 |
| E. Thesleff: Omakuva |
Knausgård kuittasi kysymyksen lyhyesti: ”Ei vastusta.”
Aika ei riittänyt täsmentäviin kysymyksiin, mutta esseessään ”No competition” Hustvedt mietiskelee, mistä outo vastaus kertoo. Syynä ei voi olla se, että Knausgård pitäisi kaikkia muita naispuolisia kirjailijoita kuin Julia Kristevaa merkityksettöminä. Pikemminkin kyse lienee hänen tavastaan hahmottaa kirjallista maailmaa taistelun ja kamppailun kautta. Eli leimallisen maskuliinisesti.
Hustvedt tuskin liioittelee tulkinnassaan, sillä Knausgård antaa sille vastakaikua Taisteluni-sarjan kuudennessa osassa. Siinä hän kirjoittaa suhteestaan muihin (miespuolisiin) kirjailijoihin, ja väittää, ettei kadehdi Jonathan Franzenia, koska tietää pystyvänsä kirjoittamaan parempia romaaneja. Peter Handke sitä vastoin herättää kunnioitusta, koska hänet Knausgård laskee yhdeksi kolmesta tärkeimmästä elossa olevasta kirjailijasta, ellei peräti tärkeimmäksi. Kahden muun nimet jäävät mainitsematta."
Lainaus on Tommi Melenderin kiinnostavasta toista vuotta vanhasta ja nyt taas ajankohtaisesta blogikirjoituksesta Entä jos Knausgård olisi nainen? Sitä lukiessa tuli mieleeni Kaarina Hazardin Image-kolumni Pehmeäkätisten saunaseura:
"Jotta miestenkeskisen elämän eläneet miehet tajuaisivat käyttäneensä valtaansa väärin, heidän pitäisi ensin tajuta, että tilanteessa, josta puhutaan, ylipäänsä oli valtaa läsnä. Ja sen he ymmärtäisivät, jos näissä tilanteissa olisi ollut paikalla muita miehiä, koska valta jakautuu miesten kesken. Mutta koska tilanteissa, joista heitä soimataan, he ovat olleet naisten kanssa kahden, on tilanne ollut heidän kannaltaan katsottuna vallasta vapaa – arvatenkin suorastaan rento. Juuri siinä nimenomaisessa tilanteessahan valtaa ei lainkaan ollut läsnä, ei toisia miehiä ollenkaan, ei heidän katseitaan arvioimassa toimintaa. Valta oli kokonaan poissa! Siinä oli vain hän itse ja sitten se nainen.
Eivät miehet vain siksi tahdo naisilta valtaa pidättää, etteivät tahtoisi runsaudestaan jakaa, vaan siksi, että naisten seura on heille lepoa miesjoukon hierarkiasta. Naisen seurassa sielu virkistyy!"
Tuo miehisyys tuntuu jonkin eri lajin muinaiselta todellisuudelta. Ymmärrän noiden esimerkkien toimivan jonkinlaisina provokatiivisina herätteinä, havahduttavina luonnonilmiöinä. Moisia juntteja on olemassa ja jos vielä sattuvat olemaan itselleen ja kaltaisilleen edullisessa asemassa, tosi paha. (Nythän Metoo näitä alfoina itseään pitäviä onneksi tiputtelee niin kuin hallitsevat bonobonaaraat lauman häirikköuroksia.) Sitä en kyllä tiedä, kannattaako noihin dinosauruksiin tuhlata edes vihaansa. Ja jos mieshierarkiasta haluaa lepoa, kuten Hazard heittää, voi kysyä, onko siitä koskaan pitänytkään. Tai jos siinä vaiheessa ei tee mitään johtopäätöksiä itsestään ja palaa naisen luota jengiinsä virkistyneenä ja itseensä tyytyväisenä, tajuamatta vallan kosketusta, on todellakin omaa valtaansa tunnistamaton tohvelo ja kaiken kyykytyksensä arvoinen. Ja mitä on miestenkeskinen elämä? Onko sellaista olemassa? No, on varmasti, mutta silloin se on jo niin voimakas rajaus ja miehen olemuksellinen määritelmä, ettei siitä enää ole yleiseksi ja validiksi vallan analyyksi.
Knausgårdin tilanteesta kyllä itseni tunnistan. Kirjailijat joista pidän, ovat enimmäkseen miehiä. En tiedä miksi. Ehkä heitä on niin paljon tyrkyllä, että naiset jäävät huomaamatta. Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna tuli nyt vahvana mieleen, ja Christien Ikiyötä ihailen; Pimeyden vasen käsi, Kultaiset hedelmät... Kotimaisista klassikoista ottaisin autiolle saarelle Alastalon salin rinnalle Huojuvan talon. (En Väinö Linnaa enkä Aleksis Kiveä, no, kyllä Sydämeni laulun.) Kummatkin poikkeuksellisen ajattomia ja universaaleja teoksia (vaikka Jotuni ei ihan loppuun saakka pysykään ryhdissään ja kirkkaudessaan vaan antaa myöten aikakautensa arvomaailmalle). Muun taiteen kohdalla suosikkinaisia on helpompi nimetä. Ellen Thesleff, Pirkko Nukari, Eila Hiltunen, Laila Pullinen, Nanna Susi, Miina Äkkijyrkkä, Mirka Johanssonin 90-luvun grafiikka, Eeva-Liisa Manner, Auli Mantila, Sofia Coppolan taiturimainen Lost in translation, Kathryn Bigelow...
Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä näistä valta-asetelmista ja samastumisista olisi vaikkapa evoluutiopsykoligilla sanottavaa. En usko, että valta selittää kaikkea. Tai siis se valta, jonka tiedämme vallaksi ja pidämme siitä silti kiinni. (Siitähän Hazard kirjoittaa.) Valtaa tarpeista, haluista, himoista ja aistimuksista tulee vasta, kun ne arvotetaan laadullisiksi tai moraalisiksi määritteiksi. Miksi tunnumme olevamme eri "lajeja"? Mikä hämärä samuus ja eriys jakaa meitä? Mikä on se atavistinen toiseus sisällämme, joka saa meidät samastumaan ensisijaisesti kaltaisiimme? Kilpailuvietti, hoivavietti, seksuaalinen halu tai inho? Knausgårdinkin pitäisi katsoa naista tarkemmin, jotta huomaisi tässä kilpailijansa (eikä halunsa softaamaa kohdetta?); huomaisi sen vastuksen, jonka luuli naisesta puuttuvan. No. En ollut näkemässä haastattelua, mutta tyhmän "ei vastusta" -sammakkonsa hän saattoi tietenkin heittää eleettömän kuivalla huumorilla. Hänen tyyliinsä ja olemukseensa se kyllä sopisi.
Luen uudelleen, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen, de Beauvoirin Toista sukupuolta (lyhennettyä painosta). Ehkä juuri tuo Hazardin kyyninen kirjoitus sai innostumaan siitä uudelleen. Tuntuu hyvältä ja inspiroivalta lukea kiihkotonta teoriaa siitä, miksi ja miten mies on saanut paikkansa ja valtansa (vaikka ei tiedostaisi sitä tai olisi unohtanut sen tai vaikka nykyään jo valtaa niin naisten kuin miesten tietäisi asemissaan käyttävän). On tärkeää ajatella niitä mahdollisia biologisia ja kulttuurisia perustoja, jotka saivat miehen näkemään ja kokemaan naisen sellaisena kuin tämä historian kulussa on nähty ja koettu. de Beauvoir pohtii biologiaa, synnyttämisen eli luonnon uusintamisen ja säilyttämisen tehtävää; naista lajinsa vankina ja miestä lajiaan ja luontoaan ylittävänä luovana yksilönä; sitä, miten mies löysi luonnosta (ja naisesta) vapautetun luovuutensa ja sitä, miten nainen liian helposti palautetaan siihen. Kuvaavaa on että kun lukee tämän kirjan, "naisen kunnioittaminen" kuulostaa epäilyttävältä ilmaisulta, esineellistävältä ja rooliin asettavalta. Mutta Toisessa sukupuolessa on kyse myös miehen mielen vapautumisesta ja itseymmärryksen lisääntymisestä. Mikä atavistinen mystifikaatio ajatteluttaa ihmislajia? Miten historia kuultaa olentojemme läpi? Miehen ja naisen. Sitä de Beauvoir teoretisoi ja tekee sen kauniisti. Kaikessa en välttämättä ole samaa mieltä, mutta jo asian rauhaantuva ajatteleminen tekee hyvää. Jos Hazard olisi kirjoittanut näin, häntä kuunneltaisiin. Tai ainakin useammat kuuntelisivat. Minäkin.
