tiistai 31. elokuuta 2021

VANHANAIKAISTA

Hyvyys, totuus ja kauneus olivat kauan pois muodista. 

Uskottiin liikaa siihen, miltä maailma näyttää.

sunnuntai 22. elokuuta 2021

HAASTAVA KIRJA (JOTA EN OLE LUKENUT)


Kirja-arvostelu | Ranskalainen Pauline Harmange kertoo kohutussa teoksessaan, miksi miesten vihaaminen on tuonut hänen elämäänsä paljon iloa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008176044.html?share=162722b984f0889cc9e8c4e5e7f6478a

Totta. Kuten Harmange sanoo, miesvihalla ja naisvihalla on eroa. Tämä on vähän niin kuin herran ja rengin dialektiikkaa, jossa renki vain voi uudistaa peliä. 

Kun Harmange ihmettelee, miksi hän omaksuu niin helposti parisuhteessaan huolenpitäjän roolin, heräsi seuraavanlaisia ajatuksia. Oli syy mikä tahansa, se ei voi perustella häntä. Eikä kukaan sen perustella.  Se, mistä tämä kaikki dialektiikka on saanut alkunsa, missä määrin vaikkapa myös biologiasta, jäänee loputtomaksi kiistelyn aiheeksi. Mutta alkuun ei saa tietenkään viitata yksilon määrittelemiseksi oli se mikä tahansa. Ja vaikka se selvitettäisiin, se ei määrittele subjektia. Nietzschen mielestä ihmisen oli ylitettävä myös luontonsa, jopa biologiansa. Ehkä juuri naisten on muistettava tämä jos sikseen tulee. 

Heräsi myös kysymys, eikö tämä dialektiikka koske ainakin periaatteessa myös muita etuoikeuttuja sukupuoleen katsomatta. Se, kuka on oikeutettu vihaamaan ketä, on mutkikas kysymys. 

Mutta tämä kirja tuntuu ehdottomasti kiinnostavalta.


lauantai 21. elokuuta 2021

IDEA LINEAARISESTA HISTORIASTA

Tuota otsikon ideaa edusti Hesarin keskustelussa oleva kommentti, että pysyvä rauha saadaan vain neuvottelemalla. Vastasin siihen näin:

Tuo "vain" on vaikea sana tässä. Missä määrin sotatila kypsyttää osapuolet neuvotteluihin, on oleellinen kysymys. Yhteisymmärryksen saavuttaminen ikään kuin puolueettomasta neuvottelutilasta lähtien voi olla käytännössä mahdotonta. Uskon että esimerkiksi Normandian maihinnousulla oli "neuvottelujen" kannalta oleellinen merkitys. Kysymys on siitä, miten päin historiaa lukee. Ehkä sitä pitäisi lukea dialektisesti. Silloin sanat kuten "aina" tai "vain" eivät enää kielessä kunnolla pelitä.

tiistai 17. elokuuta 2021

UNIVERSAALI KÄRSIMYS

https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/38553


Onko olemassa universaaleja, jotka yhdistävät kielipelejä? Onko vieraiden elämänmuotojen ymmärtäminen mahdollista? Noin tuossa tutkielmassa kysytään.

Ja sitten ne saranalauseet. Ne ovat Wittgensteinin ajattelussa jotain epäilemätöntä kuten vaikkapa lause 2 x 2 = 4, tai "maailma on ollut olemassa kauan ennen minua". Jos epäilemme noita lauseita, epäilemme koko laskemisen ja kokemisen kielipeliä. Ja se on mahdotonta. "Epäileminen on mahdollista vain kielipeleissä." Absoluuttinen skeptisismi on siis mieletöntä. Saranalauseita ei voi koetella ja siksi niitä ei oikeastaan voi sanoa tosiksi. Totuus ja varmuus eivät siten ole valttämättä ihan sama asia. 

Nyt kysymys  kuuluu: Ovatko vieraiden elämänmuotojen käyttämät saranalauseet yhdistettävissä, ymmärrettävissä "ristiin"? Voiko mikään yhdistää niitä?

Tämän ihailtavan selkeän Pro gradun lukeminen oli inspiroiva elämys vaikka hirveästi uutta se ei tarjonnut. Se sai miettimään tuota kysymystä vieraiden kielipelien yhdistävämisestä. Mikä niissä olisi samaa? Mieleeni jäi pyörimään kysymys, onko kärsimys saranalauseena sellainen (psykopaatin saranalause ei tietenkään toimi samoin). Onko se vieraankin elämänmuodon (kulttuurin tai eläimen) ilmaisemana meille yhteinen, epäilemätön ja välittömästi tunnistettava saranalause? Tätä nyt mietin. Lukekaa ja aatelkaapa ite.


