torstai 16. syyskuuta 2021

TYLSÄÄ

http://areena.yle.fi/1-50897567

Nyt täytyy sanoa, että nämä tässä kuullut Davisin tekstit (jotka ovat siis tosi lyhyitä) eivät tehneet minuun vaikutusta. Niiden twist jättää minut kylmäksi. Jotenkin liian ilmeistä ja arvattavaa. Olisi ollut kiinnostavaa, että edes yksi ohjelman vieraista olisi ollut edes vähän kriittinen.

maanantai 6. syyskuuta 2021

perjantai 3. syyskuuta 2021

TEKIJÄ EI OLE KUOLLUT ELI SYVÄ JOKI VAIVAA AINA VAIN

Kolumni | Väitän, että tekijä on kuollut – vaikka julkinen sana keskittyykin nyt enemmän kirjailijoihin kuin heidän teoksiinsa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008228494.html?share=a8d207f58e8c082094bfedd8cbb16452

...

Tekijä on joskus oleellisen tärkeä teoksen vastaanoton suhteen. James Dickeyn romaani Syvä joki on itselleni tästä erinomainen todiste. Se on elokuvaa nihilistisempi (Dickey pyöristi elokuvakäsikirjoitustaan). Pidän sitä fasistisena teoksena. Ainakin heikkoutta halveksivana. Sen päähenkilö Ed (elokuvassa häntä näytteli Jon Voight) on ehkä vastenmielisin kerojaminä koskaan. Tosin elokuvassa katsojille lähestyttävämmäksi kirjoitettu. Niin arvojeni vastainen hän on inhotessaan raiskattua Bobbya. Mutta nautin kirjasta. Olen lukenut sen useaan kertaan. Ehkä pidän juuri siksi, ettei se tarjoa lukijalleen taideromaaneille niin tyypillistä humanistin lämmintä kättä. Taide on siksi, lopultakin, niin helppoa. (Syvä joki on jotain viihteen ja taiteen rajoilla kulkevaa.)

No mutta nyt asiaan. Syvän joen haastavuus on siinä, että Dickey ei ota etäisyyttä tekstiin eikä siinä edustettuihin arvoihin. Ja kun en TIEDÄ, mitä mieltä hän on (ainakin kannatti Vietnamin sotaa), lukukokemus on... miten sen sanoisin, kiusaava ja hämmentävä; eksistentiaalinen. Jos löytäisin selkeästi Dickeyn kannan Edin paskamaisuuteen ja teoksen voimafilosofiaan... se olisi tylsempi kirja. Tekijä on siis läsnä eräänlaisena differenssin tuottajana juuri siksi, etten tiedä hänen olemisestaan tai olemattomuudestaan. MUTTA HÄNTÄ ON PAKKO AJATELLA.

Ajatus tekijän kuolemasta on helppoa estetiikkaa.



torstai 2. syyskuuta 2021

MIKSI AUTOFIKTIOTA?

Ylen Kulttuuricocktail alkoi taas. Aiheena oli autofiktio. Siis lajityyppi, joka taiteilee kirjoittan kokemuksen ja kuvitteellisen välillä. Ohjelmassa mietittiin, että miksi moista kirjoitetaan. Tuli mieleeni tämä täällä aiemmin julkaisemani (nyt päivitetty) teksti. Tätä syytä autofiktiolle ei ohjelmassa ehdotettu. 

KNAUSGÅRD, HITLER JA NIETZSCHE

Paluu Knausgårdiin.

Taisteluni? Miksi tuo nimi? Ehkä Knausgård vastaa tässä, kuudennen osan sivulla 504:

"Hitlerin Taisteluni on kirjallisuuden ehdottomasti viimeinen tabu. Vaikka se onkin kiinnostava teos, on mahdotonta tunnustaa sitä, sillä silloin ihminen ei kunnioita niitä kaikkia jotka kirjan synnyttämä järjestelmä vei kuolemaan. (...) Melkein kaikki kirjallisuus on vain tekstiä, mutta ei Taisteluni, se on enemmän kuin tekstiä. (...) Tekstin ja todellisuuden välinen ovi on siinä ammollaan, tavalla jota ei esiinny muissa kirjoissa."

Käsitteleekö Knausgård syyllisyyttään ja ahdistustaan nimeämällä kirjansa niin kuin nimeää? Pyytääkö hän kummallisella tavalla anteeksi? Tai sitten uhmaa itseään? Tai haluaako kirjautua nimeämisellään ulos pelkän tekstin diskurssista? Haastaa postmodernin haamut? Luoda Hitlerin Taistelustani metatekstin, joka osoittaisi tekstin ylittämisen mahdolliseksi? Tai ainakin väitteen ylittämisen mahdottomuudesta haastavaksi? Haluaako Knausgård sanoa, ettei tule pakenemaan kirjallisuuden suojaan syytöksien edessä? Vai voisiko hän enää edes tehdä sitä uskottavasti? Ja tätäkö hän juuri tahtoo? 

Mistä tämä masokistinen itsensä häpäiseminen kumpuaa? Esitän että ihmisen halusta olla tosi. Ja ollakseen sitä ihmisen on ylitettävä kieli kivulla tai julmuudella itseään tai muita kohtaan. Sitäkö esimerkiksi kouluampujat todistivat itselleen ja muille? Tavoittaakseen eräänlaisen toden vaikkakin autistisen statuksen. Tai  Teemu Mäki. Oliko kissan lopulta kuoltava vain taiteilijan vuoksi? Yleisöllehän riittää illuusio, se että uskovat sen kuolevan. Eettinen haaste johon Mäki teollaan pyrki, on silloin ihan sama.

Uskon että juuri kielen ylittämistä esimerkiksi Nietzschestä jotkut hakevat; tekstiä, joka lopulta osoittaisi lukemisen turhuuden, pelkän esteettisen itsepetoksen, ja vaatisi toimintaa. Lukeminen ja kirjoittaminen ei kaikille riitä. Juuri siksi Nietzsche on vaarallinen filosofi. Vaarattomaksi selittäjistään huolimatta. "Ei se tätä tarkoittanut, lukevat filosofia väärin."

Taide houkuttelee toteen kokemukseen. Vaatiikin sitä (ollakseen viihteen vastakohta). Että pelkkä esteettisyys olisi ylitettävä johonkin, josta niin tekijän kuin kokijan olisi maksettava hinta. Tai että kokija ainakin voisi kokea jollain itseään häiritsevällä tavalla se hinta, jonka tekijä kokee. Autofiktio voi olla tapa pyrkiä tähän kokemukseen. Tiedostamaton tai tiedostettu.

tiistai 31. elokuuta 2021

VANHANAIKAISTA

Hyvyys, totuus ja kauneus olivat kauan pois muodista. 

Uskottiin liikaa siihen, miltä maailma näyttää.

sunnuntai 22. elokuuta 2021

HAASTAVA KIRJA (JOTA EN OLE LUKENUT)


Kirja-arvostelu | Ranskalainen Pauline Harmange kertoo kohutussa teoksessaan, miksi miesten vihaaminen on tuonut hänen elämäänsä paljon iloa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008176044.html?share=162722b984f0889cc9e8c4e5e7f6478a

Totta. Kuten Harmange sanoo, miesvihalla ja naisvihalla on eroa. Tämä on vähän niin kuin herran ja rengin dialektiikkaa, jossa renki vain voi uudistaa peliä. 

Kun Harmange ihmettelee, miksi hän omaksuu niin helposti parisuhteessaan huolenpitäjän roolin, heräsi seuraavanlaisia ajatuksia. Oli syy mikä tahansa, se ei voi perustella häntä. Eikä kukaan sen perustella.  Se, mistä tämä kaikki dialektiikka on saanut alkunsa, missä määrin vaikkapa myös biologiasta, jäänee loputtomaksi kiistelyn aiheeksi. Mutta alkuun ei saa tietenkään viitata yksilon määrittelemiseksi oli se mikä tahansa. Ja vaikka se selvitettäisiin, se ei määrittele subjektia. Nietzschen mielestä ihmisen oli ylitettävä myös luontonsa, jopa biologiansa. Ehkä juuri naisten on muistettava tämä jos sikseen tulee. 

Heräsi myös kysymys, eikö tämä dialektiikka koske ainakin periaatteessa myös muita etuoikeuttuja sukupuoleen katsomatta. Se, kuka on oikeutettu vihaamaan ketä, on mutkikas kysymys. 

