Katsoin Areenalta kiinnostavan Dylan-dokumentin The Other Side of the Mirror.

Oma suhteeni Dylaniin on vaihteleva. Hienoja lauluja ja sitten myös tylsiä. Erityisesti Blowin' in the Wind on itselleni tuota jälkimmäistä. Niin säveliltään kuin sanomaltaankin. Ja usein Dylanin sävelet tuntuvat olevan vain olemassa sanoituksia varten. Ikään kuin laiskasti. Ja kun sävelet ovat aina olleet minulle tärkeämpiä, siis useimmiten, siinä sitä sitten ollaan.

Kun noita sanoituksia seurasin, tuli tunne, että ainakin alkuaikojen Dylan oli seuraajilleen eräänlainen Kristus-hahmo. Kaikkien kurtcobainien äiti ja isä. Lupaus uhrautumisen, vastarinnan ja tyhjyyden merkityksellisyydestä.

Ajan myötä Dylanin saattoi sitten kokea häiritsevän sala-

sarkastisena seuraajiaan kohtaan. Näin hänet tulkitsen. Jos seuraajat vain niin hänet uskalsivat kokea. Ylevää tyhjyyttä ei enää voinutkaan kokea messiaan avulla. (Ne jotka vihastuivat Dylanin sähkökitaraa, paljastivat itsensä.)

Kun Cobain löi keikallaan päreiksi kitaransa, näen hänessä samaa sarkasmia: tätähän te laumasielut odotitte, eikö vain?

Mutta onko Dylan tosissaan kun väittää, ettei koskaan ollut pasifistinen? En usko. Samaa sarkasmia hän tuossakin lausahduksessaan viljelee.