(ONKO) HÄIRITSEVÄ TAIDE HUKASSA

Anna Eriksson ja moni muu taiteen edustaja kaipailee häiritsevää taidetta. Mutta ei sen enempää määrittele, mitä se olisi. No, Eriksson sen verran, että puolustaa elitismiä ja neromyyttiä. Tässä komppaan häntä. Nuo sanat jo itsessään luovat levottomuutta. Ei taide voi olla lähtokohtaisesti tasa-arvoista. Ja miksi neroja ei voisi olla yhtä hyvin taiteessa kuin fysiikassa? Vai oliko Einstein vain tarpeeksi ahkera?

Olen oikeastaan sitä mieltä, että kun taideväki puhuu häiritsevästä taiteesta, he tietävät olevansa itse turvassa. He tietävät jo ennalta, kuka taiteessa silloin puhuu. On nimittäin selvää, että he tarkoittavat konservatiivisten arvojen haastamista. Konservatiivi on siis tehtävä levottomaksi. Toisin sanoen: häiritsevänkin teoksen on tarjottava humanismin lämmintä kättä.

Itse en montaa häiritsevää taidekokemusta muista. Teemun Mäen kissa kyllä tietenkin joo. Sehän häiritsi tasapuolisesti kaikkia. Nykyään en häiriinny hänenkään jutuista. 

On mentävä elokuvan ja enemmän populaarin puolelle, jotta ei sitä jo yllä marisemaani taiteen tarjoamaa humanismin lämmintä kättä ojennettaisi turvaksi. Siihen kun en ihan heti tartu, vaikka niin mieli tekisi. 

...

Tässä joitain itseäni häiritseviä teoksia:

Peckinpahin Olkikoirat. En yhäkään tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Pauline Kael kirjoitti, että tuo elokuva manipuloi samalla tavalla katsojaa kuin sen päähenkilöitä manipuloidaan. Sama muuten sopii... 

...neljänteen Ramboon, jonka manipuloiva militanttius minua häiritsee ja varsinkin kun pidän elokuvasta paljon (se mistä ei yhtään pidä  ei aidosti häiritse, on vain yhdentekevää).

James Dickeyn romaani Syvä joki. Onko se fasistinen? Mielestäni on. Ja loistava romaani. Dickeyn itse kirjastaan käsikirjoittama elokuva on arvoiltaan siistitty versio.

Pasolini:  Salo 120. Katsokaa niin ymmärrätte miksi. Täällä blogissani on Filmihullun kirjoitukseni, josta ehkä löytyy tähänkin perustelu. Vertailen Haneken Funny Gamesin häiritsevyyteen ja mielestäni Pasolini voittaa.

Haneke: Bennyn video 

Jean Eustache: Äiti ja huora. Mitä naiset oikeastasn pannaan tässä upeassa elokuvassa haluamaan?

Caspar Noé: Syntiset. Loistava, mutta en halua nähdä toista kertaa.

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema. Jotenki vittumainen romaani. 

John R. Landsdale: Yöjuoksijat.Tuntuu että tämä tyly kauhutrilleri on kirjoitettu yhtä aikaa nihilistisellä asenteella ja silkasta kirjoittamisen ilosta.

Trier: Melankolia. Meni kaverilla uniin. Ymmärrän. On enemmän kokemus kuin elokuva.

I Spit on Your Grave. Remake; naisen kosto; saako tästä edes pitää?

Lukas Moodysson: Lilja 4-ever. Vaikuttavaa vihan taidetta; vihaan täysillä mukana.

Robert Bresson: Paholainen luultavasti. Ajankohtainen ja tylyin Bresson. Filosofinen eutanasia?

Sartre:  Muuri. Novelli; herättää häiritsevän kysymyksen, onkohan vastuumme nyt ihan noin absoluuttinen. 

Nietzsche: Näin puhui Zarathustra. 

Michel Houellebecqin todellisuuskäsitys häiritsee myös. Samoin Timo Hännikäisen.

Nathalie Sarrauten Kultaiset hedelmät pakoilee keskittämistään häiritsevällä tavalla.

Ja sanonta taidetta taiteen vuoksi (se Erikssonin puolustama elitismi). On häiritsevällä mutta inspiroivalla tavalla wittgensteinilainen ilmaisu taiteen itsenäisestä(?) kielipelistä. 

...

Nuo nyt tulevat äkkiä mieleen... Kuten huomasitte, populaari tai sen rajalla oleva onnistuu mua häiritsemään. Taiteen akateemisuus on liian turvallista, valmiiksi humanisoitua. Ehkä jo taiteen koulutuksessa sellaiseksi omaksuttua.

Ja häritsevää voi siis olla vain sellainen, josta myös pitää. Muuten se on vain yhdentekevää. Ja vielä: tietenkin häiritsevyys on aina suhteessa omaan todellisuuskäsitykseen.