PUTRO JA KUOLEMA

http://areena.yle.fi/1-50873604

Putro puhuu kuolemasta mutta kuulostaa liikaa siltä, että se haluaa ilmaista itseään. Sama ongelma sen lauluissa, aiheeseen katsomatta.

sunnuntai 15. elokuuta 2021

TÄRKEÄT OLEMISEN KOORDINAATIT

On jotenkin selkeyttävää ja vapauttavaakin ajatella, että on osa itseä laajempaa koordinaattia; että ajattelee ja toimii siinä. Että ei ole kokemustaan määrittelevä piste valkoisella paperilla vaan pikemminkin ruutupaperi, jonka suorien jokaisessa leikkauspisteessä ilmenee samanaikaisesti. Näillä kielikuvilla ymmärtää oman suhteellisuutensa jotenkin  paremmin.

Reaalisin kieli tuossa kokonaisuudessa on epävarmuuden tunne. Huoli ja ahdistus. Tai ärtymys. Varsinkin kun kuulee ehdottomia väitteitä tai periaatteita maailman tilasta.

Millaiset väitteet ja periaatteet sitten minua erityisesti ärsyttävät? No vierasta hegemoniaa väistämättä vahvistava kulttuuri- ja arvorelativismi tai vaikkapa hokema sodan mielettömyydestä esimerkiksi, tai väite, että väkivalta ei ratkaise mitään. Ne tuntuvat siirtävän edustajansa ja lausujansa ajan ja paikan häiritsevistä koordinaateista ideoiden vapaaseen valtakuntaan. Siellä he sitten etsivät koordinaatistosta mahdotonta ja rauhaannuttavaa nollakohtaa, uutta alkua itselleen.

Mitä tällä nyt haen? Sitä että huolimattomasti ajateltuina ja puhuttuina ajatuksemme ovat auttamatta eräänlaisia metakoordinaatteja, jotka eivät voi olla välittömästi luulemallamme tavalla tosia ja eettisiä, koska niissä emme kohtaa toista ihmistä (ja itseämme) kuolevaisena ja kärsivänä olentona vaan ideaalisena objektina. Ajatusvirheemme on siis siinä, että uskomme metakoordinaattien asettuvan täydellisesti "reaalisten" paikoille ja mikä kummallisinta, koemme kummankin olevan samassa paikassa (totta) yhtä aikaa. Siis sekä ideaalisen objektin että kuolevaisen olennon. Kun kumpikaan ei kuitenkaan välttämättä ole. Juuri tämän ajatusvirheemme takia kaikki tuntuu olevan itsellemme mahdollista. Tai ainakin tunnemme liian helposti vakuuttuneisuuden tunnetta.

Kirjoitin tämän koska minusta tuntuu, että tätä on tärkeää ajatella itsemme ja muiden vuoksi.

lauantai 14. elokuuta 2021

ESIMERKKI HÄIRITSEVYYDESTÄ: Haanpää ja avantgarde(vanha juttu päivitettynä ja korjattuna)

"Myös avantgarde luo oman peittävän näköisyytensä, jos annamme niin tapahtua."

Noin olen joskus kirjoittanut. Hain ajatusta, että avantgarde ja traditio (jonka tuossa yhteydessä rajasin realismiksi) eivät  mielestäni sulje pois toisiaan. Oleellinen kysymys  on se, onko realismi valjastettu palvelemaan enemmän laiskaa mielikuvitusta (mitä lukijat yleensä odottavat saadakseen eläytyä) vai mielikuvien ajattelemista, siis niihin eksyttämistä. Jos jälkimmäistä, realismi lyö kättä avantgarden kanssa. Avantgardea on silloin tekstin, mielen ja reaalisen suhde. Avantgardea on se, mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle ja juuri siksi haastaa sen. 

Haanpään Noitaympyrässä mielestäni näin tapahtuu. Siinä realismi on näennäistä, koska se johdattaa ankaralla logiikallaan ulos kuvistaan. Sen tarkoitus ei ole rakentaa illuusiota todellisuudesta, vaan olla väline, metodi, jolla se väittää jotain todellisuudesta. Ja mielestäni yhäkin ajankohtaisesti jollain perustavalla tasolla. 

Noitaympyrä on reflektiivinen teksti, joka vain näyttää "luonnolliselta muodolta". Ja se enemmänkin näyttää kuin kertoo. Eikö teitäkin häiritse sen kuvaama "maailma limbona"? Varoittaahan jo nimikin tästä.

(ONKO) HÄIRITSEVÄ TAIDE HUKASSA

Anna Eriksson ja moni muu taiteen edustaja kaipailee häiritsevää taidetta. Mutta ei sen enempää määrittele, mitä se olisi. No, Eriksson sen verran, että puolustaa elitismiä ja neromyyttiä. Tässä komppaan häntä. Nuo sanat jo itsessään luovat levottomuutta. Ei taide voi olla lähtokohtaisesti tasa-arvoista. Ja miksi neroja ei voisi olla yhtä hyvin taiteessa kuin fysiikassa? Vai oliko Einstein vain tarpeeksi ahkera?