Mutta tämä kirja tuntuu ehdottomasti kiinnostavalta.


lauantai 21. elokuuta 2021

IDEA LINEAARISESTA HISTORIASTA

Tuota otsikon ideaa edusti Hesarin keskustelussa oleva kommentti, että pysyvä rauha saadaan vain neuvottelemalla. Vastasin siihen näin:

Tuo "vain" on vaikea sana tässä. Missä määrin sotatila kypsyttää osapuolet neuvotteluihin, on oleellinen kysymys. Yhteisymmärryksen saavuttaminen ikään kuin puolueettomasta neuvottelutilasta lähtien voi olla käytännössä mahdotonta. Uskon että esimerkiksi Normandian maihinnousulla oli "neuvottelujen" kannalta oleellinen merkitys. Kysymys on siitä, miten päin historiaa lukee. Ehkä sitä pitäisi lukea dialektisesti. Silloin sanat kuten "aina" tai "vain" eivät enää kielessä kunnolla pelitä.

tiistai 17. elokuuta 2021

UNIVERSAALI KÄRSIMYS

https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/38553


Onko olemassa universaaleja, jotka yhdistävät kielipelejä? Onko vieraiden elämänmuotojen ymmärtäminen mahdollista? Noin tuossa tutkielmassa kysytään.

Ja sitten ne saranalauseet. Ne ovat Wittgensteinin ajattelussa jotain epäilemätöntä kuten vaikkapa lause 2 x 2 = 4, tai "maailma on ollut olemassa kauan ennen minua". Jos epäilemme noita lauseita, epäilemme koko laskemisen ja kokemisen kielipeliä. Ja se on mahdotonta. "Epäileminen on mahdollista vain kielipeleissä." Absoluuttinen skeptisismi on siis mieletöntä. Saranalauseita ei voi koetella ja siksi niitä ei oikeastaan voi sanoa tosiksi. Totuus ja varmuus eivät siten ole valttämättä ihan sama asia. 

Nyt kysymys  kuuluu: Ovatko vieraiden elämänmuotojen käyttämät saranalauseet yhdistettävissä, ymmärrettävissä "ristiin"? Voiko mikään yhdistää niitä?

Tämän ihailtavan selkeän Pro gradun lukeminen oli inspiroiva elämys vaikka hirveästi uutta se ei tarjonnut. Se sai miettimään tuota kysymystä vieraiden kielipelien yhdistävämisestä. Mikä niissä olisi samaa? Mieleeni jäi pyörimään kysymys, onko kärsimys saranalauseena sellainen (psykopaatin saranalause ei tietenkään toimi samoin). Onko se vieraankin elämänmuodon (kulttuurin tai eläimen) ilmaisemana meille yhteinen, epäilemätön ja välittömästi tunnistettava saranalause? Tätä nyt mietin. Lukekaa ja aatelkaapa ite.


PUTRO JA KUOLEMA

http://areena.yle.fi/1-50873604

Putro puhuu kuolemasta mutta kuulostaa liikaa siltä, että se haluaa ilmaista itseään. Sama ongelma sen lauluissa, aiheeseen katsomatta.

sunnuntai 15. elokuuta 2021

TÄRKEÄT OLEMISEN KOORDINAATIT

On jotenkin selkeyttävää ja vapauttavaakin ajatella, että on osa itseä laajempaa koordinaattia; että ajattelee ja toimii siinä. Että ei ole kokemustaan määrittelevä piste valkoisella paperilla vaan pikemminkin ruutupaperi, jonka suorien jokaisessa leikkauspisteessä ilmenee samanaikaisesti. Näillä kielikuvilla ymmärtää oman suhteellisuutensa jotenkin  paremmin.

Reaalisin kieli tuossa kokonaisuudessa on epävarmuuden tunne. Huoli ja ahdistus. Tai ärtymys. Varsinkin kun kuulee ehdottomia väitteitä tai periaatteita maailman tilasta.

Millaiset väitteet ja periaatteet sitten minua erityisesti ärsyttävät? No vierasta hegemoniaa väistämättä vahvistava kulttuuri- ja arvorelativismi tai vaikkapa hokema sodan mielettömyydestä esimerkiksi, tai väite, että väkivalta ei ratkaise mitään. Ne tuntuvat siirtävän edustajansa ja lausujansa ajan ja paikan häiritsevistä koordinaateista ideoiden vapaaseen valtakuntaan. Siellä he sitten etsivät koordinaatistosta mahdotonta ja rauhaannuttavaa nollakohtaa, uutta alkua itselleen.

Mitä tällä nyt haen? Sitä että huolimattomasti ajateltuina ja puhuttuina ajatuksemme ovat auttamatta eräänlaisia metakoordinaatteja, jotka eivät voi olla välittömästi luulemallamme tavalla tosia ja eettisiä, koska niissä emme kohtaa toista ihmistä (ja itseämme) kuolevaisena ja kärsivänä olentona vaan ideaalisena objektina. Ajatusvirheemme on siis siinä, että uskomme metakoordinaattien asettuvan täydellisesti "reaalisten" paikoille ja mikä kummallisinta, koemme kummankin olevan samassa paikassa (totta) yhtä aikaa. Siis sekä ideaalisen objektin että kuolevaisen olennon. Kun kumpikaan ei kuitenkaan välttämättä ole. Juuri tämän ajatusvirheemme takia kaikki tuntuu olevan itsellemme mahdollista. Tai ainakin tunnemme liian helposti vakuuttuneisuuden tunnetta.

Kirjoitin tämän koska minusta tuntuu, että tätä on tärkeää ajatella itsemme ja muiden vuoksi.

lauantai 14. elokuuta 2021

ESIMERKKI HÄIRITSEVYYDESTÄ: Haanpää ja avantgarde(vanha juttu päivitettynä ja korjattuna)

"Myös avantgarde luo oman peittävän näköisyytensä, jos annamme niin tapahtua."

Noin olen joskus kirjoittanut. Hain ajatusta, että avantgarde ja traditio (jonka tuossa yhteydessä rajasin realismiksi) eivät  mielestäni sulje pois toisiaan. Oleellinen kysymys  on se, onko realismi valjastettu palvelemaan enemmän laiskaa mielikuvitusta (mitä lukijat yleensä odottavat saadakseen eläytyä) vai mielikuvien ajattelemista, siis niihin eksyttämistä. Jos jälkimmäistä, realismi lyö kättä avantgarden kanssa. Avantgardea on silloin tekstin, mielen ja reaalisen suhde. Avantgardea on se, mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle ja juuri siksi haastaa sen. 

Haanpään Noitaympyrässä mielestäni näin tapahtuu. Siinä realismi on näennäistä, koska se johdattaa ankaralla logiikallaan ulos kuvistaan. Sen tarkoitus ei ole rakentaa illuusiota todellisuudesta, vaan olla väline, metodi, jolla se väittää jotain todellisuudesta. Ja mielestäni yhäkin ajankohtaisesti jollain perustavalla tasolla. 

Noitaympyrä on reflektiivinen teksti, joka vain näyttää "luonnolliselta muodolta". Ja se enemmänkin näyttää kuin kertoo. Eikö teitäkin häiritse sen kuvaama "maailma limbona"? Varoittaahan jo nimikin tästä.

(ONKO) HÄIRITSEVÄ TAIDE HUKASSA

Anna Eriksson ja moni muu taiteen edustaja kaipailee häiritsevää taidetta. Mutta ei sen enempää määrittele, mitä se olisi. No, Eriksson sen verran, että puolustaa elitismiä ja neromyyttiä. Tässä komppaan häntä. Nuo sanat jo itsessään luovat levottomuutta. Ei taide voi olla lähtokohtaisesti tasa-arvoista. Ja miksi neroja ei voisi olla yhtä hyvin taiteessa kuin fysiikassa? Vai oliko Einstein vain tarpeeksi ahkera?

Olen oikeastaan sitä mieltä, että kun taideväki puhuu häiritsevästä taiteesta, he tietävät olevansa itse turvassa. He tietävät jo ennalta, kuka taiteessa silloin puhuu. On nimittäin selvää, että he tarkoittavat konservatiivisten arvojen haastamista. Konservatiivi on siis tehtävä levottomaksi. Toisin sanoen: häiritsevänkin teoksen on tarjottava humanismin lämmintä kättä.

Itse en montaa häiritsevää taidekokemusta muista. Teemun Mäen kissa kyllä tietenkin joo. Sehän häiritsi tasapuolisesti kaikkia. Nykyään en häiriinny hänenkään jutuista. 

On mentävä elokuvan ja enemmän populaarin puolelle, jotta ei sitä jo yllä marisemaani taiteen tarjoamaa humanismin lämmintä kättä ojennettaisi turvaksi. Siihen kun en ihan heti tartu, vaikka niin mieli tekisi. 

...

Tässä joitain itseäni häiritseviä teoksia:

Peckinpahin Olkikoirat. En yhäkään tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Pauline Kael kirjoitti, että tuo elokuva manipuloi samalla tavalla katsojaa kuin sen päähenkilöitä manipuloidaan. Sama muuten sopii... 

...neljänteen Ramboon, jonka manipuloiva militanttius minua häiritsee ja varsinkin kun pidän elokuvasta paljon (se mistä ei yhtään pidä  ei aidosti häiritse, on vain yhdentekevää).

James Dickeyn romaani Syvä joki. Onko se fasistinen? Mielestäni on. Ja loistava romaani. Dickeyn itse kirjastaan käsikirjoittama elokuva on arvoiltaan siistitty versio.

Pasolini:  Salo 120. Katsokaa niin ymmärrätte miksi. Täällä blogissani on Filmihullun kirjoitukseni, josta ehkä löytyy tähänkin perustelu. Vertailen Haneken Funny Gamesin häiritsevyyteen ja mielestäni Pasolini voittaa.

Haneke: Bennyn video 

Jean Eustache: Äiti ja huora. Mitä naiset oikeastasn pannaan tässä upeassa elokuvassa haluamaan?

Caspar Noé: Syntiset. Loistava, mutta en halua nähdä toista kertaa.

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema. Jotenki vittumainen romaani. 

John R. Landsdale: Yöjuoksijat.Tuntuu että tämä tyly kauhutrilleri on kirjoitettu yhtä aikaa nihilistisellä asenteella ja silkasta kirjoittamisen ilosta.

Trier: Melankolia. Meni kaverilla uniin. Ymmärrän. On enemmän kokemus kuin elokuva.

I Spit on Your Grave. Remake; naisen kosto; saako tästä edes pitää?

Lukas Moodysson: Lilja 4-ever. Vaikuttavaa vihan taidetta; vihaan täysillä mukana.

Robert Bresson: Paholainen luultavasti. Ajankohtainen ja tylyin Bresson. Filosofinen eutanasia?

Sartre:  Muuri. Novelli; herättää häiritsevän kysymyksen, onkohan vastuumme nyt ihan noin absoluuttinen. 

Nietzsche: Näin puhui Zarathustra

Michel Houellebecqin todellisuuskäsitys häiritsee myös. Samoin Timo Hännikäisen.

Nathalie Sarrauten Kultaiset hedelmät pakoilee keskittämistään häiritsevällä tavalla.

Ja sanonta taidetta taiteen vuoksi (se Erikssonin puolustama elitismi). On häiritsevällä mutta inspiroivalla tavalla wittgensteinilainen ilmaisu taiteen itsenäisestä(?) kielipelistä. 

...

Nuo nyt tulevat äkkiä mieleen... Kuten huomasitte, populaari tai sen rajalla oleva onnistuu mua häiritsemään. Taiteen akateemisuus on liian turvallista, valmiiksi humanisoitua. Ehkä jo taiteen koulutuksessa sellaiseksi omaksuttua.

Ja häritsevää voi siis olla vain sellainen, josta myös pitää. Muuten se on vain yhdentekevää. Ja vielä: tietenkin häiritsevyys on aina suhteessa omaan todellisuuskäsitykseen.

sunnuntai 8. elokuuta 2021

VIHDOIN TAIDETTA JOKA KOSKETTAA KEKSELIÄISYYDELLÄÄN

Valokuva | Valokuvaaja Sami Parkkisen ja hänen poikansa Arvin teoksista yksi on jo moderni klassikko, joka tunnetaan Pariisin ja Lontoon metroissa – ”Nää on musta kaikki hyviä”, sanoo 9-vuotias taiteilija isän kanssa tehdyistä kuvista: https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000008161630.html?share=18551690858a02d1884a81ec0303ab4d

perjantai 30. heinäkuuta 2021

TÄMÄ ON RUNO

Fenomenologinen reduktio on yritystä puhdistaa mieli kaikesta, mikä on suhteellista. Eräänlaista meditaatiota siis. Onnistuessaan kollektiivisella tasolla, ja huom: samanaikaisesti, se tarkoittaisi täydellistä yhteisymmärrystä. Paratiisia. Kokemusta ilman valtaa. Vaikuttaako tämä mahdolliselta? Niinpä. Sytytin sikarin, kaadoin itselleni lasiin 4 senttiä Smirnoffia ja luen Vesa Haapalan runoteosta Hämärä ei tanssi enää. Ettei nyt ihan kaikki unohtuisi. Mutta sekin kuvaa kaiken liian kauniisti.

lauantai 17. heinäkuuta 2021

HARMILLISTA (Eyes Wide Shut tänään Avalla)

Stanley Kubrickin Eyes wide shut olisi vaikuttava elokuva, jos sitä voisi katsoa pelkästään kultalusikka suussa syntyneen narsistin henkilökuvana. Mutta koska se selkeästi yrittää kertoa Cruisen näyttelemän aviomiehen hahmossa jotain yleisempää, se tuntui jo ilmestyessään vanhentuneelta. 


Elokuvan kannalta kohtalokasta on, että Kubrick noudattaa Schnitzlerin 20-luvulla kirjoittaman Unikertomuksen tarinaa. Hän ei suostunut sitä päivittämään. Kirja käsittelee 1800-luvun loppua, jolloin naisen seksuaaliset fantasiat epäilemättä olivat kamahduttavaa kamaa ja saivat miehen elokuvassa kuvatulla tavalla menettämään kontrollinsa. 1800-luvun epookkina elokuva olisi voinutkin toimia hyvänä peilinä hedonistiselle ajallemme. Nykyaikaan ilman päivitystä siirrettynä miehen käytös tuntuu häiritsevän anakronistiselta ja siksi siinä määrin vaivaannuttavalta, että kokonaisuudestakaan ei tahdo saada otetta.

Jo Kidmanin ja Cruisen valitseminen pääosaan aitona viihdekulttuurin ikoniparina viestittää mielestäni yleisempää tasoa kuin vain yksittäisen miehen infantiilisuutta. Mutta kuten sanottu, Cruisen henkilöhahmon kypsymätön ja nykyisyyteemme sopimaton reagointi vaimon fantasiaan aiheuttaa sen, ettei hän ole enää vakavasti otettava yleistettävissä oleva henkilöhahmo. Seuraan hänen toilailujaan pelkästään huvittuneena ja kummastellen.

Tarina olisi ollut helppoa päivittää. Vaimo olisi pettänyt miestään oikeasti ja tunnustanut sen tai mahdollista pettämistä ja sen epäilyä olisi korostettu tarinassa. Silloin miehen reaktio olisi ollut uskottava. Nyt hän tuntuu hikeentyvän naisen fantasiasta ikään kuin se olisi hänelle aivan uusi asia. Missä ihmeessä hän on elänyt kaikki nämä pari vuosisataa? 

Aviomies tuntuu vain vanhanaikaiselta idiootilta, johon en pysty samastumaan. Miehen mielikuviksi tarkoitetut otokset vaimosta rakastelemassa uniformuisen fantasiakohteensa kanssa ovat siksi vain huvittavia ja vaivaannuttavia. Ne ovat tyhjiä. Ne pitäisi kokea vahvoina, lähes traumaattisina kuvina. Itse koen ne koomisina.

Harmi. Tämä olisi voinut olla itselleni tekijänsä hienoin elokuva. 

torstai 1. heinäkuuta 2021

PRIDE

Tämän haluan aina toistaa: jos ei näe luonnossa yliluonnollista agenttia, siinä ei ole mitään luonnotonta, vain määrällisiä eroja. Vain hän, joka uskoo sellaiseen yliluonnolliseen agenttiin, joka määrittelee luonnon ulkopuolelta luonnottoman, voi siis ajatella heteronormatiivisuuden olevan luonnollisen mittana annetusti pätevä. Muut ovat näin ajatellessaan tiedostamattaan agentin ja sen asettaman rekisterin sisäistäneitä. 

Yliluonnollinen agentti siis on muuttuja, joka jakaa luonnollisuuden ja luonnottomuuden kielipelin peruuttamattomasti kahtia. Eroa ei voi ylittää.

Ja vaikka minkäänlaista yliluonnollista agenttia ei olettaisikaan, on hyvä tiedostaa, että omasta poikkeavan seksuaalisen halun kokeminen vastenmielisenä on vain sen kokemista vastenmielistä. Kehämäisesti. Ei toista ihmistä arvottava kokemus. En pysty juomaan piimää, mutta se ei tarkoita, että piimä olisi minun kokemukseni ulkopuolella vähempiarvoista kuin maito, josta pidän.

"Miksi tuota homoutta ja sukupuolisuutta pitää rummuttaa?" Juuri ja vain siksi, että kulttuurievoluutio nyt mahdollistaa uuden uskalluksen puhua asiasta. Piilotettu "luonnoton" puskee esiin. 

Kaikki missä marginaali korostaa itseään, on aina enemmän tai vähemmän ärsyttänyt
itsensä neutraaliksi kokevaa ihmistä. Häntä, joka voi vain olla itsenään. 

Ehkä joskus koittaa aika, jona kenenkään ei enää tarvitse julistaa itsensä kieltämistä. Että Pride on "pelkkä" karnevalistinen muisto menneisyydestä. Puhdasta ilonpitoa.

