torstai 2. syyskuuta 2021

MIKSI AUTOFIKTIOTA?

Ylen Kulttuuricocktail alkoi taas. Aiheena oli autofiktio. Siis lajityyppi, joka taiteilee kirjoittan kokemuksen ja kuvitteellisen välillä. Ohjelmassa mietittiin, että miksi moista kirjoitetaan. Tuli mieleeni tämä täällä aiemmin julkaisemani (nyt päivitetty) teksti. Tätä syytä autofiktiolle ei ohjelmassa ehdotettu. 

KNAUSGÅRD, HITLER JA NIETZSCHE

Paluu Knausgårdiin.

Taisteluni? Miksi tuo nimi? Ehkä Knausgård vastaa tässä, kuudennen osan sivulla 504:

"Hitlerin Taisteluni on kirjallisuuden ehdottomasti viimeinen tabu. Vaikka se onkin kiinnostava teos, on mahdotonta tunnustaa sitä, sillä silloin ihminen ei kunnioita niitä kaikkia jotka kirjan synnyttämä järjestelmä vei kuolemaan. (...) Melkein kaikki kirjallisuus on vain tekstiä, mutta ei Taisteluni, se on enemmän kuin tekstiä. (...) Tekstin ja todellisuuden välinen ovi on siinä ammollaan, tavalla jota ei esiinny muissa kirjoissa."

Käsitteleekö Knausgård syyllisyyttään ja ahdistustaan nimeämällä kirjansa niin kuin nimeää? Pyytääkö hän kummallisella tavalla anteeksi? Tai sitten uhmaa itseään? Tai haluaako kirjautua nimeämisellään ulos pelkän tekstin diskurssista? Haastaa postmodernin haamut? Luoda Hitlerin Taistelustani metatekstin, joka osoittaisi tekstin ylittämisen mahdolliseksi? Tai ainakin väitteen ylittämisen mahdottomuudesta haastavaksi? Haluaako Knausgård sanoa, ettei tule pakenemaan kirjallisuuden suojaan syytöksien edessä? Vai voisiko hän enää edes tehdä sitä uskottavasti? Ja tätäkö hän juuri tahtoo? 

Mistä tämä masokistinen itsensä häpäiseminen kumpuaa? Esitän että ihmisen halusta olla tosi. Ja ollakseen sitä ihmisen on ylitettävä kieli kivulla tai julmuudella itseään tai muita kohtaan. Sitäkö esimerkiksi kouluampujat todistivat itselleen ja muille? Tavoittaakseen eräänlaisen toden vaikkakin autistisen statuksen. Tai  Teemu Mäki. Oliko kissan lopulta kuoltava vain taiteilijan vuoksi? Yleisöllehän riittää illuusio, se että uskovat sen kuolevan. Eettinen haaste johon Mäki teollaan pyrki, on silloin ihan sama.

Uskon että juuri kielen ylittämistä esimerkiksi Nietzschestä jotkut hakevat; tekstiä, joka lopulta osoittaisi lukemisen turhuuden, pelkän esteettisen itsepetoksen, ja vaatisi toimintaa. Lukeminen ja kirjoittaminen ei kaikille riitä. Juuri siksi Nietzsche on vaarallinen filosofi. Vaarattomaksi selittäjistään huolimatta. "Ei se tätä tarkoittanut, lukevat filosofia väärin."

Taide houkuttelee toteen kokemukseen. Vaatiikin sitä (ollakseen viihteen vastakohta). Että pelkkä esteettisyys olisi ylitettävä johonkin, josta niin tekijän kuin kokijan olisi maksettava hinta. Tai että kokija ainakin voisi kokea jollain itseään häiritsevällä tavalla se hinta, jonka tekijä kokee. Autofiktio voi olla tapa pyrkiä tähän kokemukseen. Tiedostamaton tai tiedostettu.

24 kommenttia:

  1. Eipä lisättävää. Itse suuri Knasu-fani. Uusin teos(romaani) suomeksi syyskuun lopulla. Kesällä luin Henrik Tikkasta ja Chister Kihlmania, joista tietty ensimmäinen autofiktiota myös, mutta monen lähteen mukaan myös aikamoista fabulointia. Parhaillaan luennassa Ulf Lundellin jättimäinen Vardagen-sarja joka vie autofiktion päiväkirjamaisen ilmaisun rajalle, ja on äärimmäisen paljastavaa tekstiä, myös elämän tyhjyyden kokemusten suhteen, ei vain "paljastusten." Toimii mulle.
    Ensinhän Knasu teki laajan vaikutuksen moniinkin Suomessa. Sen jälkeen aika paljon juttuja että ei sittenkään, se ei ollutkaan kovin kiinnostavaa... Kateus? Eräs kirjailija kysyikin, miten voi enää kirjoittaa mitään Taisteluni-sarjan jälkeen. Lukija voi kyllä jatkaa...

