Kirjoitin tämän aikoja sitten blogiini. Nyt se tuntuu vieläkin ajankohtaisemmalta. Tämä on siis ehdotus näytelmäksi. Voisi sanoa, että tämän tarkemmin en tuntojani osaa ilmaista. (Jos tuntee Kierkegaardia, yhteyden huomaa. Mutta se ei ole välttämätöntä, koska kyse on vain metodista, epäsuorasta tiedottamisesta.)
PESSIMISTIN YKSINÄINEN SYDÄN
Kaikkien tuntema pessimisti haluaa järjestää karnevalistiset kekkerit. Hän on väsynyt vakavuuteen. Hän on turhautunut. Hänelle arvojen tyhjiö voi tarjota enää vihoviimeisen ilonpidon. Salaa hän tietenkin toivoo, että nautintojen julkeus vielä voisi herättää ihmisissä jonkinlaisen eettisen närkästyksen ja että he vielä tunnistaisivat itsessään jotakin tärkeää ja puhdasta. Pessimisti siis toivoo olevansa väärässä ja suhteettoman ilonpidon vielä kiertävän takaisin suhteellisuudentajuiseen vakavuuteen. Hän toivoo että vakavuudella sittenkin olisi vielä sijaa näillä hulvattomuuden markkinoilla.
Äkkiä hän - vastoin kaikkia periaatteitaan - alkaa olla jopa toiveikas. Ei ehkä olekaan syytä heittäytyä pelkkään nihilistiseen karnevalismiin! On ehkä sittenkin mahdollista toivoa ihmisten haluavan jotain enemmän, palaavan johonkin.
Vai onko sittenkään? Ehkä on kuitenkin niin, että juhlaväen närkästys tästä vastuuttomasta ilonpidosta johtuu vain siitä, että juuri heidän käsitystään vakavuudesta on loukattu; että totuus ei ole heidän totuutensa kaltainen.
Viimeisessä kohtauksessa vain pessimistimme on lavalla ja hänen yksinäisyytensä on musertavaa. Kaikki hänen vieraansa ovat lähteneet koteihinsa ja ymmärtäneet ilonpitonsa väärin.
Entä sitten tämän näytelmän yleisö? Mihin tai keneen se samastuu? Pessimistin yksinäisyyteenkö? Jotta voi taas unohtaa itsensä?
Mutta tätähän yleisö ei yleensä huomaa, koska uskoo taiteen olevan aina puolellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti