SIITÄ SAMPO TERHON VANHASTA KIRJOITUKSESTA, ELI NYT ON PAKKO HENGITTÄÄ TAAS* (päivitetty kohdan 5 osalta 1.5.)

1
https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/sampo-terho-vuonna-2007-eurooppalaiset-levisivat-luonnonvoima-rotu-vaarassa/

Tuo Sampo Terhon kirjoitus pistää peilin eteeni, oikeastaan Houellebecqin tavoin. Se on samalla tavalla tunteita herättävä kuin äärimmäisen vaikea ja loputon älykkyyskeskustelu: miten keskustella aiheesta neutraalisti ilman rasistista efektiä? Ehkä se on mahdotonta, mutta yritän silti. 

2
Terhon poliittinen koordinaatti vaikuttaa lukemiseeni väistämättä. Se on osa tekstiä. Minulle heräsi kysymys, mitä lausumatonta hänen huoleensa eurooppalaisen kulttuurin säilymisestä sisältyy. Siis kyse on nähdäkseni siitä, kuinka läpinäkyvästi hän - ja kuka tahansa - aihetta käsittelee, kuinka vahvasti antaa itsensä siinä näkyä. Joudun siis myös miettimään juttua lukiessani, miten itse kirjoittaisin aiheesta, miten itse asemoin itseni "rodullisesti". Tässä ja nyt. Missä tunnen olevani kotona ja miksi? Löydänkö minäkin huolen sisäisen tuttuuteni kadottamisesta? Sen kadottamisesta, mikä uskonnottoman eksistentialistin maailmankuvaani ja ihmiskäsitystäni kannattelee? Siitähän tässä on kysymys. Tai oikeastaan: vielä syvemmin on kysymys siitä, kuinka fundamentaalisesti tähän kysymykseen on juuri tässä ajassa ja paikassa vastattava. Vai onko tarpeen vastata ehkä koskaan? Kyse on siis enemmän ajan ja paikan koordinaatista kuin siitä, mitä ja miksi pidän itselleni tärkeimpinä arvoina enemmän kuin joidenkin toisten kulttuurien arvoja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että itselleen ei tuota jälkimmäistä kysymystä pitäisi samalla esittää. Siinä nimittäin kyllä löydän helposti eroja, esimerkiksi metafyysisin perustein tehtyjen eriarvoistamisien suhteen. Tarvitseeko minun vielä tai koskaan olla huolissani siitä, mitä haluan ehdottomasti sisimmässäni ja ympärilläni säilyttää? Siinä se kysymys. 

Nuo aikamääreet tietenkin mahdollistavat sen, ettei edellä olevaa kysymystä tarvitse esittää aidosti arvojamme haastavalla fundamentaalisella tasolla vaan pelkästään hypoteettisesti tulevaisuutta koskien. Voimmehan loputtomasti kiistellä siitä, onko huoli aiheellinen vai pelkkä olkiukko. Vastausta kun ei koskaan saa, koska läsnäolevaa pistettä ei ajan ja paikan koordinaatista löydy. Siksi vastaan itse näin: sekulaarin valistuksen ja humanismin perinne jossa yksilöä ei arvioida metafyysisin perustein, on minulle tinkimätön arvo. Niin tinkimätön, että jos toisiamme ymmärtämätön kielemme johtaa meidät äärimmäisimpään yhteiseen peliin eli väkivaltaan, voin sitäkin tarvittaessa käyttää. Mutta olen ehkä naiivi kun en moista haastetta heti enkä lähitulevaisuudessa osaa pelätä. 

3
Onko Sampo Terholla sitten tuo huolen olkiukko mielessään? Tätä me ymmärtääkseni sisimmässämme kysymme kun häntä luemme. Ja että miten kukin kokee ukon Terhon (kon)tekstissä ilmenevän. Minusta tuo kysymys on asiallinen ja kaikkein parasta olisi, että Terho tekisi sen itse jo tuossa tekstissään ja viimeistään nyt kommentoidessaan vanhaa juttuaan. Juuri hänen metakommentointinsa laatu sitoo hänet poliittiseen ja rasistiseen yhteyteen. Juuri tämä huomio olisi oleellista tajuta rasismiefektin ongelmassa. Siis korostan: efektin, koska se syntyy tässä ajassa väistämättä ja juuri se Terhon olisi syytä kirjoittaessaan tiedostaa.

