Mielikuvituksemme on välineenä tietenkin välttämätön. Se tekee meistä sitä, mitä olemme. Mitä ihmiskunta on. Hyvässä ja pahassa. Mutta se tekee meistä myös turhamaisia kaunosieluja. Ajatus, että juuri minun mielikuvitukseni olisi jotenkin ainutlaatuista ja huomioon otettavaa, että sille olisi jätettävä tilaa, että se olisi pelastettava joltain "liian valmiilta" (ikään kuin tietäisimme, mitä se edes on), on huonoa, itsekästä ja narsistista ajattelua. Sillä mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, vasta aidosti haastaa sen. On jouduttava hukkaan tämän viheliäisen mielikuvituksensa kanssa. Ehkä tuota kokemusta voisi sitten varovasti kutsua puhtaaksi kauneudeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti