"On asioita, joita ei voi sanoa, aistia tai ajatella; arvoja, joihin ei voi uskoa, ellei ole reaktiivisten voimien välikappale. Ellei omaa raskasta ja alhaista sielua, Nietzsche tarkentaa."
Näin kirjoittaa Nietzscheä lainaten Gilles Deleuze teoksessaan Nietzsche ja filosofia (s. 114).
Siis aktiivisen tietoisuuden ensisijaisuus reaktiiviseen; luovan ja tuhoavan ensisijaisuus säilyttävään ja toistavaan; aktiivisen tahdon ensisijaisuus reaktiiviseen
Minusta tämä Nietzschen asettama reaktiivisuuden ja aktiivisuuden dualismi on (aktiivisuuden) ensisijaisuuden metafysiikkaa, johon sitten hänellä äärimmäiset tekonsa perustelevat yleensä vetoavat, kun eivät rohkene tunnustaa kosmista pettymystään: kun ei reaktiivisuuteemme vastaavaa Jumalaa niin ei myöskään hyvyyttä eikä tarkoitusta, olkaamme siis julman aktiivisia.
Mutta eikö tämä yhä ole reaktiivisuutta herran puutteeseen? Ja nyt täytyy mennä Lacaniin (ks. linkit). Eikö voi ajatella, että Nietzschen filosofia, tässä aktiivisuus ja myöntymiseen itseensä kohdistuva myöntyminen, ole itsessään mahdotonta yritystä todentaa herratonta diskurssia ja jakamatonta subjektia? Mahdotonta siksi, että lacanilainen subjekti on "tuomittu" vieraantumisessaan - ja nyt venytän Lacania Nietzscheen - reaktiivisuuteen. Nietzschelle obekti a on idea myöntöään myöntävästä aktiivisesta subjektista. Sitä hän kiertää halun kohteena ja syynä. Löytääkseen uuden jumalan kuolleeksi julistamansa paikalle. Nietzschellä on kaksoissidos herraiseen diskurssiin. Periaatteessa Nietzsche ei eroa tarkoituksettomuutta julistavasta Saarnaajasta (joka kieltämättä on parasta mitä Raamatusta olen tähän mennessä löytänyt). Kumpikin "tarjoaa" kaaokselle vaihtoehtoaan. Siellä missä puhutaan turhuudesta, kaupataan aina jotakin tarkoitusta.
Lacanin valossa Nietzschen aktiivisuuden ensisijaisuus suhteessa reaktiivisuuteen on hänen mieltä pakottava (lacanilainen) fantasmansa. Ja sillä on mahdotonta perustella tai kieltää sen enempää mitään reaktiivista kuin aktiivistakaan; hyvää tai pahaa, heikkoutta tai vahvuutta. Kumpikaan ei ole ensisijaista, ne ovat "vain" symbolista (lacanilaista) rekisteriä. Ilmoitus Jumalan kuolemasta tuleekin aina väärään aikaan. Ilman herran diskurssia kun ei koskaan tulla toimeen. Nietzsche kiertää lacanilaista kehää.
Hyvä esimerkki kosmisesta pettymyksestä ja sen hysterisoituneesta sublimoimisesta filosofialla on tv-sarja Syntisen kolmannen kauden Nietzschensä kanssa epävakaasti kamppaileva James Burns. Hän hakee hysterian tilassa täydellistä kohdetta kaaoksen ja tyhjyyden tilalle. Mutta koska subjekti on mahdollinen vain vieraantuneena, siis jakaantuneena, myös Burnsin projekti on mahdoton: yksikään symbolisesta rekisteristä "lainattu" idea ei voi toimia. Symbolisesta on päästävä eroon. Siksi kuolema tai jokin muu äärimmäisyys tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Itsetuho, väkivalta tai muu symbolisen rekisterin tuhoaminen: vain siten voi tuntea häivyttävänsä symbolisen rekisterin ja fantasmoida olevansa herra herran paikalla. Kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi, kuten olen toisaalla tullut maininneeksi.* (Jos et ole vielä katsonut sarjaa, älä lue tätä paljastavaa alaviitettä.)
Mutta eikö tämä yhä ole reaktiivisuutta herran puutteeseen? Ja nyt täytyy mennä Lacaniin (ks. linkit). Eikö voi ajatella, että Nietzschen filosofia, tässä aktiivisuus ja myöntymiseen itseensä kohdistuva myöntyminen, ole itsessään mahdotonta yritystä todentaa herratonta diskurssia ja jakamatonta subjektia? Mahdotonta siksi, että lacanilainen subjekti on "tuomittu" vieraantumisessaan - ja nyt venytän Lacania Nietzscheen - reaktiivisuuteen. Nietzschelle obekti a on idea myöntöään myöntävästä aktiivisesta subjektista. Sitä hän kiertää halun kohteena ja syynä. Löytääkseen uuden jumalan kuolleeksi julistamansa paikalle. Nietzschellä on kaksoissidos herraiseen diskurssiin. Periaatteessa Nietzsche ei eroa tarkoituksettomuutta julistavasta Saarnaajasta (joka kieltämättä on parasta mitä Raamatusta olen tähän mennessä löytänyt). Kumpikin "tarjoaa" kaaokselle vaihtoehtoaan. Siellä missä puhutaan turhuudesta, kaupataan aina jotakin tarkoitusta.
Lacanin valossa Nietzschen aktiivisuuden ensisijaisuus suhteessa reaktiivisuuteen on hänen mieltä pakottava (lacanilainen) fantasmansa. Ja sillä on mahdotonta perustella tai kieltää sen enempää mitään reaktiivista kuin aktiivistakaan; hyvää tai pahaa, heikkoutta tai vahvuutta. Kumpikaan ei ole ensisijaista, ne ovat "vain" symbolista (lacanilaista) rekisteriä. Ilmoitus Jumalan kuolemasta tuleekin aina väärään aikaan. Ilman herran diskurssia kun ei koskaan tulla toimeen. Nietzsche kiertää lacanilaista kehää.
Hyvä esimerkki kosmisesta pettymyksestä ja sen hysterisoituneesta sublimoimisesta filosofialla on tv-sarja Syntisen kolmannen kauden Nietzschensä kanssa epävakaasti kamppaileva James Burns. Hän hakee hysterian tilassa täydellistä kohdetta kaaoksen ja tyhjyyden tilalle. Mutta koska subjekti on mahdollinen vain vieraantuneena, siis jakaantuneena, myös Burnsin projekti on mahdoton: yksikään symbolisesta rekisteristä "lainattu" idea ei voi toimia. Symbolisesta on päästävä eroon. Siksi kuolema tai jokin muu äärimmäisyys tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Itsetuho, väkivalta tai muu symbolisen rekisterin tuhoaminen: vain siten voi tuntea häivyttävänsä symbolisen rekisterin ja fantasmoida olevansa herra herran paikalla. Kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi, kuten olen toisaalla tullut maininneeksi.* (Jos et ole vielä katsonut sarjaa, älä lue tätä paljastavaa alaviitettä.)
Onko Nietzsche vaarallinen filosofi? Sitäkin. Minusta juuri tuo tulkitsemani lacanilainen rakenne Nietzschessä tekee vaikutuksen varsinkin epävakaisiin ja äärimmäisiin persoonallisuuksiin. Kun halun sietämätön liike on saatava loppumaan eikä mikään liian suhteellinen ja yhteisesti jaettu rekisteri voi sitä tehdä, nietzscheläinen amoraalisuuden sävelasteikko vetoaa ihmiseen (kuten jo edellä mainitsin, vaikkapa väkivalta itseä tai muuta elävää kohtaan). Se tarjoaa mahdollisuuden eläytyä autististiseen statukseen, toisin sanoen: illuusion puhtaasta aktiivisuusdesta; "aidosta" itsensä toteuttamisesta. Mikä tietenkin on pelkkä kuvitelma, lacanilainen fantasma. Siksi Nietzsche on sekä kiehtova että vaarallinen filosofi. Eikä jälkimmäistä vain siksi, että häntä tulkittaisiin väärin.**
Mutta kyllä Nietzsche hysterisoi minutkin. Niin pakonomaisesti hänen häilyvyyteensä suhtaudun. Lukeeko lopulta hullu minussa hullua Nietzscheä? Hän on minulle filosofeista lacanilaisin, koska häntä lukiessa objekti a ei teoretisoidu vaan vie minut suoraan asioiden ytimeen. Nietzschen patologinen ja patologisoiva ääni puhuttelee suoraan. Se hämmentää ja ärsyttää. Miten lukija sitten reagoi tähän tyhjän edessä hysterisoitumiseensa, riippuu hänen kosmisen pettymyksensä asteesta ja tietenkin psyykkisestä tilasta. Ja koska todelliset vääryydet eivät palaudu kosmiseen pettymykseen eivätkä psyykkiseen tilaan, niilläkin tietenkin on osansa lukijan valinnoissa. Itselleni Nietzsche on ollut vapauttavaa luettavaa. Hänet on vain lopuksi potkaistava altaan niin kuin ne Wittgensteinin tikkaat. Ja rakastettava sen jälkeen elämää yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla, absoluuttisen satunnaisena "lahjana". Kun kysyt, paljonko satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen, kysymyksessä on jo vastaus.