En tiedä miten Pride Seinäjoella näkyy, mutta olen ainakin hengessä mukana. 





maanantai 28. kesäkuuta 2021

RUNO ÄÄNETI LUKEMISEN MERKITYKSESTÄ

Äänikirjat sopivat ehkä suoraan kerrontaan ja varmasti elämänkertoihin. 

Mutta kun kuuntelin Nietzschen Zarathustraa luettavan, tajusin mikä siinä mättää.

Kuulin ihmisen äänen kun en ääneti sitä lukiessani halua enkä onneksi pysty kunnolla muistamaan edes omaani.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

OSCAR-VOITTAJA NOMADLAND

Tuli katsottua. Ihan ok. Mutta yhä alkuperäiskässäristä palkittu Neuvokas nuori nainen menee minulla ykköseksi näistä Oscar-nimikkeistä.

On tämä kiinnostava. Yhtäältä Ameriikan kritiikkiä, toisaalta amerikkalaisen sielunmaiseman oivallinen kuvaus. Eivät nämäkään matkalaiset varmasti pohjoismaista sosiaalidemokratiaa ostais jos valitsemaan pääsisivät. Vapautensa valitsisivat. 

Tuon ristiriidan kuvauksena hyvä. Ei ota kantaa, kuvaa vain. Lajityyppi on, miten sen sanoisi, fiktiodokkarihybridi. Matkalaiset ovat siis näitä pääosien näyttelijöitä lukuun ottamatta oikeita ihmisiä ja siksi ristiriita juuri puhuttelee. Loppu on mielestäni kliseinen. Nyt tuntuu siltä että 3 ja puoli tai 4 pinnaa.

tiistai 8. kesäkuuta 2021

VANHAA JUTTUA PÄIVITETTYNÄ

Näin vaalien alla pessimismini herää vaikka äänestämässä sitä vihervassaria taas kerran kävinkin (Seinäjoen kiista koulujen vegaaniruoasta motivoi). Siksi tämä vanha blogijuttuni päivitettynä myös tänne.

...

PESSIMISTIN YKSINÄINEN SYDÄN (aihe näytelmäksi)

Kaikkien tuntema pessimisti haluaa järjestää karnevalistiset kekkerit. Hän on väsynyt vakavuuteen. Hänelle arvojen tyhjiö voi tarjota enää vihoviimeisen ilonpidon. Salaa hän tietenkin toivoo, että nautintojen julkeus vielä voisi herättää ihmisissä jonkinlaisen eettisen närkästyksen ja että he vielä tunnistaisivat itsessään jotakin tärkeää ja puhdasta. Pessimisti siis toivoo olevansa väärässä ja suhteettoman ilonpidon vielä kiertävän takaisin suhteellisuudentajuiseen vakavuuteen. Hän toivoo, että vakavuudella sittenkin olisi vielä sijaa näillä hulvattomuuden markkinoilla. 

Ja päivän mittaan hän saakin ihmetteleviä kommentteja: Mikä on muuttanut mielesi? Miksi kaikkien yhteinen pessimisti ei enää julista heille mitään? Miksi vain tätä hulvattomuutta? 

Vastoin kaikkia periaatteitaan hän alkaa olla jopa toiveikas. Ei ehkä olekaan syytä heittäytyä pelkkään nihilistiseen karnevalismiin!  On ehkä sittenkin mahdollista toivoa ihmisten haluavan jotain enemmän. Onko mahdollista, että tämä epäsuora hulvattomuudella viestiminen sittenkin toimii?

Mutta päivän painuessa iltaan herää epäilys. Toimiiko sittenkään? Ehkä on kuitenkin niin, että juhlaväen närkästys tästä vastuuttomasta ilonpidosta johtuu vain siitä, että juuri heidän käsitystään vakavuudesta on loukattu; ettei tämä totuus ei ole juuri heidän totuutensa kaltainen. 

Viimeisessä kohtauksessa, juhlaväen poistuttua, vain pessimistimme on lavalla ja hänen yksinäisyytensä on musertavaa. Ehkä kaikki hänen vieraansa ovat ymmärtäneet ilonpitonsa väärin.

Entä sitten tämän näytelmän yleisö? Mihin tai keneen se samastuu? Pessimistin yksinäisyyteenkö? Taiteeseen? Jotta voisi taas unohtaa itsensä niin kuin näytelmän juhlaväki?

Mutta tätähän yleisö ei yleensä huomaa. Se kun uskoo taiteen olevan aina puolellaan.

sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Katsoin Areenalta kiinnostavan Dylan-dokumentin The Other Side of the Mirror.

Oma suhteeni Dylaniin on vaihteleva. Hienoja lauluja ja sitten myös tylsiä. Erityisesti Blowin' in the Wind on itselleni tuota jälkimmäistä. Niin säveliltään kuin sanomaltaankin. Ja usein Dylanin sävelet tuntuvat olevan vain olemassa sanoituksia varten. Ikään kuin laiskasti. Ja kun sävelet ovat aina olleet minulle tärkeämpiä, siis useimmiten, siinä sitä sitten ollaan.
Kun noita sanoituksia seurasin, tuli tunne, että ainakin alkuaikojen Dylan oli seuraajilleen eräänlainen Kristus-hahmo. Kaikkien kurtcobainien äiti ja isä. Lupaus uhrautumisen, vastarinnan ja tyhjyyden merkityksellisyydestä.
Ajan myötä Dylanin saattoi sitten kokea häiritsevän sala-
sarkastisena seuraajiaan kohtaan. Näin hänet tulkitsen. Jos seuraajat vain niin hänet uskalsivat kokea. Ylevää tyhjyyttä ei enää voinutkaan kokea messiaan avulla. (Ne jotka vihastuivat Dylanin sähkökitaraa, paljastivat itsensä.)

Kun Cobain löi keikallaan päreiksi kitaransa, näen hänessä samaa sarkasmia: tätähän te laumasielut odotitte, eikö vain?
Mutta onko Dylan tosissaan kun väittää, ettei koskaan ollut pasifistinen? En usko. Samaa sarkasmia hän tuossakin lausahduksessaan viljelee.

maanantai 19. huhtikuuta 2021

IKUINEN PALUU?

Cogito ergo sum. 

Arbeit macht frei.


Tieten tai tietämättään 

ihminen on uskonut 

tekevänsä hengen 

puhdasta historiaa.


Alkakaamme aina tästä.

sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

VÄÄRINLUKEMISEN PELOSTA

 Kolumni | Perhe on pahin ja Frendit tuomitaan osin epäreilusti ja konteksti unohtaen – samoin käy lopulta tuomitsijoiden nykyisille tv-suosikeille: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007925723.html?share=73383f265ab62d3240d1e2b9bb9f52d6

...

Tämän kommentin lähetin tuohon juttuun:


"En katso kumpaakaan sarjaa, koska niiden huumori ei vain naurata minua. Ei vitsin vaikeita ole, mutta minä nyt vain koen ne latteiksi. (Frasier ja brittien Konttori olivat toista maata.) 

Mutta asiani on tämä: mihin näinä aikoina on unohtunut se perussääntö, ettei fiktiivistä hahmoa ole viisasta lukea suoraan kirjoittajan mielipiteenä? Hesarin jutun perusteella hahmot ovat enemmän katsojan mieltä dekonstruoivia kuin kirjoittajien mielipiteitä. Mutta en siis katso Seinfeldia enkä Frendejä joten olen tämän Hesarin jutun armoilla. (Olen kyllä tosissani yrittänyt katsoa kumpaakin.)

Pieni tarkennus. On tietenkin teoksia, joiden haastavuus ja kiehtovuus on juuri tuo kirjoittajan ja kirjoitetun välisen yhteyden häilyvyys. Siihen väliin jäävien jälkien "pakottavuus". Knausgårdin Taisteluni varmasti tunnetuin esimerkki nykyään, 

mutta aidosti ongelmallinen on James Dickeyn romaani Syvä Joki (elokuvan käsikirjoitukpseensa Dickey on pyöristänyt kulmia). Siihen sen triggerivaroituksen todellakin voisi laittaa, kun Shakespeare on joillekin liian kovaa kamaa. (Eikä triggeröivyys johdu vain niistä kahdesta vuoristolaisesta vaan enemmänkin kertovasta päähenkilöstä.)

Sama kommentoinnin halu minulla heräsi, kun luin Hesarin juttua Pulmusista. Tämä aika tuntuu tuhoavan halun (ei kyvyn) lukea tekstejä ironisina tai dekonstruoivina haasteina. Johtuuko tämä pohjimmiltaan siitä, että pelkäämme väärän tietoisuuden omaavia ymmärtämättömiä lukijoita? Että näemme teksteissä aina toisen, itseämme uhkaavan "väärinlukijan"? Ja "väärinluentakin" on tietenkin tärkeä tiedostaa, en kiistä sitä. Kun antaa pikkusormensa mankelille, voihan se viedä mukanaan koko käden."

torstai 15. huhtikuuta 2021

EI TAIDETTA TARVITSE YMMÄRTÄÄ (KUNHAN ET PUHU SIITÄ VÄÄRÄSSÄ PAIKASSA)


https://ylioppilaslehti.fi/2021/04/oskari-onnisen-kolumni-instagram-stories-on-paikka-jonne-kulttuurikeskustelu-menee-vuosien-facebook-saattohoidon-jalkeen-kuolemaan/

Tuohon kolumniin kommentoin alla olevalla tekstillä Ylioppilaslehteen. Ilmoittivat, ettei heillä ole lukijapalstaa, mutta lähettävät kommenttini Onniselle. Hyvä niinkin.

...

Kommentoin nyt Oskari Onnisen Instagramia koskevaa kolumnia maallikkona. Olen kyllä kirjoittanut satunnaisesti kolumneja ja eri kulttuurilehtiin esseitä ja mielipidekirjoituksia, mm. Taide-lehteen, Filmihulluun, Laajakuvaan ja Jazzrytmeihin. Koen siis toimivani ainakin instituution reuna-alueella. 

Maallikkona pidän blogia ja Facea hyvinä välineinä ilmaista itseään. Ilman niitä olisin aika sivussa ajatuksineni. Koen saavani voimaannuttavaa palautetta niidenkin ansiosta. Käyttääkseni kulunutta ilmaisua, väline ei ole ongelma vaan sen käyttäjä. 

Jos ja kun netti on täynnä typeryyttä, miksi piitata siitä kun instituutioon kuuluvalla käyttäjällä jo on asiantuntevat verkostot. Maallikon korvaan tämän keskustelun voi tiivistää seuraavasti: "Ei taidetta tarvitse ymmärtää, kunhan et vain puhu siitä väärässä paikassa." Tuohon oikeastaan tiivistyy se kokemus, joka maallikolla on taiteesta ja sen ymmärtämisestä. 

En tarkoita, että kuka tahansa voi kirjoittaa ammattilaisten lehtiin, mutta netti on avoin foorumi. Mielestäni se on luokkajakoa tasaava väline taiteesta ja filosofiasta keskusteltaessa. Ammattilaisen turhautuminen on siitä pieni hinta.

Juha Saari, rikosseuraamustyöntekijä, Seinäjoki

lauantai 10. huhtikuuta 2021

SUOMENTAJA RUNOILIJANA

Jari Tammen suomennos on lumoava. (Itse luen 2. tarkistettua painosta.)

(Jari Tammen haastattelu löytyy nimellä Kalle Haatanen Nietzsche ja Zarathustra. Suora linkki takkuili.)

perjantai 9. huhtikuuta 2021

HARHATTOMUUDEN ILLUUSIOSTA

Kun joku itseäsi viisaampi sanoo, että vain luulet olevasi olemassa, että se on harhaa, mitä hän voi tietää sinun luulevan? Eli mistä hän sen tietää? Mihin harhasi suhteuttaa? Oman organisminsa tuottamaan harhattomuuden kokemukseenko? Mihis muuhun.

Tuntuu, että vain psykologisessa ja psykiatrisessa kielipelissä harhalla voi ilmaista jotain mielekästä. 

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

PÄTEVISTÄ PUHUJISTA

Lue ensi linkin gradusta kohta 4.2: Neljän diskurssin teoria ja uskonnollisuus. 

Alla oleva linkki ei suoraan taida aueta, mutta googlaa Mikko Kytölän pro graduun Subjektin teologia. Selkeä esitys.

...

"Nykyisin ei saa sanoa mitään."

Tiedätte tämän lauseen. Ne vanhoista arvoista kiinni pitävät jääräthän tuota toistelevat. Tai jos eivät kehtaa ääneen toistella, niin ajattelevat (minussakin on ripaus jäärää). Siihen sitten vastataan että "koko ajanhan olette äänessä".

Toisaalta kyllä. Vanhat jäärät ovat kyllä paljon äänessä, mutta tuo hokema kertookin jostain muusta. Se ei mittaa puheen määrää, ei edes puhujien enemmistöä, vaan sitä, minkä totuuden koetaan olevan tässä ajassa legitiimiä; kuka puhuu tässä ajassa oikein menettämättä uskottavuuttaan; keiden odotetaan epäilevän herran diskurssiin kätkeytyvää totuuttaan enemmän kuin joidenkin toisten. Keneltä vaaditaan reflektiota.

Toisin sanoen, kuka kokee omaavansa paikan herran diskurssissa? Kukaa uskoo omaavansa tässä ajassa totuuden, joka herran diskurssiin kätkeytyy?  Kuka haastaa sitä oikeutetusti ja erityisesti: kuka saa tehdä sen epäilemättä itseään? Ja vielä: kenen hysteerinen suhde tähän aikaan on totuudenmukainen ja perusteltu. 

Siinä mielestäni perimmäisiä kysymyksiä tuon jääräjankutuksen ytimessä. 

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

MINÄ, LACAN JA NIETZSCHE (lievästi päivitetty Syntinen-sarjan Yle-uusintojen ja Netflix-julkaisun vuoksi)

 

"On asioita, joita ei voi sanoa, aistia tai ajatella; arvoja, joihin ei voi uskoa, ellei ole reaktiivisten voimien välikappale. Ellei omaa raskasta ja alhaista sielua, Nietzsche tarkentaa."

Näin kirjoittaa Nietzscheä lainaten Gilles Deleuze teoksessaan Nietzsche ja filosofia (s. 114).

Siis aktiivisen tietoisuuden ensisijaisuus reaktiiviseen; luovan ja tuhoavan ensisijaisuus säilyttävään ja toistavaan; aktiivisen tahdon ensisijaisuus reaktiiviseen hyväntahtoisuuteen; absoluutin tietoisuuden pelottava ensisijaisuus minän konstruktioon; olemassaolo ennen olemusta...

Minusta tämä Nietzschen asettama reaktiivisuuden ja aktiivisuuden dualismi on (aktiivisuuden) ensisijaisuuden metafysiikkaa, johon sitten hänellä äärimmäiset tekonsa perustelevat yleensä vetoavat, kun eivät rohkene tunnustaa kosmista pettymystään:  kun ei reaktiivisuuteemme vastaavaa Jumalaa niin ei myöskään hyvyyttä eikä tarkoitusta, olkaamme siis julman aktiivisia.

Mutta eikö tämä yhä ole reaktiivisuutta herran puutteeseen? Ja nyt täytyy mennä Lacaniin (ks. linkit). Eikö voi ajatella, että Nietzschen filosofia, tässä aktiivisuus ja myöntymiseen itseensä kohdistuva myöntyminen, ole itsessään mahdotonta yritystä todentaa herratonta diskurssia ja jakamatonta subjektia? Mahdotonta siksi, että lacanilainen subjekti on "tuomittu" vieraantumisessaan - ja nyt venytän Lacania Nietzscheen - reaktiivisuuteen. Nietzschelle obekti a on idea myöntöään myöntävästä aktiivisesta subjektista. Sitä hän kiertää halun kohteena ja syynä. Löytääkseen uuden jumalan kuolleeksi julistamansa paikalle. Nietzschellä on kaksoissidos herraiseen diskurssiin. Periaatteessa Nietzsche ei eroa tarkoituksettomuutta julistavasta Saarnaajasta (joka kieltämättä on parasta mitä Raamatusta olen tähän mennessä löytänyt). Kumpikin "tarjoaa" kaaokselle vaihtoehtoaan. Siellä missä puhutaan turhuudesta, kaupataan aina jotakin tarkoitusta.

Lacanin valossa Nietzschen aktiivisuuden ensisijaisuus suhteessa reaktiivisuuteen on hänen mieltä pakottava (lacanilainen) fantasmansa. Ja sillä on mahdotonta perustella tai kieltää sen enempää mitään reaktiivista kuin aktiivistakaan; hyvää tai pahaa, heikkoutta tai vahvuutta. Kumpikaan ei ole ensisijaista, ne ovat "vain" symbolista (lacanilaista) rekisteriä. Ilmoitus Jumalan kuolemasta tuleekin aina väärään aikaan. Ilman herran diskurssia kun ei koskaan tulla toimeen. Nietzsche kiertää lacanilaista kehää.

