POHJATON SARRAUTE

Nathalie Sarrauten Kultaiset hedelmät (suom. Pentti Holappa ja Olli-Matti Ronimus, 1964). Siinäpä kirja joka on kuin venäläinen maatuskanukke paitsi ettei sitä pienintä nukkea meinaa löytyä. Siinä arvioidaan kilpaa teosta nimeltä Kultaiset hedelmät siten, että kaikki puhujat kuulostavat turhamaisilta hölmöiltä. Ei siis kannata arvioida tätä oikiaakaan Sarrauten teosta, ettei huomaa kuuluvansa samaan sakkiin. Mainio kirjanen. Sen uskallan sanoa. Sopii muuten mihin tahansa taideteosta käsittelevään taidepuheeseen tuo Sarrauten ansa.

TYLSÄÄ

http://areena.yle.fi/1-50897567

Nyt täytyy sanoa, että nämä tässä kuullut Davisin tekstit (jotka ovat siis tosi lyhyitä) eivät tehneet minuun vaikutusta. Niiden twist jättää minut kylmäksi. Jotenkin liian ilmeistä ja arvattavaa. Olisi ollut kiinnostavaa, että edes yksi ohjelman vieraista olisi ollut edes vähän kriittinen.

TAHATON RUNO

Yritin ajatella mielen ja maailman yhteyttä.

Tuli runo housuun.

TEKIJÄ EI OLE KUOLLUT ELI SYVÄ JOKI VAIVAA AINA VAIN

Kolumni | Väitän, että tekijä on kuollut – vaikka julkinen sana keskittyykin nyt enemmän kirjailijoihin kuin heidän teoksiinsa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008228494.html?share=a8d207f58e8c082094bfedd8cbb16452

...

Tekijä on joskus oleellisen tärkeä teoksen vastaanoton suhteen. James Dickeyn romaani Syvä joki on itselleni tästä erinomainen todiste. Se on elokuvaa nihilistisempi (Dickey pyöristi elokuvakäsikirjoitustaan). Pidän sitä fasistisena teoksena. Ainakin heikkoutta halveksivana. Sen päähenkilö Ed (elokuvassa häntä näytteli Jon Voight) on ehkä vastenmielisin kerojaminä koskaan. Tosin elokuvassa katsojille lähestyttävämmäksi kirjoitettu. Niin arvojeni vastainen hän on inhotessaan raiskattua Bobbya. Mutta nautin kirjasta. Olen lukenut sen useaan kertaan. Ehkä pidän juuri siksi, ettei se tarjoa lukijalleen taideromaaneille niin tyypillistä humanistin lämmintä kättä. Taide on siksi, lopultakin, niin helppoa. (Syvä joki on jotain viihteen ja taiteen rajoilla kulkevaa.)

No mutta nyt asiaan. Syvän joen haastavuus on siinä, että Dickey ei ota etäisyyttä tekstiin eikä siinä edustettuihin arvoihin. Ja kun en TIEDÄ, mitä mieltä hän on (ainakin kannatti Vietnamin sotaa), lukukokemus on... miten sen sanoisin, kiusaava ja hämmentävä; eksistentiaalinen. Jos löytäisin selkeästi Dickeyn kannan Edin paskamaisuuteen ja teoksen voimafilosofiaan... se olisi tylsempi kirja. Tekijä on siis läsnä eräänlaisena differenssin tuottajana juuri siksi, etten tiedä hänen olemisestaan tai olemattomuudestaan. MUTTA HÄNTÄ ON PAKKO AJATELLA.

Ajatus tekijän kuolemasta on helppoa estetiikkaa.