Minusta itsestäni tuntuu, että Terhoa puhuttaa myös olkiukko, tai ainakin uskallan väittää että hän tuntee sen mahdollisuudesta tyydytystä eikä siksi reflektoi kylliksi koordinaattiaan kirjoittaessaan - muuta kuin yleiseen rasismipeikkoon viitaten kun vaatii lupaa keskustella asiasta. Mutta tuolloinkaan hän ei mielestäni puhu sisimmästään vaan ulkoistaa ongelman retorisesti. Näin koen. Tuntuu että olkiukko kummittelee tekstissä asiallisuuteen puettuna. 

4
Juuri tuo aiheen ristiriitaisuuden reflektoimattomuus Terhon  puhunnassa mielestäni herättää tätä mielemme vääntöä. Se, miten hän itsestään esittämässään ongelman yhteydessä puhuu, miten itsensä ja arvonsa tai niistä koetun ristiriitaisuuden puhunnassaan (haluaa) paljastaa, on lopulta oleellista. Tässä on tietenkin vain se ongelma, että poliittinen yhteisö, oma lukijakunta, puhuu tämän yksilön taustalla. Niin se vain on. Ja niin mekin häntä luemme. Ei siis vain kuka, missä, kenelle ja miten puhutaan vaan myös, ja ehkä lopulta oleellisimpana: kuka kuuntelee ja edelleen: keiden puhuja haluaa kuuntelevan.

5

Lopuksi lienee vielä tarkennettava tämä: Sampo Terho ei mielestäni edusta rotuoppia sinänsä. Hän ei mielestäni puhu rotujen paremmuudesta vaan siitä, saammeko säilyttää oman kulttuurimme. Oma kirjoutukseni juuri käsitteleekin sitä, missä määrin tämä kysymys efektoituu rasismina (varsinkin Terhon kannatusjoukoissa) sekä sitä, että mielestäni hänen olisi oltava tarkempi ja läpinäkyvämpi tämän ongelman suhteen. Ellei hän sitten tahallaan jätä rasistiselle efektille mahdollisuutta: 

"Suunnitelmallisuuden sijaan eurooppalaisten laajentuminen tapahtui siis paremminkin luonnonvoimaisena kehityksenä. Saavutettu maailmanlaajuinen voima-asema antoi mahdollisuuden, johon parempaa elämää etsittäessä tartuttiin. Kysymys oli luonnossa yleisesti ilmenevästä lajin tai rodun laajenemisesta, jota esiintyy niin eläimillä kuin kasveilla aina kun siihen tilaisuus ilmaantuu."

Aina kun viitataan luontoon,  tässä luonnonvoimaisuuteen, syntyy samalla liian helposti luonnollisen etuoikeuden efekti. En väitä, että Terho tätä kirjaimellisesti tarkoittaa, mutta hän olisi voinut avata käsitteen käyttöä tässä yhteydessä enemmän. Vaikka voima-asemaan toki viittaa. 

Se mitä ihminen jättää tarkentamatta, missä määrin vastuu siirtyy lukijalle, on tärkeä osa tekstiä. Noin tämän kirjoitukseni voisi oikeastaan tiivistää.

-

*Teksti on kommenttini edellisen postauksen keskustelusta, mutta halusin sen julkaistavan myös näin, ettei se hukkuisi ketjuun. Keskustelua kannattaa muuten käydä lukemassa sieltäkin. Kommentoijien osuus on muutenkin teksti(e)ni muokkaamisen ja päivittymisen osalta oleellinen. Lukiessaan muita huomaa miten itse ajattelee.

(Lukekaa myös uudelleen kirjoitukseni Sininen poika, kuuluu tähän aiheeseen.)

KAUANKOHAN PYSTYN PIDÄTTÄMÄÄN HENGITYSTÄNI...

Katsoin puolet Ylen eilisestä terrorismikeskustelusta. Hyviäkin kysymyksiä kysyttiin mutta tajusin, että hukkaan aikaani näiden katsomisella ja kommentoimisella ja vaihdoin kanavaa. Ei näistä valmista tule. Sama koskee ilmastonmuutoksen ja liikakansoituksen ongelmaa. Riittää kun yrittää olla itse noita kaikkia ongelmia lisäämättä siinä määrin kuin mahdollista. Mistään niistä ei voi enää enempää kertoa ainakaan sellaisille lukijoille, joille niistä hyödyttäisi kirjoittaa.

