Ylen Areenalla kaksi kautta Ideoiden maailmaa. Toisen kauden jaksossa 4 Lena Andersson esittää teesinsä, että jätkevä ajattelu on tärkeää tänä identiteettipolitiikan ja kulttuurirelativismin aikana. Anderssonille keskeinen arvo on vapaus. Opponoijien saivartelukaan ei häntä horjuta. Etiikan professori Elena Namlin yhteen kommenttiin olisin kyllä odottanut hänen puuttuvan. Namlin mukaan valistuksen hengessä on oltava kriittinen perinnettä ja auktoriteetteja kohtaan. Siis käsitin että omaa länsimaista perinnettä kohtaan. Uskontoja kohtaan hänen mielestään ei tarvitse olla kriittinen, koska niillä ei ole enää yhtriskunnassa merkittävää valtaa. Ne eivät uhkaa meitä ja ovat siksi väärä kritiikin kohde. Islam mukaan luettuna.
Namlin kommentti on outo. Hän ikään kuin näkee uskonnollisen vallan yhteneväisenä pintana, jonka alla ei ole sortoa, ellei se näy ja tunnu meille. Uhkaa meitä. Sulkeistaessaan tuolla tavoin yhtälöstä meille näkymättömät uhrit hänen ajattelunsa on juuri sitä, mitä hän itse vastustaa: länsikeskeisyyttä. Ei hän toivottavasti ajattele noin, mutta hänen kommenttinsa kyllä asian noin esittää. Hän on tuossa lausumassa tympeä relativisti, joka huomaamattaan luonnollistaa patriarkaattia. Eikä Namlin argumentti osu Anderssoniin vaan ampuu kaukaa ohi. Puhuessaan vapaudesta Andersson kun puhuu myös siitä meille näkymättömästä vallasta, joka näkyy ja tuntuu vieraan hegemonian sisäpuolella sen yksilöille. Homoseksuaaleille, naisille jne.
Erityisesti Anderssonin rohkea näkemys, että ihmiset lopulta haluavat universaalisti samanlaista vapautta, ilahduttaa minua. Jaan sen absoluuttisesti. Muu on vieraan kulttuurin homogenisointia sitä määrittävän hegemonian mukaiseksi. Ja niin Namli juuri tekee.
(Žižek jakaa Anderssonin näkemyksen muotoillen sen tietenkin omalla tavallaan teoksessa Väkivalta; ks. kommentit).
(Jakso 3 rikoksesta ja rangaistuksesta on myös hyvä.)
