Anthony de Mellon Havahtumisen perusteella hänen ihmiskäsityksensä voisi tiivistää seuraavasti: Me olemme toisillemme olemassaolon fetissejä, mutta kun sen ymmärtää ja hyväksyy, se ei haittaa ja voi jatkaa elämäänsä siitä huolimatta. de Mellon ajattelun voisi nähdä eräänlaisena skeptisismin käytännöllisenä mutta myös nihilistisenä versiona. Vapauttavana nihilisminä.
Tällaisen asenteen hyväksyvä psyyke vaatisi tietenkin laadullista hyppäystä evoluutiossa. Meistä on tullut yhä enemmän tuntevia ja myötäeläviä kädellisiä juuri siksi, että kehittyvän kognition ansiosta koemme yhä tietoisemmin muissa olevan samoja haluja, tunteita ja tarpeita kuin itsessämme: pelkoa, surua, kärsimystä, ikävää, kaipausta, kauhua, epäröintiä ja, mikä kulttuurimme kannalta tärkeintä, uskoa vapaaseen tahtoon. de Mellon mukaan meidän kuitenkin on nähtävä kaikki tämä ehdollistetun minän iluusiona ja potkaistava nämä evolutiivisen kehityksen kannalta välttämättömät tikkaat altamme. Siitä taas seuraa se, että voimme lakata odottamasta keneltäkään tai miltään minkäänlaista vastavuoroista reagointia. Kaikki kuuluu vain pois heitettävään ehdollistettuun minään. Kärjistäen: on siis ryhdyttävä eräänlaiseksi toista tietoisuutta nihiloivaksi psykopaatiksi.
Mutta voiko tuollaista vapautta elää todeksi?
2
de Mello ei tietenkään ole ensimmäinen lajiaan, mutta luulisinpa että kylläkin tylyin. Periaatteessa esimerkiski varhaisen Sartren ontologiassa on sama nihilistinen idea. de Mello vain tuntuu vievän sen tylyyn käytäntöön. Hänen näkemyksensä tuntuvat lähestulkoon mahdottomilta hyväksyä vaikkakin tietoisuuden kieltävä luonne, tietoisuus negaationa, tekeekin ne mahdollisiksi ajatella. (Sama siis pätee Sartreen.) Siksi Havahtuminen on häiritsevä, raivostuttavakin kirja. Se tuntuu sietämättömän konkreettiselta. Sitä ei voi ottaa haltuun lukemalla.
3
Ehkä paras tapa lukea Havahtumista ei olekaan yrittää miettiä, missä kirjoittaja liukuu absurdin puolelle (siinä vain ajautuu huimaavaan kehään) vaan kuvitella, minkälainen ihminen de Mello olisi lähimmäisenä: raivostuttava vaiko vapauttava? Vai onko hän jollain tavoin jopa ymmärtämäni ihmisyyden tuolla puolen? Nietzsche käytännössä?
Maailma ei tietenkään helposti anna tilaisuutta miellolaiselle ihmiskäsitykselle (tai patologialle). Kyse kun on täällä aina elävistä ihmisistä. Millainen olisi ihminen, joka yrittäisi kasvattaa lapsensa katsomalla hänen lävitseen johonkin yleiseen illuusioista vapaaseen ideaan tai utopiaan, vaikkapa sitten mellolaisuuteen? Eikö hän olisi tahtomattaan hirviö, joka kasvattaa kaltaistaan psykopaattia? Tosielämän Peepin Tom.* Ihminen tarvitsee kehittyäkseen kokonaiseksi noita de Mellon nihiloimia evolutiivisia illuusioita.
4
de Mello ei tietenkään ole tässä haastavuudessaan ainoa. Sartren jo mainitsin. Mutta lempeämpään Krishnamurtiin sopii yhtä hyvin kaikki de Mellosta sanottu. Harva jaksaisi hänenkään tarkoittamaa rakkauden abstraktiota; haluaisi edustaa puhdasta rakkauden ideaa: "Tämä on todellakin suuren surun maailma ja rakastaakseen ihmisen on oltava ulkopuolinen. Ulkopuolisuus merkitsee yksinolemista ja sitoutumattomuutta." Näin Krishnamurti kirjoituskokoelmassa Elämän syvä haaste (s. 19).
Jos tuota noudattaa todella, se merkitsee väistämättä eroa kanssaihmiseen. Hänkään ei voi olla poikkeus sitoutumattoman rakastamisen logiikassa. Itse en halua tällaista totuutta rakkaudesta. Valitsen mieluummin surun ja rakastamisen yhteisen, kipeän ja epävarman maailman. Tämä gurujen tuskattomuuteen pyrkiminen ja totuuden ja kivun vimmainen erottamien toisistaan ei kiinnosta minua. Valitsen intohimon, kaipuun, surun, melankoian, patetian ja ilon. Elämän kaikkinensa.
-
*Michael Powellin elokuva vuodelta 1960. Siinä psykologi-isä tekee pojastaan tappajan suorittamalla hänelle pelkoon liittyviä kokeita.
