AIKA EI AJATTELEMALLA PARANE

Vuosien jälkeen Heideggerin Oleminen ja aika kutsui uudelleen tykönsä vaikka muuta pitkään itselleni uskottelin. Pelkäsin nimittäin omia merkintöjäni marginaaleissa ja alleviivauksiani vuosituhannen alusta. Vieläkö ne toimisivat vai pitääkö kaikki aloittaa alusta? No ei ainakaan ihan. 

Luettuani ensimmäistä lukua 'Olemiskysymyksen välttämättömyys, rakenne ja erityisasema' en edelleenkään tule vakuuttuneeksi sen välttämättömyydestä, ennemminkin (Viktor Franklia mukaillen) sen kysymyksen välttämättömyydestä, mitä oleminen kysyy minulta. Se on ainut mielekäs ontologinen kysymys. Voi tietenkin olla niin, että Heideggerin kysymys johtaa väistämättä turhautuneen mielen tähän toiseen  kysymykseen. 

Olin tuossa yllä käyttää ilmaisua 'kehämäisyydestä vapauttavaan kysymykseen'. Hyvä että en, koska sivulla 27 Heidegger kiistää olemisen kysymisen kehämäisyyden. Ja aivan oikein. Se ei perustu deduktiivisuuteen. Olemisella ei ole mitään annettua premissiä, josta sen voisi päätellä; ei ole mitään osoitettavaa olemisen  yksittäistapausta, josta sen perimmäinen olemus voitaisiin johtaa. Kehää ei siis muodostu eikä se siten ole ilmaisuna pätevä.

En siis käytä sitä. 

On vain ajateltava niin, että koska olemme Heideggerin kanssa metaisuuteen kykeneviä eläimiä, kykenemme ajattelemaan runollisesti ja se ajaa meidät mahdottomuuksiin. Se ei kuitenkaan ole eksistentiaalisesti mieletöntä, koska nautimme kysymisestä esteettisesti. Olemisen kysyminen on esteettinen ele, mielemme efekti. Hyväksykäämme tämä, niin vapaudumme turhasta ajattelusta ja turhista kysymyksistä.

Varsinkin kun ajan filosofinen ajatteleminen on ikääntyessä alkanut tuntumaan täysin turhalta touhulta. Tämähän kuulostaa tietenkin paradoksilta, mitä se ei tietenkään ole. Sen huomaa kun katsoo peiliin tai vie autonsa huoltoon. No, oikein hyvässä autossa kuten vaikkapa Toyota Corollassa,  sen huomaa tietenkin vähän hitaammin. Sanoilla tai sanojen puutteella ratkaisua ajan arvoitukseen on mieletöntä tavoitella. Viisainkin filosofi ja satoristi vanhenee ja kuolee pois, ajan myötä. 

Tietenkin ajattelusta tai siitä vapautumisesta on apua siihen, miten ajan vääjäämättömyyden kokee, miten sen ottaa vastaan. Mutta parasta on vain katsoa kun aika kuluu. Vain filosofi voi olla sitä huomaamatta.

HOMO REFLECTUS JA LUONTO

 "Reflektiivisyys (...) on osoitus välittömästä kriittisestä tietoisuudesta sen suhteen mitä tekee, ajattelee tai kirjoittaa. Koska kadotetun viattomuuden ajallamme on kuitenkin mahdotonta tehdä viattomasti mitään, reflektiivisyys voi helposti liukua ironisen itsetietoisuuden, kyynisyyden ja poliittisesti korrektin tekopyhyyden alueelle." (Postmodernismi vasta-alkajille ja edistyville, s. 73) 

Yhä tärkeällä tavalla totta. Miten tämä "homo reflectus" heijastuu esimerkiksi lapsiimme; kasvatukseen? Aistivatko lapsemme sen sisimmästämme?

Tietenkin tämä 1995 ilmestynyt mainio kuvakirjanen ei vielä ottanut huomioon ekokatastrofia, no, ehkä ideana, mutta ei niin konkreettisena VIATTOMANA haasteena kuin se nyt on.

Nyt Baudrillardinkin simulakrumintoilu tuntuu enemmänkin proosarunoudelta. Inspiroivalta toki. Ikään kuin tavoittamatonta reaalista kiertävältä kirjoitukselta. No... Olen aina ottanutkin sen sellaisena. 

Postmoderni on, paradoksaalisesti, ottanut PELKÄN tekstin aina liian tosissaan.

REAALISEN KAUNEUS

Tarjoaako joku sinulle kauneinta mitä tietää?

Jos, älä yritä keksiä hänelle muuta.

MISSÄ ILKEIN REAALINEN LUURAA

Pääkirjoitus | Tehokas sotiminen ei vaadi vihollisen halveksuntaa: https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000009317768.html?share=ca61383b842ab276b010bc174078ceb7

Kävin lukemassa Halla-ahon Facesta tuon päivityksen, johon Hesarin pääkirjoitus viittaa*.  On selvää, että Halla-ahon asemassa pitää olla tarkka sanoissaan. Olla provosoimatta tilannetta. Yleensäkin hänen ikään kuin autistisen nihilistinen suora tapansa ilmaista asiansa ja arvonsa on ongelmallinen. Arvot, asenteet ja asiat sekoittuvat häiritsevästi.

Muita Halla-aho herkästi syyttää poliittisesta retoriikasta, kiertelystä. Samalla hän itsekin syyllistyy kiertelyyn ja retoriseen peliin; unohtaa suoruutensa, kun kyse on omista strategisesti tärkeistä asioista. Hyvä esimerkki oli Marja Sannikan haastattelu vuosia sitten kun tämä tivasi Halla-ahon sivulla olevista rasistisista kommenteista. Halla-aho sanoi ettei ehdi kaikkeen puuttua. Sannikka olisi antanut mahdollisuuden puuttua haastattelussaan nyt ja heti. Ei puuttunut. Eli ehtimisargumentti ei ollut kestävä. Halla-ahon kiertely oli vaivaannuttavaa katsottavaa. 

Mutta mennäkseni nyt asiaan, tämä nyt kyseessä oleva Face-kirjoitus on kiinnostava, jos sitä edes yrittää lukea Halla-ahotta suhteessa Hesarin pääkirjoitukseen. Tai tarkemmin: sen yhteen lauseeseen, jossa kirjoittaja myöntää, että Venäjän on hävittävä tämä sota. Myöntää tuo välttämättömyys kuvailematta sen inhimillistä hintaa ja paheksua Halla-ahon ihmisyyden vähättelyä on kaksinaismoralismia. Pääkirjoituksen ja Halla-ahon Facepostauksen välissä tuntuu reaalisen kosketus. 

Mietin myös viittausta Halla-ahon sivaritaustaan. Estääkö se häntä kommentoimasta asiaa? Ei tietenkään. Yhtä vähän kuin lapsetonta kommentoimasta abortin eettistä haastavuutta.

Taideteoksessa, filosofisessa esseessä tai vaikkapa tylyssä Stand Upissa Halla-ahon näkemyksen ilkeä haastavuus, reaalisen tylyys, voitaisiin ehkä esittää ilman, että se henkilöityy hänen persoonaansa. Mikä siis ei tarkoita, että toivoisin hänelle tai kenellekään mahdollisuutta neutraaliksi naamioituun ideologiseen retoriikkaan.

...

En nyt saa tätä aukeamaan mutta osoite on tuo.