Woody Allen herättää minussa ristiriitaisia tunteita, mutta Nietzschen ajattelun hän on tiivistänyt mielestäni paremmin kuin kukaan muu. Hänen mukaansa Nietzsche muistuttaa meitä siitä, että elämä on mahdotonta ilman itsepetosta. Kiinnostavaa onkin kysyä, missä Nietzsche harrasti omaa itsepetostaan. Ensisijaisuuden metafysiikka, että ilkeä aktiivisuus tulee ensin ja hyväntahtoisuus on jotain vähemmän, on ainakin yksi vastaus. Mielestäni Lacanilla mallintaminen leikkaa tästä metafysiikasta ison osan. Oikeastaan kaiken. Palauttaa Nietzschen maan pinnalle. Nietzsche ajatteli niin kuin ajatteli, koska ei sisimmässään muuta voinut. Koska ihminen ei muuta voi. Tyhjyys oli hänellekin liian sietämätöntä, tai siis mahdotonta, ja siksi, hänkin, jätti nihilisminsä kesken. Vaikka muuta tuntui väittävänkin.
Nihilismin aito ylittäminen on henkilökohtaisen Nietzschensä hylkäämistä. Koko roskan jättämistä taakseen.
Kiitos ja hyvästi Nietzsche.
...
*Kun Burnsin vastavoima etsivä Harry Ambrose lopulta kieltäytyy kauhun ja raivon vallassa pelaamasta tämän nietzscheläistä peliä ja riskeeraa lapsensa hengen, hän kyllä myöskin pelaa juuri samaa peliä, mutta vastakkaiseen suuntaan. Ambrose sitoutuu vaistomaisesti reaktiivisiin arvoihin ja dekonstruoi näin Burnsin rekisterin. Reaktiivinen ja aktiivinen ovatkin samaa mutta eri näkökulmasta.
**Moraalin alkuperän ensimmäisen tutkimuksen 13. luvussa Nietzsche kirjoittaa: "[Heikko] hminen tarvitsee uskoa epämääräiseen, valinnaiseen subjektiin, koska sitä vaatii itsensä säilyttämisen, itsensä myöntämisen vietti, jossa jokainen valhe yleensä pyhittyy. Subjekti (---) on tähän asti ollut maan päällä paras uskonkappale kenties siksi, että se on tehnyt (---) heikoille ja sorretuille mahdolliseksi tuon ylevän itsepetoksen tulkita itse heikkous vapaudeksi, sen tietty laatu ansioksi."
Heikkous itsepetoksena... Niin kuin vahvuus ei muka turvautuisi vapaan tietoisuuden mahdollistamaan itsepetokseen... Kyllä Nietzsche tässä ihan omasta syystään ojentaa kättä fasismille.
Nihilismin aito ylittäminen on henkilökohtaisen Nietzschensä hylkäämistä. Koko roskan jättämistä taakseen.
Kiitos ja hyvästi Nietzsche.
...
*Kun Burnsin vastavoima etsivä Harry Ambrose lopulta kieltäytyy kauhun ja raivon vallassa pelaamasta tämän nietzscheläistä peliä ja riskeeraa lapsensa hengen, hän kyllä myöskin pelaa juuri samaa peliä, mutta vastakkaiseen suuntaan. Ambrose sitoutuu vaistomaisesti reaktiivisiin arvoihin ja dekonstruoi näin Burnsin rekisterin. Reaktiivinen ja aktiivinen ovatkin samaa mutta eri näkökulmasta.
**Moraalin alkuperän ensimmäisen tutkimuksen 13. luvussa Nietzsche kirjoittaa: "[Heikko] hminen tarvitsee uskoa epämääräiseen, valinnaiseen subjektiin, koska sitä vaatii itsensä säilyttämisen, itsensä myöntämisen vietti, jossa jokainen valhe yleensä pyhittyy. Subjekti (---) on tähän asti ollut maan päällä paras uskonkappale kenties siksi, että se on tehnyt (---) heikoille ja sorretuille mahdolliseksi tuon ylevän itsepetoksen tulkita itse heikkous vapaudeksi, sen tietty laatu ansioksi."
Heikkous itsepetoksena... Niin kuin vahvuus ei muka turvautuisi vapaan tietoisuuden mahdollistamaan itsepetokseen... Kyllä Nietzsche tässä ihan omasta syystään ojentaa kättä fasismille.
...
Syntisen kaudet Netflixissä.
...
http://www.psykoterapia-lehti.
Alla oleva linkki ei suoraan taida aueta, mutta googlaa Mikko Kytölän pro graduun Subjektin teologia. Selkeä esitys.
...
http://www.psykoterapia-lehti.
Alla oleva linkki ei suoraan taida aueta, mutta googlaa Mikko Kytölän pro graduun Subjektin teologia. Selkeä esitys.
Juha, anna neuvo, miten ohittaa Nietzschen teksteissä kristinusko vastapoolina - eli mitä pitäisi asettaa tilalle (!) 2000-luvulla. Kristinusko on kuitenkin lähes täydellisesti menettänyt asemansa eurooppalaisessa mielessä sekä yksilöiden että yhteiskunnan tasolla. Jos k-uskon jättää paikalleen Nietzschen tekstejä lukiessa niin vaikutelma on harmillisen filosofian-historiallinen.
VastaaPoistaJumala on kuollut, ok, mutta mikä ei-mikään-herra on Nietzschen peilinä tässä ajassa että hänen ajatteluaan voisi päivitetysti ajatella?
Helkkarin oleellinen kysymys. Mietin. Palaan asiaan.
PoistaOlen aina ollut sitä mieltä, että niitze perusti tahto-filosofiansa vinoon kulmaan suhteessa kristinuskoon. kritinusko oli hyväntahtoisuuden vahva narratiivi, mutta ei sen syy, syy voi olla yhtä hyvin biologinen ja siitä on jo vahvaa näyttöä. toisin sanoen ajatus julmuuden ensisijaisuudesta ja hyvän toissijaisuudesta on puhdasta metafysiikkaa. niitzellä oli tendenssi nähdä todellisuus niin. tämä minua on aina niitzessä häirinnyt. ja vielä kun tämä metafysiikka joihinkin epävakaisiin lukijoihin tuntuu niin herkästi nappaavan, ei hyvä.
PoistaMitä tilalle? Ei mitään! Tyhjyys. Juuri se tyhjyys, joka niitzen itsensäkin mielestä katsoo takaisin. Juuri niitzen oma tarve täyttää tyhjä (lacanilainen) herrandiskurssi tahtofilosofialla kuten tuossa jutussani kuvaan, tekee hänestä kuolevaisten kaltaisen. Upean runoilijan, haastavan filosofin kyllä, mutta ihan tavallisen painikaverin. Kuule jope, hanki jari tammen Zarathustran uuden suomennoksen toinen tarkistettu painos. upeaa kirjallisuutta ja suomennoksen taidetta. ei paskan väliä kristinuskolla tai niitzen asettamilla vastakkaisuuksilla. siellä ne tietenkin ovat, mutta ikään kuin arkaaisina jäänteinä. esteettisyys nousee etualalle ja hyvä niin.
P.S. Niitze tietenkin haluaa että ihminen ylittää myös biologisen etiteettinsä, sen hyvän joka siellä evoluution kulussa meihin on rakentunut.Niitzen nihilismin ydin on minun mielstäni juuri tuossa: että määrittelee juuri hyvän sikis, mikäon biologiasta ylitettävä. yhtä oikein ja loogistahan olisi sanoa, että kielläpaha itsessäsi.
PoistaHyviä ajatuksia.
PoistaMutta mikä on uusi "hyväntahtoisuuden narratiivi"?
Jos kuitenkin tyhjyys ja/tai biologisen olemisen ylittäminen ja uuden (vapaan) hyvän luominen niissä, niin eikö siitä reaalimaailmassa synny uusi ei-mikään-herra, siis meidän käytänteissämme ja oletuksissamme, jos ei teoriassa.
Tuolla joku päivitys aiemmin kirjoitimme arvoista. En sano, että niin on, mutta nopeasti ajateltuna voisi ajatella, että arvopuhe, täsmentymätön arvopuhe, jonnekin epämääräiseen viittaava arvopuhe, yhtenäisyyttä ja yhtä hakeva ja määrittelevä arvopuhe on uusi herra. Herra jolla on sekä imperatiivi, käskyt että etiikka ja moraali. Ilmenee mm. sillä että totuutena pidetään ajatusta että henkilökohtainen on poliittista (tässä ajassa). Itse ajattelen edelleen että eipä ole, ihminen voi määritellä tahtonsa/henkilökohtaisensa itse, tietenkin joissakin rajoissa.
On ainakin selvää että N ei olisi hyväksynyt subjektin politisoimista. Ja mitähän se olisi ajatellut loputtomasta arvopuheestamme?
No, sillä ei nyt ole merkitystä. Mutta ihan hauska miettiä.
Minun nähdäkseni Nietzsche ei uskonut kristinuskoon muuna kuin vallankäytön muotona: hänen mukaansa se oli platonismia kansalle: Nietzsche ajatteli, että sekä platonilaisuudessa että kristinuskossa "tosi maailma" (ideoiden maailma, taivas) on valehdeltu varsinaisen oheen, valtasyistä.
VastaaPoistaNietzsche uskoi aristokratiaan, ei demokratiaan.
Nietzschellä ei ole nähdäkseni yksiselitteisesti mitään vahvaa subjektia tai "herruutta", joka olisi irrallaan biologiasta, ikään kuin performatiivisena toimintana, vaikka toisaalta sitten taas on.
Tarkoitan, että Nietzschen filosofia on aika lailla taidepainotteista. Hänen mukaansa olemassaolo voidaan oikeuttaa vain "esteettisenä ilmiönä" (Tragedian synty), mitään varsinaista merkitystä sillä ei ole.
Yli-ihmisessä olisi hänen mukaansa kyse siitä, että vuosisataiset vaistot ja geenit ja "tahto" näiden muovaamana löytää jonkin onnellisen sattuman kautta muotonsa jossakin ihmisessä tai ihmisissä, jotka ovat terveitä ja jatkavat ja "jalostavat" - niin älyllisesti, toiminnallisesti kuin geneettisesti - sukuaan edelleen. Samalla N kuitenkin sanoo, että tuo yli-ihminen on jonkinlainen jumalakuva, pilviin aseteltu nukke, jolle voi hiukan myös nauraa. Mutta ihanteena olisi ruumiillistunut tahto, hallitseva ihminen.
Sellainen on kaukana nykyaikaisesta itsensä performoijasta, joka käyttelee uhrihierarkioita ja muuta tällaista.
N varmasti vihaisi nykyaikaa. Näkisi täällä liikaa orjamoraalia. En tiedä, häntä varmasti syytettäisiin natsifilosofiksi, vaikka kyse on jonkinlaisesta haaveellisesta estetiikasta.
Nietzschen projekti on kerta kaikkiaan mahdoton, monella tapaa. Mutta se on sanottava, että joskus tuollaisenkin filosofisen elämäntyön pystyi kirjoittamaan. En usko, että se onnistuisi enää.
PoistaMinusta Nietzsche on hieno kirjoittaja, ja on hänellä monesti ihan terveitä ajatuksiakin. Samalla on kyllä melkoinen haaveilija, ja täysin epäajanmukainen ja epäkäytännöllinen filosofi, jonka voima on hänen omassa "hulluudessaan" ja käyttökelvottomuudessaan.
Varmasti monelle hän on toiminut mallina kapinasta ja monitasoisesta isänmurhasta... Ja tietenkin "luovuuden" puolestapuhujana.
