lauantai 25. kesäkuuta 2022

TAIDETTA AIVOILLE


Istuva nainen, 1909. Kuva otettu teoksesta Picasso (Kirjayhtymä 1975).

Nämä kubistisen ajan muotokuvat ihmisistä kiehtovat minua. Enemmän kuin vaikkapa asetelmat. Näissä todentuu kohtaamisen tuntu. Niin kuin en katsoisi kuvaa vaan jotakin eläytymisen rekisteriä. Aivot yrittävät automaattisesti korjata jotain ja se ehkä luo tunteen tilasta, joka ei ole TUOSSA vaan jossain jonkun persoonan ja itseni JAKAMASSA tilassa. Missä kulkee esittävän ja abstraktin raja? Ei sitä ole. Sisimmässäni ainakaan. 

Alan uskomaan aika vakaasti, että taiteen tekemä vaikutus on pelkkää aivojen tuottamaa mekaniikkaa. Eikä se ole yhtään sen vähempää silloinkaan. Siihen ei vain silloin tarvitse sotkea metafysiikan ripettäkään. Kubismi on konkreettista taidetta.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

LACAN JA SETÄMIEHET



Tuo yllä näkyvä sitaatti tietenkin saa Lacanin näyttämään konservatiivilta. (Kyse on hänen vastauksestaan kaduilla -69 protestoiville nuorille, jotka tulivat keskeyttämään hänen luentoaan - eli aikansa setämies siis hänkin.) Mutta ei, näin se vain menee (mikä ei ei, näin se vain menee (mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö Lacan voisi olla konservatiivi). Juuri siksi edistyksellisten - ja nyt minäkin kuulostan konservatiivilta - vaikkapa sitten wokelaisten, olisi oltava itsensä suhteen äärimmäisen valppaita. Ja lisää konservatiivista efektiä: kun setämiehet valittavat ettei mitään saa sanoa, kuuluuko siinä levoton reaktio aikakautemme älylliseen hegemoniaan, siihen vielä herraa haastavaan hysteeriseen* mutta vahvasti jo herroittuvaan diskurssiin, joka on pakko ottaa yhä enemmän huomioon? Siksi vastaus heille ei voi olla vain tämä: "Tehän nyt puhutte koko ajan, mitä valitatte." Heidän kauttaan on edistyksellisten mahdollista, ja syytä, arvioida itseään. Jo nyt.

...

*Tuo termi hysteerinen tarkoittaa Lacanin teoriassa herralta  vastauksia vaativaa ja niitä haastavaa "subjektia" (subjekti on Lacanin kohdalla pistettävä termiä heikentäviin sitaatteihin). Ei siis hysteeristä sekoilijaa. Tämä vain että en tahtomattani uppoa yhä syvemmälle konservatiivisuuden suohon.

Kuva on Janne Kurjen kirjasta Lacanin diskurssiteoria.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

AJATTOMUUDEN AUTUUDESTA

"Elämän jakautuminen menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen on mielen tekemää ja lopulta illuusiota."


Näin sanoo Echart Tolle, saksalainen, Kanadassa asuva henkinen opettaja (ks. Wikipedia).

Itse en täysin voi ostaa tuota väitettä. Näen siinä itsessään liikaa illuusiota, jolla paetaan tuskaa ja vastuuta. Vilpillistä tietoisuutta. Ja myös dualistista erottelua sisäiseen ja ulkoiseen todellisuuteen.

Puhdasta nykyhetkeä ilman sitä jäsentävää sisältöä en voi toivottaa tervetulleeksi. Pulla tulee västämättä rusinoiden mukana. Muu on puhtaan läsnäolon metafysiikkaa. Tervetulon toivotus on väistämättä vastuuta muutoksesta, ei tyhjän olemisen hyväksymistä. 

Nyt vien ajatukseni äärimmäisyyksiin. Joskus se vain selventää ajatuksia. Jos todella hyväksyy ajattomuuden, että aika on illuusio, ei ole syytä olla huolissaan mistään. Ympäristöstä, Ukrainasta, totalitaristisen hallinnon vangitsemista toisinajattelijoista, ei yhtään mistään. Mutta tuo kaikki tapahtuu fysikaalisessa ajassa. Ympäristön tuhoutuminen tai päivästä toiseen kidutettavien kokemus ei noudata meditoivan kanssaihmisen meditatiivista aikaa. Jos kidutettava kykenee pakenemaan meditaation avulla, hyvä niin, mutta minä en voi vedota siihen.

On toinen asia, antaako maailman ahdistaa itseään vai toimiiko ilman ahdistusta. Ja uskon, että mestarimeditoijat tuohon hetkettömyyteen voivat psyykkisellä tasolla päästä. Mutta siitä ei seuraa ajattomuutta sinänsä. Eikä vapautta maailmasta. Ajattomuuteen ei pääse ilman maailman hylkäämistä. 

Tuo ajattomuuden ajattelu sopii terapeuttiseen tai psykiatriseen diskurssiin (niin kuin myös harhan ja illuusion käsitteet). Tai metodiksi paeta omaa kärsimystä. Mutta heti kun mukaan tulee muiden ihmisten kärsimys tai ympäristön tuhoutuminen, ei voi vetäytyä ajattomuuteen, tai siis tarkemmin,  ajattomuuden ideaan. Fysikaalinen aika on yhteisen kokemisen jakamista, tila, jossa tehdään valintoja. Ajattomuudessa ei niitä tarvita.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

HYÖDYTÖN VAI HAITALLINEN VAPAA TAHTO?

Usko vapaaseen tahtoon mahdollistaa mielekkään kommunikaation, käsityksemme hyvästä ja pahasta sekä oikeuskäytäntömme ja vaatimuksen sovittamisesta. Mutta usein se tekee meistä myös kärsimättömiä ja vaativia, pahimmillaan jopa aggressiivisia. Sillä emmekö turhaudu juuri olettamaamme vapaan tahdon subjektiin, kun turhaudumme vaikkapa rikoksiin tai päihteisiin retkahtelevaan addiktiin tai huonosti käyttäytyvään lapseen? Vapaata tahtoa olisikin mieluummin tarkasteltava oman reaktiivisuutensa fenomenaalisena objektina, mielensä sisäisenä ilmiönä, kuin ihmisen mittana. 

Rikosseuraamustyön ammattilaiselta tällainen vapaan tahdon vähätteleminen tuntuu tietysti kummalliselta. Mutta yritän perustella sitä esittämällä kysymyksen, johon en tietenkään kykene vastaamaan. 

Jos ihminen väsyy loputtomaan vankilakierteeseen ja muuttuu, onko kyse vapaasta tahdosta vai siitä, että orgaaninen eliö väsyy ja ehkä oppii kokemuksestaan ja tämä kokemus sitten tuottaa ehtoja ja lopulta arvoja, joiden perusteella on voimaannuttavaa ja hyödyllistä jatkaa muutoksen tiellä? Ja onko vastauksella edes väliä? Emmehän asiakkaani kanssa koskaan voi saada sitä. Ja kuten tiedämme, siitä mistä ei voi puhua, on joskus parempi vaieta.

Vapauduttuani vapaan tahdon pakkomielteestä, tai edes pohtiessani sitä kohtaamistyössäni, menee pesuveden mukana paljon muutakin turhaa.