maanantai 9. toukokuuta 2022

ELÄMÄÄ JA KUVITELTUA ELOKUVAA

1

Luen Merja Mäen romaania Ennen lintuja. Se on  kertomus nuoren naisen evakkomatkasta.

Tästä hienosta tarinasta pitäisi jonkun tehdä elokuva. Sellaisella molbergilaisella ihon estetiikalla. Niin että sen haistaa. Ei musiikkia. Vain kulkemisen ääntä. Vasikan syntyminen kesken matkaa... Meditatiivisia merkityksellisiä otoksia. Avantgardea realistisin kuvin. (Se on mahdollista.) Tämä on romaani, jonka haluan nähdä elokuvana, mielikuvitukseni ei tähän riitä. Elokuva toisi tähän jotain lisää. Tärkeällä tavalla. Vaadin tekijältä äärimmäistä herkkyyttä. Molberg on kuollut ja siksi lähin nykyvertailu olisi Juho Kuosmasen ja J-P Passin Taulukauppiaat. Valon, äänen ja liikkeen taidetta. Tai ne Selma Vilhusen ja Lisebi Fridellin Hölmön nuoren sydämen vedet silmiin pusertavat mahtavat otokset nuorista lähekkäin.  Elokuvan juhlaa. Jään odottamaan.

2

Evakkona Keski-Pohjanmaalle tulleella äidilläni oli myös kokemus, jonka olen kuvitellut samanlaisena elokuvana kuin tuon Mäen romaanin.

Äiti oli jäänyt välirauhan aikana hoitamaan tilalle karjaa koska luultiin, että sinne vielä voitaisiin palata. Niinhän ei käynyt. Hän oli 15-vuotias. Ruoka alkoi loppua ja kanat piti tappaa yksi toisensa jälkeen. 

Eräänä päivänä äitini näki pellon laidalla kaksi lähestyvää hahmoa, sellaiset suipot lakit päässään. Venäläisiä, karanneet läheiseltä vankileiriltä, mahdollisesti. Ei ole vaikea arvata, mitä nuori nainen heti ajatteli. Äiti mietti paniikissa pakoteittejä, mutta jo kohta sotilaat olivat ovella...

Pahin pelko ei toteutunut. Toinen sotilaista viittoili ettei äidin tarvitse pelätä ja että he vain haluavat syödä jotain. Olivat nälissään. Äiti yritti parhaansa mukaan selittää ettei enää ole kuin jäisiä perunoita. Se viimeisinkin kana oli syöty. Kelpasi. Tarjoutuivat pilkkomaan puita vastapalvelukseksi. 

Äiti muisti kuinka he kävelivät pimeydessä pihan poikki puuliiteriin tykkitulen valaistessa iltaa. Miehillä saha ja kirves käsissään. Aivan. Jos tämä ei olisi totta, se olisi vain kaunista.

Puut sahattiin, pilkottiin ja kannettiin sisälle tupaan. Sotilaat kiittivät ja lähtivät. He palasivat vielä seuraavana päivänä. Sitten eivät enää.

Äitini sanoi, että tuon kohtaamisen jälkeen pystyi myös arvostamaan venäläistä sotilasta.

Hyvä ettei hänen tarvinnut enää nähdä tätä päivää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti