lauantai 9. lokakuuta 2021

TILINTEKOA

Mitä se aitous muka on? 


Ensin on wannabe ihan kaikessa 

kun haluaa olla jotain. 


Sitten se alkaa tuntua aidolta

ja muutkin uskovat niin. 


Missä kohtaa elämääni tämä tapahtui?


Vai onko tapahtunut vieläkään?


Tapahtuuko koskaan?

7 kommenttia:

  1. Tämä on todella hyvä. Miten paljot esimerkiksi omat ajatuksemme ja mieltymyksemme ovat meille tosia, kuinka paljon ne ovat muita varten tai pelkkiä pyrkimysyrityksiä muuttua joksikin mikä haluaisi olla, ideaaliminäkseen. Väitän että jokaiselle ihmisellä on wannabe-prosentti. Sen suuruutta tuskin uskaltaa edes myöntää. Oikeastaan vasta nyt selvästi yli viisikymppisenä on ollut havaittavissa riippumattomuutta esimerkiksi kulttuurinkulutuksen suhteen. Katson mitä katson, luen mitä luen, kuuntelen mitä kuuntelen...
    Entä poliittinen wanna-be-prossa? Onko uskallusta ajatella havaintojensa mukaan? No, lurjuksella on aina pakopaikkansa: individualisminsa. Varsinkin näinä yli-yhteisöllisten vastuunkantamisten aikana se on mukava paikka.

    VastaaPoista
  2. Kun muistelen nuoruutta, pitää kysyä, miksi mistäkin kiinnostui. Ja mitä täytyi itselleen ja muille todistella. Jos nettiä ei olisi, en olisi esimerkiksi pystynyt olemaan niin helposti yhteydessä filosofian ammattilaisiin ja vahvistamaa näkemysteni ptevyyttä. Wannabe-asteeseen silläkin on merkitystä. Mutta aina kulman takana piilee joku, joka sitä taas voi vahvistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koulutuksen muodostama luokkaero on syvällä meissä.

      Poista
  3. Kouluttamattomien vanhempien työväenkotitausta voi olla myös vahva identiteetti. Hyvinkin vahva. Kuin jokin supervoima...
    Silti tunnustan itsessäni jossakin vaiheessa heränneen kiinnostuksen ns. kulttuurikotien ilmapiiriin ja ihmisiin. Maagisin kirja aiheesta on Olof Lagercrantzin Ensimmäinen piirini. Kukapa ei haluaisi olla mukana sellaisessa? Puhun siis nyt suurin piirtein menneen maailman kuvioista.
    Sitten myöhemmin kohtaamisten kautta tullut selväksi ettei ero aina silti ole niin suuri suomalaisissa yhteyksissä. Olen myös mieltä ettei 60- ja 70-lukujen jälkeen yliopistokoulutus ole ehkä antanut samaa sivistystasoa kuin aiemmin. Ihmiset jotka ovat oikeasti "edellä" ovat ponnistelleet myös itse. Viime kädessä kaikki pitää sittenkin hahmottaa omin silmin. Tunnistan kuitenkin tuon kommenttisi hyvin. Tarkoittanet tunnetta että et sittenkään hahmota yhtä syvästi kuin jotkut toiset ja olet ehkä lukenut väärät kirjat ja jos "oikeat" niin et ole ymmärtänyt niitä itse todella kuitenkaan. Itse olen Juha ihan pulassa juuri filosofian kanssa. Tunne että kaikki muut osaavat lukea esim. Heideggerinsa, itse varmistan peruskäsitteistönkin wikipediasta hah ha. Enkä silti tajua. Eräällä hyvällä ikiaikaisella ystävälläni on estetiikan tutkinto, toisella psykologian. Itselläni peruskoulun luokanopettajan. Samasta yliopistosta kuin heidän. Silti aikoinani koin että he ovat opiskelleet enemmän ja jotakin hienompaa, vaikka yhdessäkään aihepiirissä (paitsi heidän omassaan + filosofiassa) en varmastikaan jäänyt alakynteen, en lainkaan. Eli sellaista se on, alemmuuden tunne tulee varmasti Juha, jos sille tekee itselleen tilaa.

    VastaaPoista
  4. Hieno teksti, monikerroksinen. Itse olen hidas lähtemään joukkoilmiöihin, epäilevä. Harvoin epäilen yksittäisiä ihmisiä, mutta joukkohurmosta kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Tuota joukkoilmiö-näkökulmaa en itsekään tullut ajatelleeksi. Kiinnostava näkökulma: onko oman pätevyytensä epäileminen joukkoihin kuulumisen tarvetta. Näinhän Vesa siis näet tämän? Itse en koe sitä niin. Haluan vain haastaa juuri itseni muiden valossa, niiden, jotka mahdollisesti(!) tuntevat alaa itseäni enemmän. Mutta sitten heitäkin voi sen jälkeen haastaa. Kyse on ymmärtämisen dialektiikasta.

      Poista
  5. Totta, tuon tekstin voi noinkin lukea. Joukkoilmiöissä mukana olo, sellaisissakin joiden arvomaailma tuntuu oikealta, on vaikeaa.
    Mutta niin on oman riippumattomuudenkin ylläpito. Toisaalta hienoa kuin ei peukuta mitään eikä ketään, mutta kalvaahan siinäkin epäilys: mikä oikein luulen olevani, paskapää? Suomen kielessä on pari sanaa joita on kovin vaikea käsitellä, toinen on tietenkin "parisuhde", toinen yhteisöllisyys. Ehkä yhteisöllisyys opitaan lapsena omassa perheessä tai viimeistään muiden kanssa nuorena. Itse en oppinut. Harmi siksikin että tämä aika asettaa niin paljon toiveita miten ihmisen tulee toteutua, siitäkin seurauksena tuo wannabe:ismi. Voin olla ihan väärässä, mutta koen kokemuspohjalta että ikäryhmässä Kekkosen ajan oikeasti muistavat-ihmiset, on selvästi enemmän joustavuutta toisten suhteen, ei olla heti tivaamassa mikä motiivi mitkä arvot mikä teoria mikä poliittinen sidonnaisuus.

    VastaaPoista