Cogito ergo sum.
Arbeit macht frei.
Tieten tai tietämättään
ihminen on uskonut
tekevänsä hengen
puhdasta historiaa.
Alkakaamme aina tästä.
Cogito ergo sum.
Arbeit macht frei.
Tieten tai tietämättään
ihminen on uskonut
tekevänsä hengen
puhdasta historiaa.
Alkakaamme aina tästä.
Kolumni | Perhe on pahin ja Frendit tuomitaan osin epäreilusti ja konteksti unohtaen – samoin käy lopulta tuomitsijoiden nykyisille tv-suosikeille: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007925723.html?share=73383f265ab62d3240d1e2b9bb9f52d6
...
Tämän kommentin lähetin tuohon juttuun:
"En katso kumpaakaan sarjaa, koska niiden huumori ei vain naurata minua. Ei vitsin vaikeita ole, mutta minä nyt vain koen ne latteiksi. (Frasier ja brittien Konttori olivat toista maata.)
Mutta asiani on tämä: mihin näinä aikoina on unohtunut se perussääntö, ettei fiktiivistä hahmoa ole viisasta lukea suoraan kirjoittajan mielipiteenä? Hesarin jutun perusteella hahmot ovat enemmän katsojan mieltä dekonstruoivia kuin kirjoittajien mielipiteitä. Mutta en siis katso Seinfeldia enkä Frendejä joten olen tämän Hesarin jutun armoilla. (Olen kyllä tosissani yrittänyt katsoa kumpaakin.)
Pieni tarkennus. On tietenkin teoksia, joiden haastavuus ja kiehtovuus on juuri tuo kirjoittajan ja kirjoitetun välisen yhteyden häilyvyys. Siihen väliin jäävien jälkien "pakottavuus". Knausgårdin Taisteluni varmasti tunnetuin esimerkki nykyään,
mutta aidosti ongelmallinen on James Dickeyn romaani Syvä Joki (elokuvan käsikirjoitukpseensa Dickey on pyöristänyt kulmia). Siihen sen triggerivaroituksen todellakin voisi laittaa, kun Shakespeare on joillekin liian kovaa kamaa. (Eikä triggeröivyys johdu vain niistä kahdesta vuoristolaisesta vaan enemmänkin kertovasta päähenkilöstä.)
Sama kommentoinnin halu minulla heräsi, kun luin Hesarin juttua Pulmusista. Tämä aika tuntuu tuhoavan halun (ei kyvyn) lukea tekstejä ironisina tai dekonstruoivina haasteina. Johtuuko tämä pohjimmiltaan siitä, että pelkäämme väärän tietoisuuden omaavia ymmärtämättömiä lukijoita? Että näemme teksteissä aina toisen, itseämme uhkaavan "väärinlukijan"? Ja "väärinluentakin" on tietenkin tärkeä tiedostaa, en kiistä sitä. Kun antaa pikkusormensa mankelille, voihan se viedä mukanaan koko käden."
https://ylioppilaslehti.fi/2021/04/oskari-onnisen-kolumni-instagram-stories-on-paikka-jonne-kulttuurikeskustelu-menee-vuosien-facebook-saattohoidon-jalkeen-kuolemaan/
Tuohon kolumniin kommentoin alla olevalla tekstillä Ylioppilaslehteen. Ilmoittivat, ettei heillä ole lukijapalstaa, mutta lähettävät kommenttini Onniselle. Hyvä niinkin.
...
Kommentoin nyt Oskari Onnisen Instagramia koskevaa kolumnia maallikkona. Olen kyllä kirjoittanut satunnaisesti kolumneja ja eri kulttuurilehtiin esseitä ja mielipidekirjoituksia, mm. Taide-lehteen, Filmihulluun, Laajakuvaan ja Jazzrytmeihin. Koen siis toimivani ainakin instituution reuna-alueella.
Jari Tammen suomennos on lumoava. (Itse luen 2. tarkistettua painosta.)
(Jari Tammen haastattelu löytyy nimellä Kalle Haatanen Nietzsche ja Zarathustra. Suora linkki takkuili.)
Kun joku itseäsi viisaampi sanoo, että vain luulet olevasi olemassa, että se on harhaa, mitä hän voi tietää sinun luulevan? Eli mistä hän sen tietää? Mihin harhasi suhteuttaa? Oman organisminsa tuottamaan harhattomuuden kokemukseenko? Mihis muuhun.
Tuntuu, että vain psykologisessa ja psykiatrisessa kielipelissä harhalla voi ilmaista jotain mielekästä.