Ongelmien ajatteleminen ja niiden jakaminen kirjoittamalla alkaa tuntua Teemu Mäen kissantappamiselta: että se tapahtuu pelkästään taiteilijan itsensä vuoksi, itsensä todeksi kokemisen vuoksi, ja ettei se tuo maailmaan enää mitään välttämättömyyttä lisää.

Kauanko sitten pystyn olemaan sotkematta itseäni taas näihin aiheisiin? Saa nähdä.

AJAN VIESTI

Oikeastaan tämä teksti on jatkoa kirjoitukseen Tajuntaa vääntävä Arrival. Nyt kyse on vain todellisesta ihmisestä eikä fiktiosta. Mutta ajan pakottavasta peräkkäisyydestä kuitenkin.

Äitini on saanut paikan hyvästä hoivakodista Kokkolassa. Muutaman kilometrin päässä kotitalostaan ja veljestäni. (Siskoni asuu Oulussa ja toimii äitini asiassa merkittävässä määrin sieltä käsin.) Terveyskeskusviikkojen jälkeen minusta tuntuu hyvältä, varsinkin kun äitikin vaikuttaa olevan tyytyväinen ja ymmärtävän välillä itsekin sen, ettei yksin asuminen enää muistin ja fyysisen jaksamisen yhä enemmän heiketessä onnistu. Olin iloinen kun näin aktiivisuuden lisääntyneen nyt kun ympäristö on virkistävämpi. Sanoin sen äidilleni ja myöskin henkilökunnalle. Hyvän sanomien ääneen on tärkeää. Enkä moiti terveyskeskusta, siellä tehtiin kaikki voitava ja kiitos siitä, mutta ympäristö vain vaikuttaa ihmiseen väistämättä.

Äitini kanssa aika on oikeastaan enää tilaan sidottuna nykyhetkeä. Kun aika ei enää ole sitä yhteisintä mitä mellä on (paitsi tietenkin työehtosopimuksissa), sen tuntuu korvaavan myötötunto, ahdistus, kuvotus jostain määrittelemättömästä ylimäärästä, sääli, kaipaus ja helpotus siitä, että toinen ei näitä tuntemuksia minussa huomaa tai ainakaan muista. Mutta ajan kauneus tässä jotenkin kiteytyy. Puutteena. Paitsi että aika on jakamattominta ja siksi yhteisintä, on se myös kauneinta mitä kykenen ajattelemaan. Elämä ja aika.

Kokkola 1979?

OIKEIN HUONO PRESSIKLUBI, OIKEIN HUONO (päivitetty 23.4.)

Kun katsoin eilen dokumentin Marine Le Penistä, vahvistui käsitykseni entisestään. Nyt on syytä äänestää humaanien arvojen puolesta. Jos ei mistään muusta syystä niin ainakin siksi. Meillä nyt ei noin ihan vielä ole, mutta kuitenkin...

Huivikysymyksessä en ole muuttanut mielipidettäni (ks. juttu Älä turhaan lausu vastustajasi nimeä), varsinkaan iltaisen Pressiklubin jälkeen. Kiertelevä feministinen retoriikka oli tuskastuttavaa. Kysymys burkan ja suvaitsevaisuuden väliin puristuvasta kielestä ohitettiin, aivan, retorisesti ohjaamalla se islamofobisen pinttymän ilmentymäksi. Naiset hoi! Minulla ei ole islamofobista pinttymää vaan vilpitön halu tehdä ajattelunne ruumiinavaus. Kun Feministisen puolueen toinen puheenjohtaja sanoo burkan olevan yksilön valintoihin liittyvä kysymys (ks. edellä mainittu kirjoitus), lause on älyllisesti kiihottava, siitä ei mihinkän pääse. Kyse on feministisen retoriikan paradokseista, jotka houkuttavat minua pohdintoihin ilman islamofobiaakin. (Josta tässä nyt yritetään tehdä sitä kuuluisaa olkiukkoa jotta omaa retoriikkaa ei tarvitsisi avata.)

