keskiviikko 11. toukokuuta 2022

OLEMASSAOLEMATON ROMAANI

Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Taivaallinen vastaanotto... Tiedän että romaanin idealla leikittelevästä teoksesta kuuluisi innostua. Kuka kertoo? Kertooko kukaan? Tietääkö tekijä itsekään lopulta kertovansa? Onko tekijä kuollut? No. Ainakin tässä tapauksessa selvinnyt sydänleikkauksesta. Mikäli hänet nyt voi tai kuuluu nimetä tekijäksi. Ja vielä: miten tämä kirja on olemassa? Tämä Taivaallinen vastaanotto. Kirjaa johon tuossa kirjassa viitataan, emme tunne. Se on olemassa vain ideana. Niin kuin lukemattomat hämähäkit kutoisivat verkkojaan... 

Dekonstruituva luottamukseni tekstiin... se on ok. Mutta haluan dekonstruktion ilolla maustettuna ja tässä en sitä kokenut. Jäi totinen jälkimaku. Varmasti tämä oli varma valinta voittajaksi. Edustaa edistystä. Mutta kun luin, kysyin koko ajan itseltäni: Entäs sitten? Eikö tämä juttu jo ole liian tuttu? En kokenut löytämisen iloa. Ja sitä luottamuksen dekonstruointi on parhaimmillaan. Epäilyn heräämistä tekstin luotettavuudesta kuin itsestään, ja tekijältä salaa. Jos tekijä tuntuu sitä tarjoavan, en innostu. Ja tuossa Finlandia-voittajassa juuri niin kävi.

4 kommenttia:


  1. Kokeellisuus on nykyään lähes mahdoton tehtävä, koska kirjallisuudessakin kaikki kolot taitaa olla jo katsottu. Muotojen hajottaminen alkaa olla nostalginen tehokeino myös.
    Kateeksi ei käy sellainen tekijän kutsumus, joka haluaa ehdottomasti yrittää vielä jotakin muuta kuin jonkinlaista tarinaa ja jonkinlaisia henkilöitä tarinoissa. Tietenkin jokaiselle sukopolvelle nämä asiat tulevat uusien tuoreiden teosten kautta kuin uusina. Sitä ei pidä väheksyä. Viikilän teos lukematta multa, en otakaan siihen tässä kantaa, mutta tämä oli niin hyvin ja omakohtaisestikin usein lukiessa koettua:
    " Eikö tämä juttu jo ole liian tuttu? En kokenut löytämisen iloa. Ja sitä luottamuksen dekonstruointi on parhaimmillaan. Epäilyn heräämistä tekstin luotettavuudesta kuin itsestään, ja tekijältä salaa. Jos tekijä tuntuu sitä tarjoavan, en innostu."
    Mutta joko Hurskaisen Kuihtuminen on tuttu? Lisäksi se ei ollut kovin paksu, mistä ominaisuudesta proosateoksissa itse pidän. Jos luet, luulen että jäät miettimään sinäkin luitko provoa vain provon dekonstruktiota. Houellebecq on tehnyt onnistuneesti noita molempia samaan aikaan, mutta sitten myös ylittänyt ne ja kirjoittanut teoksiinsa myös kolmannen tason. Sen missä se sanoo mitä se tarkoittaa ja tarkoittaa mitä se sanoo.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää se Hurskainen lukea. Ostan itelleni.

      Tuo nostalginen tehokeino, oikein hyvin lohkaistu! Juuri noin.

      Poista
    2. Hurskainen saapui. Nappaa heti alussa.

      Poista
  2. Tilasin antikvariaatista tuon Kuihtumisen sekä esseekokoelman Välinpitämättömyys. Kommentoin tänne ja faceeni myöhemmin. (Ja laitan palautetta niistä suoraan tekijällekin.)

    VastaaPoista