ajattelematta." 

Noin kirjoitin naamakirjassani. Kyllä. Toisinaan Halla-ahoa on inspiroivampaa ja tärkeämpää kuunnella kuin vaikkapa Ohisaloa tai pääministeriä. Tai kun Marine Le Pen kieltäytyi huivista vieraillessaan jonkun en muista enää kenen arabijohtajan luona, nautin salaa kaltaisiltani, siis suvaitsevaisilta vasemmistohumanisteilta. Niinpä. Ei minusta olisi poliitikoksi. 

No niin. Alla olevassa linkissä on juttu kirjasta, joka käsittelee tätä kysymystä liberalistisen vapaus- ja ihmiskäsityksen umpikujan näkökulmasta. Umpikujan, jonka voi haastaa epäkorrektiudella ja tottelemattomuudella, äärioikeistolaisellakin (kuten Le Pen tekee). Tämä juttu ei tietenkään taas avaudu kuin tilaajille, mutta ainakin näette, mistä on kysymys, mikä kirja ja ketkä tekijät. Tässä kirja isänpäiväksi. Itse päätin hankkia.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007592332.html