Olen oikeastaan sitä mieltä, että kun taideväki puhuu häiritsevästä taiteesta, he tietävät olevansa itse turvassa. He tietävät jo ennalta, kuka taiteessa silloin puhuu. On nimittäin selvää, että he tarkoittavat konservatiivisten arvojen haastamista. Konservatiivi on siis tehtävä levottomaksi. Toisin sanoen: häiritsevänkin teoksen on tarjottava humanismin lämmintä kättä.

Itse en montaa häiritsevää taidekokemusta muista. Teemun Mäen kissa kyllä tietenkin joo. Sehän häiritsi tasapuolisesti kaikkia. Nykyään en häiriinny hänenkään jutuista. 

On mentävä elokuvan ja enemmän populaarin puolelle, jotta ei sitä jo yllä marisemaani taiteen tarjoamaa humanismin lämmintä kättä ojennettaisi turvaksi. Siihen kun en ihan heti tartu, vaikka niin mieli tekisi. 

...

Tässä joitain itseäni häiritseviä teoksia:

Peckinpahin Olkikoirat. En yhäkään tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Pauline Kael kirjoitti, että tuo elokuva manipuloi samalla tavalla katsojaa kuin sen päähenkilöitä manipuloidaan. Sama muuten sopii... 

...neljänteen Ramboon, jonka manipuloiva militanttius minua häiritsee ja varsinkin kun pidän elokuvasta paljon (se mistä ei yhtään pidä  ei aidosti häiritse, on vain yhdentekevää).

James Dickeyn romaani Syvä joki. Onko se fasistinen? Mielestäni on. Ja loistava romaani. Dickeyn itse kirjastaan käsikirjoittama elokuva on arvoiltaan siistitty versio.

Pasolini:  Salo 120. Katsokaa niin ymmärrätte miksi. Täällä blogissani on Filmihullun kirjoitukseni, josta ehkä löytyy tähänkin perustelu. Vertailen Haneken Funny Gamesin häiritsevyyteen ja mielestäni Pasolini voittaa.

Haneke: Bennyn video 

Jean Eustache: Äiti ja huora. Mitä naiset oikeastasn pannaan tässä upeassa elokuvassa haluamaan?

Caspar Noé: Syntiset. Loistava, mutta en halua nähdä toista kertaa.

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema. Jotenki vittumainen romaani. 

John R. Landsdale: Yöjuoksijat.Tuntuu että tämä tyly kauhutrilleri on kirjoitettu yhtä aikaa nihilistisellä asenteella ja silkasta kirjoittamisen ilosta.

Trier: Melankolia. Meni kaverilla uniin. Ymmärrän. On enemmän kokemus kuin elokuva.

I Spit on Your Grave. Remake; naisen kosto; saako tästä edes pitää?

Lukas Moodysson: Lilja 4-ever. Vaikuttavaa vihan taidetta; vihaan täysillä mukana.

Robert Bresson: Paholainen luultavasti. Ajankohtainen ja tylyin Bresson. Filosofinen eutanasia?

Sartre:  Muuri. Novelli; herättää häiritsevän kysymyksen, onkohan vastuumme nyt ihan noin absoluuttinen. 

Nietzsche: Näin puhui Zarathustra

Michel Houellebecqin todellisuuskäsitys häiritsee myös. Samoin Timo Hännikäisen.

Nathalie Sarrauten Kultaiset hedelmät pakoilee keskittämistään häiritsevällä tavalla.

Ja sanonta taidetta taiteen vuoksi (se Erikssonin puolustama elitismi). On häiritsevällä mutta inspiroivalla tavalla wittgensteinilainen ilmaisu taiteen itsenäisestä(?) kielipelistä. 

...

Nuo nyt tulevat äkkiä mieleen... Kuten huomasitte, populaari tai sen rajalla oleva onnistuu mua häiritsemään. Taiteen akateemisuus on liian turvallista, valmiiksi humanisoitua. Ehkä jo taiteen koulutuksessa sellaiseksi omaksuttua.

Ja häritsevää voi siis olla vain sellainen, josta myös pitää. Muuten se on vain yhdentekevää. Ja vielä: tietenkin häiritsevyys on aina suhteessa omaan todellisuuskäsitykseen.

sunnuntai 8. elokuuta 2021

VIHDOIN TAIDETTA JOKA KOSKETTAA KEKSELIÄISYYDELLÄÄN

Valokuva | Valokuvaaja Sami Parkkisen ja hänen poikansa Arvin teoksista yksi on jo moderni klassikko, joka tunnetaan Pariisin ja Lontoon metroissa – ”Nää on musta kaikki hyviä”, sanoo 9-vuotias taiteilija isän kanssa tehdyistä kuvista: https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000008161630.html?share=18551690858a02d1884a81ec0303ab4d