torstai 2. joulukuuta 2021

TOIVON JA PETTYMYKSEN TUOLLA PUOLEN

Anthony de Mellon Havahtumisen perusteella hänen ihmiskäsityksensä voisi tiivistää seuraavasti: Me olemme toisillemme olemassaolon fetissejä, mutta kun sen ymmärtää ja hyväksyy, se ei haittaa ja voi jatkaa elämäänsä siitä huolimatta. de Mellon ajattelun voisi nähdä eräänlaisena skeptisismin käytännöllisenä mutta myös nihilistisenä versiona. Vapauttavana nihilisminä.

Tällaisen asenteen hyväksyvä psyyke vaatisi tietenkin laadullista hyppäystä evoluutiossa. Meistä on tullut yhä enemmän tuntevia ja myötäeläviä kädellisiä juuri siksi, että kehittyvän kognition ansiosta koemme yhä tietoisemmin muissa olevan samoja haluja, tunteita ja tarpeita kuin itsessämme: pelkoa, surua, kärsimystä, ikävää, kaipausta, kauhua, epäröintiä ja, mikä kulttuurimme kannalta tärkeintä, uskoa vapaaseen tahtoon. de Mellon mukaan meidän kuitenkin on nähtävä kaikki tämä ehdollistetun minän iluusiona ja potkaistava nämä evolutiivisen kehityksen kannalta välttämättömät tikkaat altamme. Siitä taas seuraa se, että voimme lakata odottamasta keneltäkään tai miltään minkäänlaista vastavuoroista reagointia. Kaikki kuuluu vain pois heitettävään ehdollistettuun minään. Kärjistäen: on siis ryhdyttävä eräänlaiseksi toista tietoisuutta nihiloivaksi psykopaatiksi.

Mutta voiko tuollaista vapautta elää todeksi?

2
de Mello ei tietenkään ole ensimmäinen lajiaan, mutta luulisinpa että kylläkin tylyin. Periaatteessa esimerkiski varhaisen Sartren ontologiassa on sama nihilistinen idea. de Mello vain tuntuu vievän sen tylyyn käytäntöön. Hänen näkemyksensä tuntuvat lähestulkoon mahdottomilta hyväksyä vaikkakin tietoisuuden kieltävä luonne, tietoisuus negaationa, tekeekin ne mahdollisiksi ajatella. (Sama siis pätee Sartreen.) Siksi Havahtuminen on häiritsevä, raivostuttavakin kirja. Se tuntuu sietämättömän konkreettiselta. Sitä ei voi ottaa haltuun lukemalla.

3
Ehkä paras tapa lukea Havahtumista ei olekaan yrittää miettiä, missä kirjoittaja liukuu absurdin puolelle (siinä vain ajautuu huimaavaan kehään) vaan kuvitella, minkälainen ihminen de Mello olisi lähimmäisenä: raivostuttava vaiko vapauttava? Vai onko hän jollain tavoin jopa ymmärtämäni ihmisyyden tuolla puolen? Nietzsche käytännössä? 

Maailma ei tietenkään helposti anna tilaisuutta miellolaiselle ihmiskäsitykselle (tai patologialle). Kyse kun on täällä aina elävistä ihmisistä. Millainen olisi ihminen, joka yrittäisi kasvattaa lapsensa katsomalla hänen lävitseen johonkin yleiseen illuusioista vapaaseen ideaan tai utopiaan, vaikkapa sitten mellolaisuuteen? Eikö hän olisi tahtomattaan hirviö, joka kasvattaa kaltaistaan psykopaattia? Tosielämän Peepin Tom.* Ihminen tarvitsee kehittyäkseen kokonaiseksi noita de Mellon nihiloimia evolutiivisia illuusioita. 

4
de Mello ei tietenkään ole tässä haastavuudessaan ainoa. Sartren jo mainitsin. Mutta lempeämpään Krishnamurtiin sopii yhtä hyvin kaikki de Mellosta sanottu. Harva jaksaisi hänenkään tarkoittamaa rakkauden abstraktiota; haluaisi edustaa puhdasta rakkauden ideaa"Tämä on todellakin suuren surun maailma ja rakastaakseen ihmisen on oltava ulkopuolinen. Ulkopuolisuus merkitsee yksinolemista ja sitoutumattomuutta." Näin Krishnamurti kirjoituskokoelmassa Elämän syvä haaste (s. 19). 