    VastaaPoista
  2. Tämä voi olla avain aiheeseen: "Taide houkuttelee toteen kokemukseen. Vaatiikin sitä (ollakseen viihteen vastakohta). Että pelkkä esteettisyys olisi ylitettävä johonkin, josta niin tekijän kuin kokijan olisi maksettava hinta. Tai että kokija ainakin voisi kokea jollain itseään häiritsevällä tavalla se hinta, jonka tekijä kokee. Autofiktio voi olla tapa pyrkiä tähän kokemukseen. Tiedostamaton tai tiedostettu."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Mun mielestä tuo on hirveän tärkeä juttu. Itselleni lukeminen ja taide on aina ollut tällainen vaatimus. Ja viihdekin, jos se sellaisen efektin pystyy luomaan ja usein luo paremmin koska se taideyhteisö ei vaadi humanismin rekusteriä, tarjoa humanismin lämmintä kättä ja taiteen äidinmaitoa. Kuten jo tiedät Rambo 4 ja Peckinpahin Olkikoirat hyvä esimerkki; ne saavat aidommin kuin useammat suuret taideteokset aikaan tämän tunteen; ja se Dickeyn romaani, Syvä joki on viihteen ja taiteen rajalla ja TODELLA arvojani häiritsevä. Ehkä enemmän kuin mikään muu teos. Niitze tietenkin kutittaa häiritsevästi myös. Ja Sartren käsitteen mauvaise foi voisi olla tatuointini.

      Muuten, pidän markku lahtelan ja puökkisen teoksia vahvadti autoisona vaikka eivät omia nimiään käytäkään.

      Autofiktio voi tietenkin olla myös suojautumiskeino, kuten Laura Malmivaaran kirja Akun tapauksesta; etäisyyden ottamista kipuun.

      Poista
    2. Knasu on hyvä. Ja tuo Hitler-linkki tekee siitä todella metaisen.

      Poista
    3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    4. Kävin pienen sähköpostikeskustelun Antti Hurslaisen kanssa Christer Kihlmanista ja Knasusta. Jälkimmäisedtä se ei aiemmin oikein piitannut. Lähetin tään tekstini varhaisemman version sille. 6. osa josta piti paljon, oli muuttanut sen suhtautumista.

      Poista
  3. 6. osa on juuri se mistä on moni sanonut ettei jaksa. Mutta se on mielestäni juuri se mikä vetää kaiken yhteen. Niin Hitler-jakso, metapohdinnat, liikkuminen Skånen maisemissa, kuin lopun vannominen ettei enää koskaan ole kirjailija. (Jonka siis perui.)

    Mielenkiintoista kirjasarjassa on myös se, että niinä vuosina joita K kuvaa, ei aika, sen tapahtumat, maailman tapahtumat juuri lainkaan virtaa mukana. Aikaisempi historia, 1600-luku, toinen maailmansota on mukana, sekä perhe-elämän kuviot, suku, tapaamiset ystävien kanssa, kirjoittaminen, kirjallisuuspohdinnat, ajomatkat, kaikki yksityinen... mutta K ei kyllästytä lukijaa lainkaan sillä esim. kuka on jenkeissä pressa ja mitä hän siitä ajattelee tai mikä on Norjan tai Ruotsin sisäpoliittinen tilanne. Tämä lähes täydellinen yksityiseen sulkeutuminen ja kuitenkin sieltä käsin tehty havainnointi siitä maailmasta, joka on suorassa suhteessa itseen, oli se mikä minut vangitsi.

    (Mielenkiintoinen haastattelu K:n viimeisistä kuvioista Lontoossa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. https://vilaser.se/karl-ove-knausgard-intervju-om-nya-romanprojekten/

      Siis tossa

      Poista
  4. Knasu, myös ja varsinkin se kutonen, on tosi hyvä. Jotkut osat, olisko ollut 3-4, harpoin hiukan. Autofiktio ilmiönä alkaa tulla hiukan korvista. Mutta jos on hyvin kirjoitettua ja mielenkiintoista niin menee sekin. Kyllä minua tämä tunnustus / omaelämäkerta / autofiktio -linja puhuttelee sinänsä lähtökohtaisesti enemmän kuin joku täysi fiktio. Riippuu tietenkin kirjoittajasta. Knasu on sopivasti (ja väliin ehkä liiankin) inhimillinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah ha, kuin myös. Jotkut lapsuus- ja ihan nuoruuskuvaukset harpoin minäkin, opettajan sijaisuusaika Pohjois-Norjassa ei kiinnostanut. Luin silmät ns. puoliummessa.
      Kakkososa jossa oltiin Tukholmassa todella mielenkiintoinen, samoin kuin vitososa kun opiskelu Bergenissä, joka jatkuu sitten kakkososassa. Kompositio oli hyvin tehty.