Hyvä esimerkki kosmisesta pettymyksestä ja sen hysterisoituneesta sublimoimisesta filosofialla on tv-sarja Syntisen kolmannen kauden Nietzschensä kanssa epävakaasti kamppaileva James Burns. Hän hakee hysterian tilassa täydellistä kohdetta kaaoksen ja tyhjyyden tilalle. Mutta koska subjekti on mahdollinen vain vieraantuneena, siis jakaantuneena, myös Burnsin projekti on mahdoton: yksikään symbolisesta rekisteristä "lainattu" idea ei voi toimia. Symbolisesta on päästävä eroon. Siksi kuolema tai jokin muu äärimmäisyys tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Itsetuho, väkivalta tai muu symbolisen rekisterin tuhoaminen: vain siten voi tuntea häivyttävänsä symbolisen rekisterin ja fantasmoida olevansa herra herran paikalla. Kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi, kuten olen toisaalla tullut maininneeksi.* (Jos et ole vielä katsonut sarjaa, älä lue tätä paljastavaa alaviitettä.)

Onko Nietzsche vaarallinen filosofi? Sitäkin. Minusta juuri tuo tulkitsemani lacanilainen rakenne Nietzschessä tekee vaikutuksen varsinkin epävakaisiin ja äärimmäisiin persoonallisuuksiin. Kun halun sietämätön liike on saatava loppumaan eikä mikään liian suhteellinen ja yhteisesti jaettu rekisteri voi sitä tehdä, nietzscheläinen amoraalisuuden sävelasteikko vetoaa ihmiseen (kuten jo edellä mainitsin, vaikkapa väkivalta itseä tai muuta elävää kohtaan). Se tarjoaa mahdollisuuden eläytyä autististiseen statukseen, toisin sanoen: illuusion puhtaasta aktiivisuusdesta; "aidosta" itsensä toteuttamisesta. Mikä tietenkin on pelkkä kuvitelma, lacanilainen fantasma. Siksi Nietzsche on sekä kiehtova että vaarallinen filosofi. Eikä jälkimmäistä vain siksi, että häntä tulkittaisiin väärin.**

Mutta kyllä Nietzsche hysterisoi minutkin. Niin pakonomaisesti hänen häilyvyyteensä suhtaudun. Lukeeko lopulta hullu minussa hullua Nietzscheä? Hän on minulle filosofeista lacanilaisin, koska häntä lukiessa objekti a ei teoretisoidu vaan vie minut suoraan asioiden ytimeen. Nietzschen patologinen ja patologisoiva ääni puhuttelee suoraan. Se hämmentää ja ärsyttää. Miten lukija sitten reagoi tähän hysterisoitumiseensa, riippuu hänen kosmisen pettymyksensä asteesta ja tietenkin psyykkisestä tilasta. Ja koska todelliset vääryydet eivät palaudu kosmiseen pettymykseen eivätkä psyykkiseen tilaan, niilläkin tietenkin on osansa lukijan valinnoissa. Itselleni Nietzsche on ollut vapauttavaa luettavaa. Hänet on vain lopuksi potkaistava altaan niin kuin ne Wittgensteinin tikkaat. Ja rakastettava sen jälkeen elämää yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla, absoluuttisen satunnaisena "lahjana". Kun kysyt, paljonko satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen, kysymyksessä on jo vastaus.

Woody Allen herättää minussa ristiriitaisia tunteita, mutta Nietzschen ajattelun hän on tiivistänyt mielestäni paremmin kuin kukaan muu. Hänen mukaansa Nietzsche muistuttaa meitä siitä, että elämä on mahdotonta ilman itsepetosta. Kiinnostavaa onkin kysyä, missä Nietzsche harrasti omaa itsepetostaan. Ensisijaisuuden metafysiikka on ainakin yksi vastaus. Mielestäni Lacanilla mallintaminen leikkaa tästä metafysiikasta ison osan. Oikeastaan kaiken. Palauttaa Nietzschen maan pinnalle. Nietzsche ajatteli niin kuin ajatteli, koska ei sisimmässään muuta voinut. Koska ihminen ei muuta voi. Tyhjyys oli hänellekin liian sietämätöntä ja siksi, hänkin, jätti nihilisminsä kesken. Vaikka muuta tuntui väittävänkin. 

Nihilismin aito ylittäminen on henkilökohtaisen Nietzschensä hylkäämistä. Koko roskan jättämistä taakseen.

Kiitos ja hyvästi Nietzsche.

...
*Kun Burnsin vastavoima etsivä Harry Ambrose lopulta kieltäytyy kauhun ja raivon vallassa pelaamasta tämän nietzscheläistä peliä ja riskeeraa lapsensa hengen, hän kyllä myöskin pelaa juuri samaa peliä, mutta vastakkaiseen suuntaan. Ambrose sitoutuu vaistomaisesti reaktiivisiin arvoihin ja dekonstruoi näin Burnsin rekisterin. Reaktiivinen ja aktiivinen ovatkin samaa mutta eri näkökulmasta.

**Moraalin alkuperän  ensimmäisen tutkimuksen 13. luvussa Nietzsche kirjoittaa: "[Heikko] hminen tarvitsee uskoa epämääräiseen, valinnaiseen subjektiin, koska sitä vaatii itsensä säilyttämisen, itsensä myöntämisen vietti, jossa jokainen valhe yleensä pyhittyy. Subjekti (---) on tähän asti ollut maan päällä paras uskonkappale kenties siksi, että se on tehnyt (---) heikoille ja sorretuille mahdolliseksi tuon ylevän itsepetoksen tulkita itse heikkous vapaudeksi, sen tietty laatu ansioksi."

Heikkous itsepetoksena... Niin kuin vahvuus ei muka turvautuisi vapaan tietoisuuden mahdollistamaan itsepetokseen... Kyllä Nietzsche tässä ihan omasta syystään ojentaa kättä fasismille. 

...

Syntisen kolmannen kauden jaksoja nähtävissä Areenalla ja myöhemmin Netflixissä.

...

http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm

Alla oleva linkki ei suoraan taida aueta, mutta googlaa Mikko Kytölän pro graduun Subjektin teologia. Selkeä esitys.

lauantai 13. maaliskuuta 2021

PUUTUNEEN KÄDEN ONTOLOGIAA (vanhan päivitystä)

 

"Merkki edustaa läsnäolevaa sen poissaollessa ja ottaa sen paikan. Kun emme voi käsittää tai osoittaa asiaa, eli läsnäolevaa, läsnäolevaa olevaa, kun läsnäoleva ei ole läsnä, me merkitsemme, kuljemme merkin kiertotien kautta. Me otamme vastaan ja annamme merkkejä, me teemme merkkejä. Näin merkki olisi lykättyä läsnäoloa."

Tuon Derrida-sitaatin nappasin Seppo Tannisen Paul Klee -blogipostauksesta (ks. liitte). Sopii hyvin tuohon alla olevaan käsijuttuuni. Kehon ja mielen suhde on epätarkkuusaluetta, lykättyä ja menetettyä läsnäoloa. Runous on yritystä kuvailla tuota ontologista eroa, ja myös yritystä eläytyä eroon ja puutteeseen. Juuri tuo yritys tekee taiteesta kaunista. Yritä siis lukea tätä juttuani enemmän runona. 

...

"Kuvittelitko herätessäsi piteleväsi rakastettusi kättä? 

Ettei se vain ollutkin tunnottomaksi painunut omasi?"

Tuo runoni on itse koettu. Tästä on vuosia aikaa. Heräsin siihen aistimukseen, että pidin puolisoani kädestä. Käänsin katseeni ja vuode oli tyhjä. Pitelin omaa puutunutta kättäni. Ja siitä seurasi seuraavanlainen pohdiskelu.

Uskoin saavani oivalluksen. Ikään kuin olisin saanut kokemuksen puhtaasta aineellisuudestani. "Tuolta siis tunnun toisen käteen."

Mutta eihän se niin mennyt. Ei ollut mitään toisen kättä johon tuntuisin, vain omani. Eikä mikään samanaikaisuus voi yhdistää kättäni jonka tiedän kädekseni käteen, joka on omani minun sitä tietämättä. Ei ole sellaista aikaa ja tilaa. Aineelliseni ja tietoiseni samanaikaisuuden voi vain kuvitella, jälkikäteen. Se on muistettava. Ja silloin on jo liian myöhäistä. 

Kysymys siis kuuluu: Voiko käteni olla omani sitä tietämättäni? Sen enempää kuin mikä tahansa objekti? Mitä "oma" silloin tarkoittaisi? Omuushan voi kuulua vain tietoisuuden piiriin. 

Aineelliseni ja tietoiseni samanaikaisuuden voin ajatella vasta huomattuani, mitä on tapahtunut, vasta kun voin muistillani luoda puutuneesta kädestäni tietoisuuttani edeltävän vieraan osan itseäni ja sen kokemuksen, miltä se tuntuu. Olen luonut siis mahdottoman idean: ajattelemani olion, joka mielessäni edustaa jotain ajattelematonta. Puhdasta samanaikaisuutta. Kokemus puhtaasta fyysisyydestäni on siis mahdotonta. Aika erottaa sen tietoisuudestani.

Koska aika jakaa kokemukseni heti kahtia, myös se, miten olen olemassa, ei koskaan ilmene jakamattomana, kokonaisena. Itseni ja ruumiillisuuteni välissä on aina ripaus metafysiikkaa.

