Äänikirjat sopivat ehkä suoraan kerrontaan ja varmasti elämänkertoihin.
Mutta kun kuuntelin Nietzschen Zarathustraa luettavan, tajusin mikä siinä mättää.
Kuulin ihmisen äänen kun en ääneti sitä lukiessani halua enkä onneksi pysty kunnolla muistamaan edes omaani.
Tuli katsottua. Ihan ok. Mutta yhä alkuperäiskässäristä palkittu Neuvokas nuori nainen menee minulla ykköseksi näistä Oscar-nimikkeistä.
On tämä kiinnostava. Yhtäältä Ameriikan kritiikkiä, toisaalta amerikkalaisen sielunmaiseman oivallinen kuvaus. Eivät nämäkään matkalaiset varmasti pohjoismaista sosiaalidemokratiaa ostais jos valitsemaan pääsisivät. Vapautensa valitsisivat.
Tuon ristiriidan kuvauksena hyvä. Ei ota kantaa, kuvaa vain. Lajityyppi on, miten sen sanoisi, fiktiodokkarihybridi. Matkalaiset ovat siis näitä pääosien näyttelijöitä lukuun ottamatta oikeita ihmisiä ja siksi ristiriita juuri puhuttelee. Loppu on mielestäni kliseinen. Nyt tuntuu siltä että 3 ja puoli tai 4 pinnaa.
Näin vaalien alla pessimismini herää vaikka äänestämässä sitä vihervassaria taas kerran kävinkin (Seinäjoen kiista koulujen vegaaniruoasta motivoi). Siksi tämä vanha blogijuttuni päivitettynä myös tänne.
...
PESSIMISTIN YKSINÄINEN SYDÄN (aihe näytelmäksi)
Kaikkien tuntema pessimisti haluaa järjestää karnevalistiset kekkerit. Hän on väsynyt vakavuuteen. Hänelle arvojen tyhjiö voi tarjota enää vihoviimeisen ilonpidon. Salaa hän tietenkin toivoo, että nautintojen julkeus vielä voisi herättää ihmisissä jonkinlaisen eettisen närkästyksen ja että he vielä tunnistaisivat itsessään jotakin tärkeää ja puhdasta. Pessimisti siis toivoo olevansa väärässä ja suhteettoman ilonpidon vielä kiertävän takaisin suhteellisuudentajuiseen vakavuuteen. Hän toivoo, että vakavuudella sittenkin olisi vielä sijaa näillä hulvattomuuden markkinoilla.
Ja päivän mittaan hän saakin ihmetteleviä kommentteja: Mikä on muuttanut mielesi? Miksi kaikkien yhteinen pessimisti ei enää julista heille mitään? Miksi vain tätä hulvattomuutta?
Vastoin kaikkia periaatteitaan hän alkaa olla jopa toiveikas. Ei ehkä olekaan syytä heittäytyä pelkkään nihilistiseen karnevalismiin! On ehkä sittenkin mahdollista toivoa ihmisten haluavan jotain enemmän. Onko mahdollista, että tämä epäsuora hulvattomuudella viestiminen sittenkin toimii?
Mutta päivän painuessa iltaan herää epäilys. Toimiiko sittenkään? Ehkä on kuitenkin niin, että juhlaväen närkästys tästä vastuuttomasta ilonpidosta johtuu vain siitä, että juuri heidän käsitystään vakavuudesta on loukattu; ettei tämä totuus ei ole juuri heidän totuutensa kaltainen.
Viimeisessä kohtauksessa, juhlaväen poistuttua, vain pessimistimme on lavalla ja hänen yksinäisyytensä on musertavaa. Ehkä kaikki hänen vieraansa ovat ymmärtäneet ilonpitonsa väärin.
Entä sitten tämän näytelmän yleisö? Mihin tai keneen se samastuu? Pessimistin yksinäisyyteenkö? Taiteeseen? Jotta voisi taas unohtaa itsensä niin kuin näytelmän juhlaväki?
Mutta tätähän yleisö ei yleensä huomaa. Se kun uskoo taiteen olevan aina puolellaan.