Jos tuota noudattaa todella, se merkitsee väistämättä eroa kanssaihmiseen. Hänkään ei voi olla poikkeus sitoutumattoman rakastamisen logiikassa. Itse en halua tällaista totuutta rakkaudesta. Valitsen mieluummin surun ja rakastamisen yhteisen, kipeän ja epävarman maailman. Tämä gurujen tuskattomuuteen pyrkiminen ja totuuden ja kivun vimmainen erottamien toisistaan ei kiinnosta minua. Valitsen intohimon, kaipuun, surun, melankoian, patetian ja ilon. Elämän kaikkinensa.

-

*Michael Powellin elokuva vuodelta 1960. Siinä psykologi-isä tekee pojastaan tappajan suorittamalla hänelle pelkoon liittyviä kokeita.

15 kommenttia:

  1. Saako heittää jotakin ihan konkreettista tähän. Tuo lopun elämän valitseminen. joka ei siis tarkoita vain jotakin reipasta mieltä ja positiivista ajattelua. Mielenrauha/hallinta, harmonia, ”sinut itsensä kanssa” tms. sinänsä EI ole (minuakaan) vetänyt liikoja puoleensa. Jos tuloksia laskee, olisi ehkä, ehkä, pitänyt. Zen ja jooga tai jokin mielen tekniikka tai muu gurutus sinänsä ovat olleet yhtä kiinnostavia kuin Suomen Kuvalehden pääkirjoitus. Aivojen henk.koht.rakenne? Liian nopeet litkut päässä?

    Viisaus ja hiljaisuus on hyvin ok, mutta ei niin, että jostakin pitää lukea ja opetella miten niihin päästään. Mieluummin tyhmyys, hulluus ja kolina, ulkoisesti ainakin. Kaupungilla kiertely ja kaartelu, kun rahaakin on taskussa ja pistäytyminen missä haluaa tai vaikka kirjojen ostelu on parasta melkein mitä tiedän. Myös autolla kulkeminen pitkin poikin hiiltä ja päämäärää miettimättä. Turkuun ja takaisin, huvikseen, nyt? Miksipä ei. Henkisyys tms. jää toiseksi kn maallisuus ja materiaalisuus jylläävät ja kun mieli ja impulssit kuljettavat.
    Metsässä kylläkin rauhoitun omalla tavallani, nimenomaan omallani, oikeasti, ja niin kuin haluan, ilman gurutusta mitä metsässä pitäisi kokea, että kokemus olisi oikea metsäkokemus. Keskitien etsiminen on varmaan viisasta, mutta jos ajattelee ajattelua vaikkapa vain arkiajatteluna niin miksi vaivautua koko ajan kaikessa hillitsemään ja hallitsemaan aistejaan ja vaistojaan? Ainakaan jos oma intuitio ei muodosta ihannekuvaa itsestä vanhana viisaana ja seesteisenä impulssinsa kuolettaneena hyvyyden sohvaperunana. Hillitsemme itseämme muutenkin niin paljon, sairastumisiin asti, että elämän ilmenismuotojen hillintään ei ole mitään lisättävää.

    Kukin tietenkin vastaa elämästään joko omalle tyhjyydelleen tai Jumalalleen. Vapaaseen tahtoon en kyllä enää kovin paljon ”usko.” En ole niin hyvä filosofiassa, että hahmottaisin onko se sitten nihilismiä vai ei, Juha?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai no, jos uskon kykeneväni valitsemaan oikein ja aina eettisimmmän, niin idealismia se sitten kaiketi on. Vapaan tahdon menettänyt, enemmän tai vähemmän sitä, minä, on kai sitten nihilismiin kallellaan, vaikka en miellä sitä kyllä lainkaanniin. Ei tunnu nihilistiltä, hah ha.
      Itse ajattelen että ihminen on myös vaistolento. Vaistot, selkäydin, ihmisaine ominaisuuksineen, on sitten se kolmas polku? Vapaan ajattelun tila on, mutta ei aina tuon yli.

      Poista
    2. Viime kädessä kaikki ihmisessä palautuu Dionysoksen ja Apollonin akselille. Kumpaa itsessä enemmän? Jokainen voi miettiä.
      Tässä ekologisessa ajassa D:tä on kollektiivisella tasolla hillittävä, mutta jos ihminen tai ryhmä ryhtyy pelkäksi A:ksi niin jotakin kautta D (elämän himo) purkautuu.

      Poista
    3. Tasapainoilua tämä on.

      Valitsemaan onneksi pystymme, mutta vapaasti vai ei, se on toinen juttu.

      Poista
    4. Eikä ole nihilismiä olla uskomatta vapaaseen tahtoon koska ei voi uskoa sen enempää sennolemattomuuteen. Siksi moraali jää jäljelle.

      Poista
    5. Tuossa pidemmässä kommentissani ylistämäni aine ja aineellisuus ei ole muuten sama asia kuin ahne kulutus, materialismi kulutuksena. Se on enemmänkin iloa kaiken aineellisuudesta, siitä että elämässä on tuntua ja tuntumaa eikä pelkkää henkistynyttä mielen velliä. Ihminenhän on lihaa. Raamatullisemmin ilmaistuna "savea." Ihminen ei elä pelkästä järjestä.

      Tässä ajassa puhutaan aineesta kyllä ja biologisesta kiertokulusta jne. mutta koen että aika paljon on myös liikkeellä jonkinlaista ihmiselämän kuolettamista esimerkiksi eettisyyden ja järkevyyden painotuksissa. Pitää sitä ollakin mutta
      j o s eettisyys muuttuu moralismiksi joka tekee ihanteen ihmiselämän/eläimen tarpeiden kaikinpuolisesta ohentamisesta (vaikkapa nyt ekologian tai yleisen viisauden nimissä) niin jotakin voi mennä pieleen ja huonoin seurauksin.

      Poista
    6. Tuo eka kappale on pirun hyvä.

      Poista
    7. Jälkimmäinen ekan sovellus. Sen voisi sanoa myös tunnetun laululyriikan muodossa: Tartu tiukasti hanuriin.

      Poista
  2. Itse-esittelyä:
    En ole herraparatkoon mikään humanisti, vaan tekniikan idiootti = dipl.ins. Olen siis diletantti kirjoittamaan deMellosta tai filosofeista.
    Olen kuitenkin jo kymmeniä vuosia ollut kiinnostunt samoista ajattelijoista kuin Juha: Schopenhauer, Nietzsche, Heiegger, Kierkegåård, Sartre, Wittgenstein.
    Olen lukenut ainakin 10 Nietzsche-kirjaa, 4 deMello-kirjaa ja useita muittenkin ajattelijoitten kirjoja. Nietzschen kirjoja lukemalla pää sekoaa, kun kirjat vilisevät ristiriitaista sanomaa. Mutta deMellon esitelmistä kootut kirjat ovat erittäin selkeitä.

    Juhan kirjoitukset:
    Olen eri mieltä lähes kaikesta. Ei tämä kylläkään tarkoita, etten olisi kiinnostunut. Sanoohan Nietzschekin, että totuuksia ei ole – on vain totuuksien tulkintoja.
    Juhan sanomisten ihmettelyä:
    “olemme toisillemme olemassaolon fetissejä” Mitä tämä tarkoittaa?
    “skepsismin käytännöllinen ja nihilistinen versio” Täh?
    “vapauttava nihilismi” Hö!
    “on ryhdyttävä tietoisuutta nihiloivaksi psykopaatiksi” Täh?
    “voiko tuollaista vapautta elää todeksi?) Kyllä voi!
    “Krishnamurtiin sopii yhtä hyvin kaikki de Mellosta sanottu” deMello jopa referoi Krisnamurtia!



    “Sartren ontologiassa on sama nihilistinen idea.”
    Missä on muka Sartren nihilistinen idea?

    Sartre kirjoittaa mm., että ihminen on pakotettu vapauteen, ja että helvetti ovat toiset ihmiset. DeMello referoi kehuen jälkimmäistä.
    Sartre jakaa nerokkaasti oliot – ei suinkaan eläimiin ja ihmisiin, koska jako on huono - vaan olioihin itsessään ja olioihin itselleen. Radikaali vapaus koskee ilmaisesti vain jälkimmäisiä olioita?

    Juhan Übermesch-rinnastus on minulle uusi mutta ehkä osuva? “ihmisyyden tuolla puolen” tähdännee tulevaisuuden kehittyneempään ihmiseen?



    On muistettava, että me ihmiset olemme kaikki erilaisia!
    DeMellon esitelmät kertonevat kai lähinnä siitä, millainen deMello oli itse? Ja hän sanoo kuulijoilleen, etteivät he kykene muuttumaan, eivätkä halua muuttua.

    Kirjassa “Uudistuminen” deMello sanoo “valaistuneensa” 46-vuotiaana, noin vuonna 1977.

    Minä tunnistan olevani juuri sellainen ihminen, mistä deMello esitelmöi, eli olen samanlainen kuin deMello itse. Olen siis “valaistunut”, vaikken ole rahtuakaan uskonnollinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terve! Hyvä kun tulit tännekin.

      Sartren nihilismillä tarkoitan tietoisuuden ensisijaisuutta tunteiden suhteen. Itse taas ole sitä mieltä, että tunteita emme voi valita. Jos joku pakottaisi meidät tappamaan lapsemme, kyllä tunteet tulisivat ennen vapaata tietoisuutta, viimeistään kun vajoaisimme hulluuteen.

      Fetissejä toisillemme. Sillä tarkoitan sitä, mistä de mello yrittää ihmisen vapauttaa. Me odotamme toisiltamme, häpeämme itseämme suhteessa toiseen... ja koemme olemassaolon sillä tavoin toistemme kautta. Oikeassahan de mello on. Mutta sitäkin mietin, missä määrin de mello kirjoittaa omasta organismista käsin; missä määrin kyse on valaistumisesta, missä määrin rakenteellisesta ominaisuudesta, jonka muodostaa teoriaksi.

      Poista
    2. Ja kyllä, vain olio itselleen voi olla vapaa.

      Ihmisyyden tuolla puolen, lähinnä se kumpuaa sartren vapauskäsityksestä. Sen äärimmäisestä muodosta.

      Lueskelen taas Fraklin kirjaa Ihmisyyden rajalla. Se saa välillä niitzen ja sartren tuntumaan pieniltä.

      Luepa täältä mun postaukseni Minä, Lacan ja Nietzsche. Kiinnostaa näkemykses siitä, miten niitzen koen nykyään. (sulla on hyvä paita!)

      Poista
    3. P.S. Jari Tammen uusi suomennos Zarathustrasta on hieno. Selkeä.

      Poista
    4. ...sekä Tarmo Kunnaksen Fasismin lumous sisältää myös kiinnostavaa analyysiä niitzestä.

      Poista

  3. Käsitteistä:

    Suomennetuissa deMellokirjoissa käytetään käsitteitä “Valaistuminen” (kirjassa viisauden välähdyksiä)”, ”Havahtuminen”, “Uudistuminen”.

    “Valaistunut” kuulostaa ainakin minun korvassani kovin uskonnolliselta, ja on sen vuoksi tässä huono. Wikipedian mukaan “valaistuminen” (Illuminati) tarkoitti katolisen kirkon oppeja vastaan taistelevaa salaseuraa nimeltä “Illuminati”. Tämä on jotakin samaa, josta kirkon moraalia vastustava Zarathustra kirjoittaa.

    “Havahtunut” kuulostaa jonkinmoiselta heräämiseltä.

    “Uudistunut” osuu paremmin, mutta se ei määritä uudistumisen tyyppiä.

    “Epäinhimillinen”
    Juha Saari tuntuu epäilevän, ettei deMellolaisuus ole enää inhimillistä? Siis deMellolaisuus = “epäinhimillisyyttä”.
    Lukiessani deMellon kirjoja, huomasin että kaikki niissä oli minulle itsestään selvää. Myöhemmin tajusin, että suurimmalle osalle ihmisistä kaikki tuo ei olekaan itsestäänselvyyksiä, vaan jonkinmoista inhimillisyyden pilkkaa (ref Juha Saari).

    Minä taidankin siis olla “epäinhimillinen”! Übermesch?

    VastaaPoista