Ajattelen, siis olen. Jep. Descartes oli oikeassa.

...

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/04/valohamya.html?m=1

lauantai 6. maaliskuuta 2021

KOKOOMUS IHAN PIHALLAKO?

Tämä koomuksen sotku on kiinnostava. Omaakin ajatteluni haastava. En nimittäin ihan tiedä, mitä mieltä olen. No. Ainakin sen voin sanoa, että Pihan ei olisi pitänyt perääntyä. Eikö hänen olisi juuri nyt edustettava sitä ääntä, jota toivoo kuulevansa? Puolustettava sitä ehdokkuudellaan? Puolustettava sitä moniäänisyyttä jota hän kirjallisuuden julkkisystävänä varmasti haluaa puolustaa. Mutta ymmärrän, että fiktiossa kaikki on helppoa.

Olen aina marissut sitä, että poliittinen retoriikka myötäilee puolueiden yhteisiä näkemyksiä. Siksi en oikein tiedä, mihin itse lopulta kuulun. Olen kaivannut poliittiseen keskusteluun enemmän eksistentiaalista vilua. No nyt sitä on tarjolla. Vähän samalla tavalla mutta lievemmillä mausteilla kuin perussuomalaisilla puolueen jakautuessa. 

Mielestäni poliittinen moniäänisyys ei ole aitoa, jos sitä ei koe omia arvoja häiritseväksi. Vaatimukseni on tässä pitkälti sama kuin mitä taiteelta ja filosofialta odotan. No. Kyllä noistakin sisäistä seurakuntaa itselleni liian helposti tulee. Ei voi kieltää. (Ja juuri tämän vuoksi en voi sietää pasifistisia sotaelokuvia.) 

Aidon moniäänisyyden voi tiivistää seuraavalla kysymyksellä: voivatko Atte Kaleva tai Jussi Halla-aho sanoa mitään kiinnostavaa tai jaettavaa kaltaiselleni vihervasemmistolaiselle sosiaalidemokraatille? Kyllä voivat ja ovat sanoneetkin. Olisi esimerkiksi arvoilleni sopivampaa kuulla naisasialiikkeeltä suurmoskeijaa kritisoivia kommentteja. Mutta onneksi Suomessa on kaikilla, toivottavasti jatkossakin, mahdollisuus olla osa sitä kaikkien kaipaamaa moniäänisyyttä. Nettikiusa on sitten tietenkin ihan eri asia.

Tätä aikaa moititaan mieliä ja arvoja hajottavaksi. Eli sitä eksistentiaalista vilua aiheuttavaksi.

lauantai 27. helmikuuta 2021

TOY STORYN SUKUPUOLINEUTRAALIT LELUT

Kuulemma Toy Story -elokuvien leluista tulee sukupuolineutraaleja. 

Sukupuol(t)en filosofointi sinänsä on tärkeää, mitään inhimillisesti merkittävää ei saa jättää mielen katveeseen. Mutta itsesensuurin ja mielekkään pohdinnan ero hämärtyy kuin huomaamatta.

Mielestäni tässä nykyisessä keskustelussa tavoitellaan utopiaa, jossa sukupuol(i)en eroille ei enää olisi ILMAISUA. Pois kielestä pois mielestä. Näin sen näen. Mutta jos tuo utopia toteutuisi, tulisiko SIITÄ sitten totalitarisoiva käytäntö?  Kokisivatko ihmiset, lapset erityisesti, hämmennystä typistyneestä itsensä ilmaisusta? 

Nykyinen sukupuolikriittisyys lähtee siitä ajatuksesta, että biologista sukupuolta (sex/naaras-uros) ei saa yhdistää kulttuuriseen sukupuoleen (gender/mies-nainen). Ajatellaan niin, että tähän mielivaltaiseen yhdistämiseen liittyy vallankäyttöä. Se tietysti on tottakin: mikä osa siitä, miten käsitämme sukupuolemme, on kulttuurista syötettyä, mikä taas biologista? Missä raja kulkee?  Tähän ei saa ihan tarkkaa vastausta. 

Sukupuolisia fyysisiä eroja tietenkin on. Esimerkikisi jos  mies haluaa korjata itsensä naiseksi, tutkimuksissa on huomattu, että hänen aivonsa vastaavat naisen aivoja. (Huomasittehan, että en käyttänyt utopian mukaista ilmaisua "jokin haluaa muuttaa itsensä joksikin".) Biologian ja psykologian välinen raja hämärtyy, ja sekin on kiinnostava asia tässä keskustelussa. Monien evoluutiobiologien mielestä tätä erottelua ei pitäisi edes käyttää. 

Itse ajattelen niin, että sukupuoli ei ole vain sosiaalisesti rakentunut vaan että evoluutio on tehnyt biologisista valmiuksistamme epäjänmukaisia, anakronistisia. Siksi niistä, käytännössä perusteettomina, on tullut sosiaalisen vallan välineitä. Tai tarkemmin: valta ja käytäntö ovat alkaneet erottua toisistaan. Kyllä muinaisuudessakin varmasti valtaa käytettiin. Tämä epäajanmukaisuus tässä olisi nyt tiedostettava, ei paniikissa sensuroitava käsitteitä. Mielestäni sex ja gender menevät jollain reaalisella tasolla limittäin. (Esimerkiksi Simone de Beauvoirin teesin "naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan" tulkitsen niin, ettei siinä kielletä biologiaa vaan viitataan biologisen sukupuolen  anakronismiin naista määriteltäessä. Beauvoir ei käsittääkseni kieltänyt luonnon merkitystä sukupuolissa. )

Niinpä. Olisi mielenkiintoista lukea orwelilainen romaani tästä sukupuolineutraalin kielen maailmasta: mitä saa sisäisestä ja mahdollisesti biologiaan perustuvasta kokemuksestaan ilmaista ja miten? Syntyykö uusi "kaappikokemus"? Nyt vain ympärikääntynyt sellainen.

lauantai 6. helmikuuta 2021

VAIKUTTAVASTI SANOTTUA

Makupala Näin puhui Zarathustran 2014 ilmestyneestä Pikku-idiksen tarkistetusta 2. painoksesta (s. 130). Nietzsche piikittelee oppineita:

"He ovat taitavia, heillä on näppärät sormet; miten minun yksinkertaisuuteni pärjäisi heidän monipuolisuudelleen? Heidän sormensa osaavat loimia, pujottaa ja solmia, ja siksi he kutovat hengelle villasukat."

Näin puhui Zarathustra on vaikuttava runoelma. Ilmaisun kirkkautta, joka noituu ylistämään itseään. 

Vaikkakaan kaikesta sisällöstä en ole yhtä varma. Ehkä se, mitä Nietzsche kirjoittaa nihilismin ylittämisestä ja yli-ihmisestä (saman asian puolia), on kestävää. Tosin ylittymisen jälkeistä tyhjyyttä ei  Nietzsc7hekään kestänyt: tahtofilosofia sinne herraksi herran paikalle piti ihan väkisin tunkea.

Mutta: Zarathustra on pyörryttävän hieno runoelma.

Ja tietenkin myös Jari Tammen suomennosta on ylistettävä. Jos joku saksaa osaava nyt osoittelee tikulla alkutekstin ja suomennoksen eroja niin hyvä on. Silloin Tammi on kirjoittanut Zarathustrasta loistavan muunnelman.

tiistai 26. tammikuuta 2021

EHDOTUS FINGERPORIKSI

Ensimmäinen kuva: 

Asiakas tulee optikkoliikkeeseen ja kysyy: "Täälläkö oli optikon näöntarkastus 0 euroa?"

Toinen kuva: 

Asiakas tarkastamassa optikon näköä.


keskiviikko 13. tammikuuta 2021

FOX KELLER, BEAUVOIR JA DESCARTES (vanha juttu uusiks muokattuna)

 

Käteen osui kirjahyllyä harventaessa Evelyn Fox Kellerin Tieteen sisarpuoli. Aloin selata ja sitten lukea uudelleen 30 vuotta sitten ostamaani kirjaa. Inspiroivaa, tosin paljolti siksi, että olen perusideasta eri mieltä Kellerin kanssa. Mutta ei kaikesta.


No niin.

Kellerille kohteestaan etäisyyttä ottava tieto-opillinen objektiivisuuden periaate on maskuliininen. Hänen perustelunsa on, että isä edustaa maailmaa, erillistä (objektiivista) kohdetta, äiti taas vetää vielä heikkoa egoa takaisin eriytymättömyyteen. Isä ikään kuin edustaa maailmaa lapselle:

"Näin ollen me kaikki, niin miehet kuin naisetkin, olemme taipuvaisia varhaisten kokemustemme perusteella yhdistämään objektivointiin kuuluvan affektiivisen ja tiedollisen asenteen mieheyteen, kun taas prosessit, joihin liittyy subjektin ja objektin rajojen sekoittuminen yhdistetään helposti naiseuteen. 

Olennainen kysymys tietenkin on se, mitä tapahtuu näille varhaisille mielleyhtymille? Mallit, joiden sisällä nämä mielleyhtymät syntyvät, saattavat olla melkeinpä universaaleja (omassa ydinperhejärjestelmässämme ne ovat epäilemättä kaikkein voimakkaimmin vaikuttavia), mutta malleja ylläpitävät ehdot eivät sitä ole.  (...) Jos nämä nämä väiteeni pitävät paikkansa, meidän on syytä tutkia, miksi edelleen pidetään kiinni objektiivisesta tieto-opista. Objektiivinen tieto-oppihan pitää totuuden mittapuuna etäisyyttä subjektiivisista tekijöistä ja edellä esittämäni määritelmästä seuraa se, että itse totuuskin on tullut sukupuoliseksi." (s. 93 ja 94)

Tätä lukiessa herää kysymys, mitähän radikaali perhevapaauudistus toisi tähän Kellerin esittelemään malliin? Ainakin suunta oikeaan se olisi. Vai kykenisikö sekään vielä tarpeeksi haastamaan synnyttäneen äidin eriytymättömyyteen vetävää ruumiillisuutta? 

Simone de Beauvoirin mukaan naisen historia on säilyttäjän ja hoivaajan historiaa, miehen historia luojan ja uudistajan historiaa. Ja luonnolla on tässä naisen osassa tietysti merkitystä, "lajin valta häneen on suurempi".* Beauvourin mukaan naiseksi ei synnytä, siis siihen rooliin jonka nainen saa. Ei tietenkään, mutta kyllä luonto nähdäkseni naisen roolia vahvalla kädellä on ohjannut ja luonnolla hänen olemustaan sitkeästi perusteltu. Ja yhä (kulttuurievoluutioon nähden anakronistisesti)  perustellaan. 

Tuo lajin suurempi valta toiseen sukupuoleen tuntuu pätevän Kellerinkin teoriassa. Tosin mielestäni nyt siksi, että Keller todellisuutta itse niin selittää. Objektiivisuuden vaatimus kun ei sinänsä selity kehityspsykologisella mallilla eikä ole sukupuolittunutta. Malli kyllä antaa jollekin perustavammalle kulttuurisen hahmon tai rakenteen, niin kuin Keller itsekin myöntää, mutta objektiivisuuden ydin on universaali. Näin uskallan väittää. Kyky havaita eroja, ymmärryksemme siitä, että kaikki ei ole samaa, tai ymmärrys, että minä en ole tuo, on rakenteemme ontologista ydintä. Maskuliinisuus,  feminiinisyys ja perhemalli ovat ontologisten erojen havaitsemisen suhteen satunnaisuutta. 

Keller siis kysyy tuossa lainaamassani kohdassa, miksi edelleen pidetään kiinni objektiivisesta tieto-opista. Minä vastaan että siksi, kun todellisuutemme on sen muotoinen eikä katoa tai muunnu satunnaisten "edustajiensa" myötä. Tieto-opin vaatimus objektiivisuudesta ei siis mielestäni ole maskuliinista, se ei ole siitä PERÄISIN, vaikka sen satunnaiseen muotoutumiseen perherakenne epäilemättä vaikuttaakin. Mutta, toiston uhallakin, tieto-opillista objektiivisuutta, ihmisen valmiuksia siihen, ei siis voi hylätä noiden satunnaisten seikkojen vuoksi.

Oikeastaan ihmettelen, miksi Keller edes näin kysyy?  Tässä hän mielestäni jo melkein itse vastaa, että miksi (lihavointi minun): "Mallit, joiden sisällä nämä mielleyhtymät syntyvät, saattavat olla melkeinpä universaaleja (omassa ydinperhejärjestelmässämme ne ovat epäilemättä kaikkein voimakkaimmin vaikuttavia), mutta malleja ylläpitävät ehdot eivät sitä ole."

Melkein mutta ei ihan. Siinä Kellerin ajatuskulku mielestäni harhautuu, kun hän väittää satunnaisten ylläpitävien ehtojen kadotessa myös tieto-opillisten ehtojen katoavan.**

Ontologisten valmiuksien ja sukupuolien "linkkiytyminen" on tietenkin asia, joka on tiedostettava. Ja tähän tiedostamiseen Evelyn Fox Kellerin kirja on ymmärrystä avaavaa luettavaa. Tiedeyhteisössä saamastaan aiheellisestakin kritiikistä huolimatta.

Ajattelen, siis olen. Ja kaikkea muuta voin epäillä. Tuohon tulokseen on kaikkien lopulta tultava sukupuoleen katsomatta.

...

*Simone de Beauvoirin Toisen sukupuolen (uuden ja lyhentämättömän 2009 painoksen) ensimmäinen osa Kohtalo kannattaa ainakin lukea, jos ei muuta jaksa.

**Lacanin kolmioppi symbolinen/imaginaarinen/reaalinen selittää Kelleriä uskottavammin ja perustavammin objektiivisuuden rakenteen. Googleta lacanilainen psykodiagnostiikka.

VIELÄ PELASTAVASTA KOULUTUKSESTA

Epäilen sitkeästi tuota koulutusvajetta ns. trumpismin taustalla ja siksi vielä lisää tätä.... 

Selvän ottaminen politiikasta vaatii akateemista koulutusta. Ei minullakaan kovin syvällistä tietoa siitä ole. Suuri osa mäiteistäni on... mielipiteitä. Maailma on monimutkainen. Jos nyt ajatellaan vaikkapa näitä litteän Maan harrastajia: mitä koulutusta vaille ne ovat jääneet, että uskovat niin? Tai kuulennon kieltäjät? Mitä heille pitäisi opettaa lisää? Tai niille amerikkalaisille, jotka ovat katkeria perinteisiä amerikkalaisia arvoja uhkaavasta liberaalista politiikasta? Mitä enemmän oppimalla he hyväksyisivät osansa ja uuden arvomaailmansa?

Jos jotakin ihmisille olisi jo lapsesta lähtien opetettava, niin mielekkään epäilyn ehtoja. Niinpä. En minä itsekään tuohon usko. Ja onko se enemmän asenteen kuin oppimisen asia, että ihminen uskoo oppimansa?

tiistai 12. tammikuuta 2021

KESKUSTELUA TRUMPIN AJASTA


Kuuntele Ykkösaamu Yle Areenassa: http://areena.yle.fi/1-50728225

Tämä ajatus nousi vaivaamaan päätäni kuunnellessani tätä keskustelua Trumpin Twitterin sulkemisesta ja sen merkityksestä sananvapauteen (tosin otsikon aihetta yritti lähestyä eniten Risto J. Penttilä siinä onnistumatta): onko lukutaidolla ja koulutuksella sittenkään hirveästi merkitystä ääritrumpistien maailmankuvassa? En usko. 

Paljonko siellä on lukutaidottomia? Olisi muuten kiinnostava tutkimuksen aihe. Jotenkin tuo koulutus on taas helppo vastaus vaikeaan kysymykseen.

(Paljonko Kansallissosialistisen puolueen voittoon 1932 äänestäneissä oli kouluttamattomia ja lukutaidottomia? Tai Kristalliyöhön osallistuneissa? Kyllä syy on muualla.)

Sitten tuon Risto E. Penttilän heitto sosiaalisesti konstruoituvaksi väitetystä todellisuudesta ja Trumpin lähes ironisesta roolista siinä: kuka häneltä voi vaatia totuutta, jota ei kuulemma ole? Vaalit siis ehkä olivat vääristellyt, ehkä eivät? Sekö tässä nyt voittaa, jolla on enemmän valtaa ja tuleeko valhe todeksi silloin? (Valhe voi olla eettisesti oikeitettu tai ei, mutta kumpikaan vaihtoehto ei tee siitä totta. Tosin voiko valheen käsitettä käyttää, jos mikään ei ole vahvistettavissa?) 

Tämä  Penttilän heitto (ja oma vääntöni) on kai sarkastinen yksinkertaistus, mutta juuri ne ovat usein niin pirun mehukkaita. Kärjistysten kiusaamina joutuu muotoilemaan ajatustaan tarkempaan kuosiin, kun niitä oikaisee "todempaan" muotoon. 

Risto J. Penttilä on omiin korviini näistä keskustelijoista inspiroivin. Mitä en olisi ihan heti itsekään uskonut. Olin myös aidosti yllättynyt hänen opiskelustaan Derridan johdolla. (Tietokilpailukysymys yliopiston pikkujouluihin: Kuka suomalainen (entinen) poliitikko on opiskellut Derridan johdolla? Kyllä sitä vastausta vihervasemmistosta haettaisiin...)