Soren, Arthur ja Friedrich. On selvää kuka heistä on enää relevantti tässä ajassa. FN oli varmasti paras kirjoittaja ja ajatushurmaaja, mutta Sorenin kuolevaisuus-ajattelua kysymyksineen ei pääse pakoon sen enempää uskonnollisen kuin arvopuheen taakse.
PoistaOikeastaan kaipaisin tuollaisia ajattelija-kirjoittajia tähän aikaan. Nyt olisi ajatustapettavaa kuten Niitsellä aikanaan. Ensin pitää vain hahmottaa tämän ajan perususkomus, jolle me annamme herran valtuudet.
PoistaMinusta Sören pistää Nietzschen täysin nippuun Kuolemansairaudessa: diagnosoi hänet uskottavasti. Itse asiassa Kuolemansairauden analyysi pätee nykyaikaankin, jos jakaa Kierkegaardin lähtökohdat, jotka eivät ole itse asiassa metafyysisesti muuttuneet miksikään, vaikka melkein kaikki mitä hän sanoo on unohdettu ja loput relativisoitu.
PoistaKierkegaard on kirjoittajana ehkä vielä "kokeellisempi" ja "modernimpi", todellinen irrottelija ja huumoriveikko verrattuna paatokselliseen Nietzscheen...
Se on todella virkistävää verrattuna sinänsä runolliseen Nietzscheen.
Hyväntahtoisuuden narratiivi on nykyään, yksinkertaistaen, kädellisten tutkimuksessa.
VastaaPoistaMikään ei tietenkään pakota ihmistä toimimaan hyväntahtoisesti muuta kuin hänen oma tuskansa. Hulluuden pelkonsa.
Totta, se ohjaa haluamaan hyvää. Niin on hyvä. Meille kaikille. Muu olisi pimeää, ei hyvää, hulluutta.
PoistaKun sitten miettii uskoa 2000-luvulla, ja lukee siitä näkökulmasta lehtiä, somea, niin uskontunnustuksiahan on havaittavissa todella paljon, niitä suorastaan vilisee.
Ihmiset rientävät kertomaan mihin he ovat valinneet uskoa. Ketä ja mitä uskoa, mitä ottaa todesta, keneltä ja mistä he haluavAT hyväksyä moraalin, mikä on juuri heidän uskonsa luotettava kohde.
Valintaa sietääkin harjoittaa, mutta N on ehkä siinä ajankohtainen ettei uuden ajatusherran orjaksi ihan sokkona tule ryhtyä vaan harjoittaa vapaata (iloista) ajattelua, "uudet uskonkohteet" jokainen tunnistanee itse parhaiten.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaNykyaika on mukamas hylännyt uskonnon, mutta kun lukee vihreän väen ja osin vasemmiston kirjoituksia, niin siellä on perustettu aivan kokonainen apokalyptiikka, eskatologia ja pelastusoppi muiden muassa ilmastonmuutoksen ja uusien sosialismien pohjalle. Myös toimet ja tunneilmapiiri ovat luonteeltaan vähintäänkin kvasi-uskonnollisia, joka tapauksessa enemmän sitä kuin viileää ja analyyttistä tiedonmuodostusta sinällään.
VastaaPoistaIlmastotiede on herrandiskurssi kyllä, mutta siihen on kai parasta uskoa. Ja tiedeyhteisön yhtenäisyys pistää siihen luottamaan. Missä kohtaa siitä tulee ideologiaa, on harmaata aluetta.
PoistaLacanille muuten jumala ja raha ovat herrasignifioijia. Olen eri mieltä. Herrasignifioijia kyllä, mutta erilailla.
Siis kaikki kieli joka meidät pakottaa "meiksi" on herraa lacanille, mutta tarkoitin, että nuo ehkä eräänlaiset arkkityypit.
PoistaEi minullakaan ole epäilyjä ilmastonmuutoksesta. Se on vakava juttu mutta kuitenkin ihmisen osalta ihan hoidettavissa oleva käytännön asia. Siksi sellainen ylenpalttinen apokalyptiikka ärsyttää - varsinkin, jos vastustetaan ydinvoimaa näin siirtymävaiheessa kohti puhtaampia energiantuotannon muotoja, samoin kuin jos ohitetaan hurja väestönkasvu globaalissa etelässä.
VastaaPoistaMinusta järkevimpiä ihmisiä, joitka olen kuullut, on Petteri Taalas. Hänellä on pragmaattinen suhtautuminen. Nuoria on mielestäni peloteltu aika tavalla, joskus liikaakin. Ongelmana on politiikka, sen pitäisi olla huomattavasti käytännöllisempää ja globaalisti.
Mutta niin taitaa olla, että ihminen tulee suurimmaksi esteeksi inhimillisen tulevaisuuden tiellä. Ei saada aikaan järkeviä sopimuksia, joista pidettäisiin kiinni.
Siis "Siksi sellainen ylenpalttinen apokalyptiikka ärsyttää - varsinkin, jos SAMALLA vastustetaan ydinvoimaa näin siirtymävaiheessa kohti puhtaampia energiantuotannon muotoja, samoin kuin jos ohitetaan hurja väestönkasvu globaalissa etelässä ikään kuin sillä ei olisi reaalimaailmassa vaikutusta aivan kaikkeen."
VastaaPoistaRadikaalit toimet väärin / kohtuuttomasti kohdennettuina on varmasti helpoin tapa mokata sinänsä tärkeitä asioita.
Taalas on puhunut siitä, että kohtuullistamisella saamme asiat kuntoon. Siihen ei tarvita ideologista vallankumousta.
Totta kai jollekin kohtuullistaminen voi merkitä vallankumousta, on näinkin.
Järkevä politiikka ja teknologian kehittäminen ovat minun toiveeni tässä, apokalyptisissa kauhun tunteissa vellominen ei auta.
Noita uusia herra-diskursseja tarkoitin juuri.
VastaaPoistaJos asia on totta-totta, kuten ilmastonmuutos ja väestön jatkuva kasvu tai luonnovarojen liikakulutus, on tietenkin niissä pysyttävä.
Mutta kun mukaan sotkeutuu esim. poliittista mytologiaa, kielteisiä uskomuksia tai ideologista tai henkistä mönjää ratiota vastaan, ja se astetaan totaliteetiksi, niin missäpä muualla ollaan kun uudelleen pystytetyssä jumaltoteemissa ja: kinkereillä.
(Etten ratsasta nyt peitetyllä hevosella niin totean, että henkilökohtaisella tasolla, itsekseni, yksikseni, oman peilini edessä, uskon edelleen kristinuskon Jumalaan ja oikeastaan koko siihen juttuun, mutta se on niin henkilökohtaista, että se ei kuulu sen enempää yhteiskunnalle, ei kenellekään eikä Niitsellekään. Kuka tahansa voisi osoittaa sillä perusteella minussa valtavan ristiriidan ja älyllisenkin sekoilun, mutta mitäpä siitä. Omani on. Näyttäkää minulle missä on ehjän maailmankuvan asunto niin sinne en haluakaan muuttaa. Kaikissa tapauksissa Niitse on kyllä hyvin mielenkiintoinen. Taidanpa lukea suosittelemasi. Voi olla että johtunee siitä etten ole koskaan pelännyt ajatuksien ja kielen tasolla äärimmäisyyksiä, tekojen tasolla niitä kyllä välttelen ja haluan muutenkin maltillisen ja vähemmän poleemisen yhteiskunnan paluuta, myös ajatuksien ja niiden vahtimisen tasolla.
PoistaMinultakin kirjavinkki, joka liittyy koko tähän ketjuun. Luin just Thomas Bernhardin Pakkasen. Jos niitseläisyyden ja nihilismin fiktiivinen kuvannus Juha kiinnostaa, niin et pety.)
Vois harkita. Mulla on pitkään ollut semmonen kausi, etten saa otetta mistään tarkoituksellisen synkästä.
PoistaMustempaa kamaa voi lukea ja katsella välillä, kun pitää mustan ja synkän pois omasta konkreettisesta elämästä. Itse en odota kirjoista (esim.) mitään itseäni kehittävää, parantavaa tai opastavaa. Tietenkin hyvä jos oivaltaa jotain, tai oppii tai varsinkin se että teksti toimii, mutta hyvin menee vaikkapa oman maailmankuvan vastakkainenkin teos (jos nyt teoksessa joku maailmankuva on). Tosin alleviivaavaa ja opettavaa taidetta ei jaksa sen enempää kuin opettavaa mediaa, eli ei juuri ollenkaan.
Poista