      Poista
  5. Ja Vesa, jos tuon Juhan otsikkoa miettii niin mielestäni kyllähän romaanisi Karhunkiven yksi lukutapa voi hyvinkin olla jonkinlainen etäännytetty autofiktio.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, olen miettinyt jonkinlaista jatko-osaa Kk:lle joskus, ja se olisi sinänsä helposti toteutettavissa. Autofiktion kirjoittamiseen liittyvät aina omat riskinsä, jotka ehkä sitten ovat sellaisia, että niitä ei viitsi ottaa varsinkin, jos tulee paljastaneeksi joitain asioita muistakin kuin itsestään. Tämä mulla ehkä mielessä eniten. Knasullekin taisi olla aika rankka kuuri perhe-elämään ulottuvien seurausten kannalta kirjoittaa se mitä hän kirjoitti. Olen muuten aloittanut Lindan Lokakuun lasta. Minusta lähtee hyvin liikenteeseen.

      Poista
    2. Karhunkiven jatkohan olisi todella mielenkiintoinen. Miten ne
      ( no, sovitaan fiktiiviset) ihmiset jatkoivat, kaikkihan olivat vielä suhteellisen nuoria, alta kymmenen ikäisestä alle viisikymppisiin. Miten pojan kävi? Tai niin ei voi kysyä, vaan missä hän kulkee nyt? Mieti aihetta.

      Itse luin LB:n ensimmäisen kirjan kirjastossa. Pitää ottaa lukuun tämä Lokakuu. Nehän ovat aivan mahtavan ohuita. Onko kukaan koskaan valittanut kenellekään että muuten hyvä kirja mutta liian lyhyt? Tuskin.

      Poista
  6. Karhunkuveen vois palata...

    Fiktiota en ole hankkinut aikoihin enkä varmaan enää hanki. Luen omasta hyllystä mitä luen. Kirjastoakaan en ole käyttänyt sitten koronan alkamisen. Ja luen todella hitaasti, herkutellen. Knasun neljäs, Kingin 22.11.63, Häräntappoase olleet kesken toista vuotta (no Alastalon lukuhitauteen vielä matkaa), Lee Childin Viides matkustaja alkamassa, Sarrauten Kultaiset hedelmät uusluennassa (se on teos, jota lukiessa vertailukohtani on musiikissa, lähinnä Boulez tulee mieleen).

    Bernhardin häiriötä oon pyöritelly käsissäni, mutta sen mitä ilmeisimmin henkilökohtainen patologia ei enää tahdo vetää puoleensa. Mutta katsotaan josko vielä jaksaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis tuo häiriö on kirjan nimi kuten te ainakin tiedätte vaikka pienellä kirjoitin...

      Poista
    2. Tuolla hitaudella elät varmaan 100-vuotiaaksi, hyvä!

      Oma tahti noin kaksi kirjaa viikossa (jos on aikaa), niin ollut jo kymmeniä vuosia. Liikunkin nopeasti, kirjoitan näitä kommentteja minuutissa kahdessa (tosissani kyllä), teen päätöksiä sekunnissa, liikutun, vaikutun, suutun nopeasti ..hah ha..eli taitaa jäädä lyhyempi tikku elämästäkin käteen, mutta tämä olen minä.

      Odottelen tosiaan (muuta lukien) Knasun Aamutähteä. Suomennoksen julkaisu elokuulta siirtyi syyskuun lopulle.
      Knausin Kevät ja Kesä -nimiset pienet autofiktiot ovat myös hyviä. Kokeilepa niitä. Niissä mm. liikuttava tilanne kun hän ja vaimonsa joutuvat menemään sos.viraston jutettavaksi, koska epäilys että eivät kykene pyörittämään perhe-elämää ja hoitamaan lapsia. Toínen klassikko, keveämmpi, on kun K peräsuolen tähystyksessä. Ja tietenkin myös paljon kaikkea metapohdintaa suurin piirtein kaikesta.