Jos minä olisin ollut tuolla, olisin kysynyt, kuuluuko minun (vaikkapa työssäni valtion virkamiehenä) ojentaa kättäni musliminaiselle tervehtiäkseni häntä? Siis minun, en puhu nyt musliminaisen valinnoista. Hänellä voi olla perusteltuja syitä kieltäytyä kättelystä, mutta kuuluuko siis minun miehenä vahvistaa edes mahdollista maskuliinista hegemoniaa lähtökohtaisesti (ja varsinkaan valtion edustajana)? Stiller olisi voinut kysyä miehenä paremminkin tätä eikä sitä, kuten nyt kysyi, että mitä mieltä ollaan jos ortodoksijuutalainen rabbi ei suostu kättelemään naista. Tuohon kysymykseen oli liian helppo vastata.

No. Itse ojennan aina käteni tervehdykseen. En suostu muuhun. (En muuten yhtään yllättyisi, jos työnantajani järjestäisi Tikkurilassa koulutuksen otsikolla Miten lähestyä musliminaista. Siitä tulisin kieltäytymään. Minulle siis kutsua koulutukseen on turha lähettää.) Ymmärrän kyllä, jos nainen ei halua tai voi vastata samoin, mutta valinnan kuuluu olla silloinkin hänen eikä minun.

Tähän kysymykseen olisin halunnut kuulla vastauksen. Eikä kyse ole siis islamofobiasta, toimin romanien kanssa samoin. En lähtökohtaisesti valitse heidän kulttuurinsa maskuliinista hegemoniaa kohdatessani romaninaisia. Kohtelen heitä kuin keitä naisia tahansa.

Ehkä on vielä lopuksi tarkennettava tarkoitustani. Tässä ja muissa burkajutuissani yritän kiusata sitä retoriiikaa, jolla väistetään ydintä. Sitä mistä Pressiklubissa ei puhuttu. Niin. Tosiaankin väistettiin vain taas kerran se ydin, joka kysyy, mitä on se burkan vapaasti valitseva nainen, mikä on se subjekti, josta hämmentävästi puolueen toinen puhenjohtaja taannoin toisaalla puhui täysin ongelmattomasti ja siksi loogisesti hegemonian hyväksyen. Hänen kommentissaan puolueen ongelma tiivistyi. Vapaa subjekti on tässä eräänlainen différance, jälki, joka pysyy puoluetta hämmentävässä ja häiritsevässä liikkeessä. Ja se olisi puolueen itsensä pidettävä tässä liikkessä.

Feminismin diskurssianalyyttinen ja hegemoniaa purkava akateeminen perinne on tärkeä, mutta tämä aika on mielestäni ajanut sen paradoksiin. Feminimi ei tunnu noudattavan omia metodejaan. Se on maalannut itsensä nurkkaan. Tätä haluan haastaa. Yksikään puheenvuoro Pressiklubissa ei asettanut tätä kysymystä. Ikään kuin sitä ei olisi edes huomattu. Ikään kuin kysymystä ei tarvitsisi kiistattoman tarkoitushakuisen islamofobian rinnalla edes asettaa. Ikään kuin kummastakin ei voisi puhua samanaikaisesti. Kuvaavaa ja ironista on, että Perussuomalaisten Laura Huhtasaari ainoana pääsi edes lähelle. Uskon että ennemmin tai myöhemmin puolueen on asiaa ilman suojaavaa retoriikkaa  käsiteltävä. Nyt kiihkeä vastakkainasettelu vielä estää sen.

Huono jakso oli tuo Pressiklubi tänään. Oikein huono.* Hupaileva Stiller ei tosissaan haastanut muita kuin Huhtasaarta, jota likimpänä tässä keskustelussa tunsin olevani.

-

*OBS debatt 13.4. taas oikein hyvä. Ks. keskutelumme.

MIKSI TAAS KERRAN ÄÄNESTIN

1
Aktivismi on kaunis ajatus, mutta se on aina liikaa yhden asian toimintaa. Eikä minulla kyllä ole edes mitään näkemystä sille, mitä tämän pohjoismaisen mallin tilalle pitäisi sitten kapinoida. Aktivismi ja anarkismi ovat tärkeää toimintaa sananvapauden retoriikkana, mutta kuten jo tiedätte, en haluaisi tänne esimerkiksi anarkistista systeemiä. Luoja köyhiä, kipeitä ja pahantekijöitä siltä varjelkoon. Tarkoitan siis anarkismia sen puhtaassa muodossa. Ja jos jossain laimennetussa eli toiseksi selitettynä, sitten puhutaan taas jostain poliittisesta kompromissista, josta piti päästä eroon.

2
Kulutuksensa vähentäminen on kai helpoin tapa olla aktivisti, tapa hajottaa kuvettyneitä rakenteita. Tosin minä leppoistan välttämättömyyden pakosta, mutta eihän motiiveilla ole merkitystä jos tulos on sama. Ja sitten taas heti ajattelen, mitä tämä ekologisesti mielekäs niukisteleminen tarkoittaisi yleisenä elämäntapana hyvinvoinnille ja yhteisöjemme heikoimmille laajassa merkityksessä. No. Onko sitten kuitenkin niin, ettei saisi ajatella noin, jos haluaa vaikuttaa todella? Ettei aina törmäisi arvojen paradokseihin? Onko vain liikutettava systeemiä kohti dialektista rappiota ja katsottava mitä tapahtuu? Ja kenelle tapahtuu? Hyvällä onnellahan säästyy itse pahimmalta.

Lopetetaan siis matkustaminen, otetaan käyttöön kaverien vanhaa viihde-ekektroniikkaa, syödään lihaa mahdollisimman vähän (jos ei lopeteta kokonaan), boikotoidaan suuren budjetin elokuvia, pyöräillään (jos pyörä on kunnossa), ei osteta kännyköitä eikä näitä tabletteja ja kannettavia ennen kuin vanhat hajoavat, käytetään automme aina loppuun, lopetetaan turhien kirjojen ostaminen ja lataaminen kun niitä kerran saa kirjastosta (jos veroja yhä maksetaan valtion johdolla; kirjojen lataaminenhan on aina kattilallinen keitettyä vettä), lopetetaan tämä turha bloggaaminen ja twiittaaminen (edelleen kattilallinen vettä) jne.

Sanon että paljon tuosta teen mutta myös paljon jätän tekemättä.

3
Äänestämiseen minulla on ristiriitainen suhde. Se että Perussuomalaiset sai Jytkynsä, johtui äänestämisestämme eli äänestämättömyydestämme. Mistä muusta? Emmekä ainakaan kaikki pitäneet siitä arvomaailmasta, jota Jytkyn mukana tuli. Tai että meillä on pääministerinä ihminen jota on niiiiiiiiin mahottoman mukava pilkata ja kritisoida kotona, kaupassa ja Pressiklubilla. Sekin johtuu äänestamisestämme. On siis pelattava samassa sarjassa näiden arvollisten inhokkiemme kanssa vaikuttaakseen niihin, pelattava samaa kielipeliä ja oltava herkkä perheyhtäläisyyksien suhteen.* On äänestettävä toisia arvoja niitä vastaan, jotka ovat asettumassa liian annetuiksi. Kyllä sillä on merkitystä. Äänestäminen on suhteellinen kielipeli. Sen merkitystä ei pidä ajatella absoluuttina vaan suhteellisena ilmaisun välineenä, ei suorana viittaamisena johonkin elementaariseen ontologiaan koska siihen emme voi kuitenkaan viitata kyllin mielekkäällä tavalla. Äänestäminen ei ole merafysiikkaa vaan kielellä pelaamista ja perheyhtäläisyyksien liikuttamista. Äänestäminen on ennakoimattoman liikuttamista.

4
Absoluutin eli kokonaisuuden muuttamisen ajatteleminen tuottaa vain turhautumista ja kohtaloonsa uskomista. Psyykkisesti kyynisyys, pessimismi ja nihilismi tuntuvat filosofisilta viisauksilta, mutta ovat mielestäni pelkkää alitajuista kohtalon huomaan heittäytymistä ja valheellista vapautumista. Kyllä, myönnän, kirjoitin tuolla alussa, että aktivismi on liian suhteellista ja yhtä asiaa. Hyvä siis kuitenkin niin. Edustetaan kukin suhteellisuuksiamme niissä kielipeleissä ja perheyhtäläisyyksissä, joissa se kulloinkin on tarpeen.

-

*Kielipeli (saks. Sprachspiel) on Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofiassaan kehittämä käsite, joka viittaa kielen yksinkertaisiin käyttöesimerkkeihin ja toimintoihin, joihin kieli on nivoutunut mukaan.^[1] Kielipelejä voidaan käyttää kielen toimintatavan kuvaamisessa ja tutkimisessa. Käsite on peräisin Wittgensteinin teoksesta Filosofisia tutkimuksia (1953).

Esimerkiksi (äänestämisellä, blogistin lisäys!), rukoilulla, anteeksi pyytämisellä, kiroilulla, tieteellisillä väittämillä ja muilla kielen käyttötavoilla on omat kielipelinsä. Kielipelit voivat olla toisillen läheistä tai kaukaista sukua. Wittgenstein katsoi, että filosofiset ongelmat johtuivat kielen väärinkäytöstä, ja myöhäisfilosofiassaan tulkitsi kielen väärinkäytöksi kahden tai useamman kielipelin sekoittamisen. (Wikipedia)

Perheyhtäläisyys (saks. Familienähnlichkeit) on Ludwig Wittgensteinin kielifilosofian käsite. Wittgensteinin mukaan on olemassa paljon yleisnimiä, joita ei voida soveltaa olioihin minkään yksinkertaisen säännön mukaisesti. Olioilla, joista tällaista yleisnimeä käytetään, ei ole siis olemassa mitään yhtä kaikille yhteistä piirrettä. Sen sijaan niiden välillä vallitsee perheyhtäläisyys, joka on monimutkainen olioiden yhteisten piirteiden verkosto.^{[1] (Wikipedia)}

TAJUNTAA VÄÄNTÄVÄ ARRIVAL

Katsottiin Arrival.  Sopii pääsiäisen ylösnousemusteemaan. Sai aivot korkkiruuville mutta mielen liikkumaan. Loin sitä katsoessani uskonnottoman idean ikuisuudesta ja ajasta sekä ainutkertaisen elämän ehdottomasta hyväksymisestä, epäilemättömän Kyllän sanomisesta päähenkilön tavoin (ainakin niin kauan kuin yksilön organismi on tietoisuudelle käsittämätöntä ajan rakennetta kokemassa).

Lineaarisen ajan rakenne voi hämätä elokuvan ymmärtämistä: Miksi tämä nainen ei tunnistanut tulevaa työpariaan tyttärensä isäksi ja mieheksi, joka hänet oli elokuvan alussa jättänyt? Mitä päähenkilö milloinkin jo oli kokenut ja jo tiesi? Oliko elokuvan alku sen lineaarinen alku? Vai mielsinkö sen vain niin, koska on tolkuttoman vaikeaa kuvitella, käsiteellistää ja hyväksyä muuta kuin lineaarista aikaa edes fiktiossa? 

Jos joku tietää vastaukset, kommentoikaa. Lisämateriaali tekee selkoa alkuräjähdyksestä ja kylmäkuolemasta sekä teoriasta ajan hamottumisesta niiden välissä. Siitä on pikkuisen hyötyä. 

No. Pohjoisamerikkalaiset olivat taas niitä, jotka lopulta ymmärsivät universaalin kielen ja samalla uuden käsityksen ajasta ja saivat kiinalaisetkin järkiinsä. Tämä on tietenkin henkilökeskeisen kerronnan ja viihteelliseen vetoavuuteen painottavan elokuvan pahe. Jonkun kautta asiat on kerrottava suurelle ja tuotannon kannalta maantieteellisesti keskittyneelle yleisölle. Mutta ei tähän itsestänselvyyteen joka kerta kannata juuttua (niin kuin ihan kyllästymiseen asti aina on tehty). 

Arrival on mieltä laajentava elokuva. Paras näkemistäni Oscar-ehdokkaista.

RUNOILEMISEN MIELI

Jos ihminen voisi kirjoittaa syyttä, hän todistaisi väkevästi. Mutta hän ei voi. Halua kirjoittaa syyttä kyllä ehtii haluta, mutta heti syy tulee aina väliin. Tai on jo siellä. Sitä mitä hän halusi, ei koskaan syntynyt.

HORROR VACUI

Tim Krabbén noin satasivuinen Jäljettömiin vaivaa mieltä. Siinä tappaja hautaa naisen ja lopulta myös naista vuosia etsineen miehen elävältä. Tarina päättyy siihen kun mies herää haudassa ja paniikissa yrittää lausua nimeään pysyäkseen järjissään, mutta tajuaa heti, ettei tuollaisessa paikassa nimillä ole merkitystä. Mutta hyödyttömän totuuden hän saa tietää. Sen, mikä on ollut todennäköisesti myös rakastetun kohtalo.

