Tuntuu justiinsa nyt, kun poltan keskiyöllä lämpimästi pukeutuneena sikaria terassilla ja pidän kissan hihnasta kiinni, että runous, ja kyllä kaikki muukin taide aika pitkälti, on mulle älytön paradoksi: yritystä pysäyttää liikkuva mieli ja rakentaa totaalinen, ajan pysäyttävä havainto; yritystä olla yhtä hyvien juttujen kanssa. Siksi joskus arkailee palata suosikkeihinsa. Haluaa säilyttää niiden totaalisen hahmon, joka ei sitten reaalisena enää vastaakaan odotuksia. Taidekin siis jollain lailla kuluu, on tarvike, jolla itseään on rakentanut ja rakentaa. Se ei koskaan niin ylevää ja syvää kuin haluaisi. Helpottaa kun tämän hyväksyy. Siis että taide on suhteellista; väline johonkin.
On jotenkin ihmisen rakenteeseen kuuluva juttu, että teos "vanhenee" aisteille. Ja miten se taas vaikuttaa tulkintaamme siitä, on kiinnostava juttu. Onko niin, että taiteen arvo, se mikä on kestävää, pitää kaivaa älyllisestä arviosta, lopultakin? Ja se taas vaatii erityistä kompetenssia. Esimerkiksi itse jauhan Boulezia autossani viikkoja ja sitten pitää pitää tauko ja aloittaa jossain vaiheessa varovasti uudelleen, ikäänku hämätä organismiaan. Ja tästä voi tehdä sen hypoteesin ainakin, että kokemukseni Boulezista on teoksen merkitykseen tai laatuun nähden vailla sisältöä. Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava. Onko Boulez hyvä säveltäjä? Älkää kysykö minulta.
VastaaPoista