      Poista
    3. Tuohan tekee minut jopa uteliaaksi!

      Poista
    4. Helsingissä aika kova meno ollut taas, joukkotappeluita lukiossa sun muita..
      En ala tässä enempää kertomaan asioita, enkä muuallakaan, enkä kantojani sekavasta maasta.

      Näinä hetkinä tulee kyllä vahvasti mieleen että mitä ihmettä minä teen sohvalla lukemassa, fiktiota varsinkaan...
      Toisaalta samat asiat houkuttelevat upottamaan päänsä esimerkiksi kirjallisuuteen ja yksityisiin kokemuksiin.

      Poista
    5. Just fiktiota sun pitääki lukea. Voisitko muuttaa jotain lopettamalla sen lukemisen?

      Poista
    6. En tietenkään. Tunne vaan fiktiivisiin maailmoihin pään työntämisestä, kun todellisuus repeytyy ympärillä voi olla myös ooppiumia. Riippuu kuitenkin fiktiosta. Fiktio parhaimmillaan avaa omassa päässä myös todellisuuteen paremman näkökentän.

      Mutta kyllähän laadukaskin fiktio, tai jopa "kokeellinenkin" kirjallisuus voi olla ihan pelkkää hupia tai viihdettä itselle.
      Kokeellinen kirjallisuus ei lähtökohtaisesti ole muuten sen parempaa tai stydimpää kuin muukaan fiktio. Joskus tulee niistä mieleen kuin Pahkasikaa lukisi. Joka oli kyllä hauska lehti sinänsä.

      Poista
  7. He!
    Nyt vasta tuli mieleen, ihan täsmälleen päivityksesi aihepiiristä vielä!
    että jos olet ollut yhteydessä Hurskaiseen, luepa sen uusi, Kuihtuminen. Minä luin, satuin jopa ostamaan.

    Kirja teki omassa lajissaan vaikutuksen. Törkeä ( kiinnostava) ote tämän ajan mm. elämäntapojen poliittisuuksiin ja politisoinnin tabuihin siinä kirjassa. En sellaista odota koko ajan teoksilta mutta joskus koen tarvitsevani sitä että puhutaan ihan totta. Vai puhuttiinko sittenkään:

    Mieleeni tuli että mahtavaa, joku tykittää meilläkin kuin Ranskan Houelle-Michael.
    Jälkikäteen tuli kuitenkin epäilys, kirjan kertojapäähenkilö oli kertoja 100% -tekijä oli kaukana taustalla ja tyhmää lukijaa (minä) vain vedätettiin kuusnolla.

    Jäin miettimään jonkun kirjallisuuden tutkimuksen kannalta ihan idioottimaista ja lapsellista kysymystä: oliko tekijä tosissaan kertojansa kautta, tarkoittiko se mitä se suurin piirtein esitti...ehkä jostakin tupsahtaa kesyttävä työskentelyapuraha tms. ja
    sekin ryhtyy suomalaiseksi vastuulliseksi taiteilijaksi, kirjapiirien lellikiksi, joka kantaa "vastuunsa" oikein.
    Tai: se on sitä jo. Menin vain kertojaäänen mukaan kuin hölmö, todellinen diletantti.

    Lue Juha ja kysy.

    Onneksi lukija (me lukijat) voimme ihan vapaasti kysyä ja ajatella tuollaisiakin, kun ei tarvitse esittää fiksua lukijaa mihinkään suuntaan. Voin ajatella ihan vapaasti niinkin, että hyvä jos tekijä on tosissaan.
    Luin juuri myös ihan toisenlaisen kotimaisen proosateoksen. Joel Haahtelan Miten maailmat alkavat. Tekijä-Haahtela ei ollut paikalla sivuilla, oltiin kaukana "autofiktiosta" mutta saatoin helposti olla aivan varma, että tekijä oli kirjansa suhteen täysin tosissaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Nopeasti kirjoittava saa aina selittää nopeita tokaisujaan mutta kun ei jaksa hioa... Minulla ei tietenkään ole mitään taiteen apurahajärjestelmää vastaan, tekijöille ja kokeilijoille kuuluu työstään palkka ja korvaus enkä lähtökohtaisesti epäile että taiteentuki pakottaa ketään astumaan mukaan mihinkään.)

      Poista
    2. Pitääkö tuo Kuihtuminen hankkia... kiinnostaa kyllä.

      Minusta jos vaikka fiktiolla ampuu kovilla, ottaa riskin.

      Poista