Kirkkaat jännityskertomukset konkretisoivat usein tahattomastikin filosofiaa. Niin tämäkin. Täydellinen antikatarsis ja sanan kuolema. Elävältä haudatun sana luhistuu itseensä. Sanasta tulee materiaa. Sisäisen ja ulkoisen ero menettää merkityksensä. Tältäkö se reaalinen mistä aina puhutaan tuntuu puhtaimmillaan?

Toivo ilmenee ajassa. Helvetti on ikuisuuden kokemista tilassa. Tietoisuus voi olla vapaa ja absoluutti vain tilassa jäsennettyjen etäisyyksien suhteen. Kun etäisyydet katoavat, tietoisuus menettää voimansa. Ellei uusia etäisyyksiä luo jumalilla tai meditaatiolla.

 Tyhjä tai liian täysi ja liikkumaton tila. Sama asia. Kauhua yhtä kaikki.

Entä antaako loppu sitä tilaa mielikuvutukselle, mitä kirjoilta aina lukijoina odotamme? Makuasia, mutta nyt emme ehkä ihan niin innokkaasti haluaisi sitä.

BOSCHIN KAIKUJA

Matti Kuoppala: Piiri pieni pyörii (-84)

MAAGINEN THESLEFF

Ellen Thesleff: Omakuva 1894-95.
Tämä näytti Ateneumissa jumalaiselta.

OIKEISTA JA VÄÄRISTÄ PÄÄTÖKSISTÄ (Popper-alaviite lisätty 5.4.)

"Epämääräinen aines näyttää nousseen kapinaan laillista esivaltaa vastaan. Vihreät poliitikot, kuten Ville Niinistö ja Emma Kari, sekä vihreät dosentit, kuten Erkka Railo, samoin kuin vaikutusvaltaiset henkilöt luterilaisen kirkon piiristä, lietsovat roskaväkeä tällaiseen toimintaan.

On erittäin mielenkiintoista, että vaikka kyseisen porukan mielestä myönteinen turvapaikkapäätös on aukoton todiste suojelun tarpeesta, kielteinen turvapaikkapäätös ei näytä kelpaavan osoitukseksi tällaisen tarpeen puuttumisesta. Kielteiset päätökset näyttävät olevan aina vääriä."

Näin Jussi Halla-aho.


Halla-ahon kanssa ei heti tarvitse olla eri mieltä. En epäile, etteikö ole helppoa ja hirveän houkuttelevaa ajatella noin. Tai jos ei ihan ajatella, niin ainakin tuntea. Siis että enemmän totta on se, mikä menee itsestä nähden oikein. Se on minusta ihmismielelle luontaista. Ihmisen hätä saa toisen ihmisen havainnoimaan virheitä jotka siihen johtavat ja jotka korjaamalla niin hätää kärsivien kuin auttajien tyhjän kauhun voi sammuttaa. Hätä sen suhteen, minkä tuntee omakseen, saa ihmisen vaistomaisesti hakemaan sille pakoväyliä. Tässä tapauksessa niitä vääriä päätöksiä. Ne oikeat tuntuvat oikeilta, koska niitä ei tarvitse muuttaa. Siksi siinä missä ihmiset pelastuvat, helpotus saa todellisuuden sopimaan kuin huomaamatta malliinsa. (Varsinkin kun ne nyt tuntuvat olevan toivottoman kaukana toisistaan*). Se taas missä he edelleen kärsivät tai lopullisesti tuhoutuvat, tuntuu aina liian perustelemattomalta. 

Siinä miten Halla-aho sitten tulkitsee tämän käyttäytymisen, olen eri mieltä. Hän pitää sitä roskaväen heikkoutena, mutta minusta on inhimillistä tuntea niin. Se on osa sitä ihmisyyttä, joka kumpuaa epärationaalisesta ja alkukantaisesta hyväntahtoisuudestamme ja tekee meistä järjettömiä, epävarmoja ja ristiriitaisia ja siksi, kehämäisesti, lopulta jopa inhimilisyydestämme ansan. Heti kun se tuntuu perustelemattomalta ja alamme "korjata" sitä episteemisin tolkuttomuksin, eli valikoivin lausein totuutta kaunistellen tai kauhistellen, saamme aikaan kaaosta ja yhä enemmän väärää järestystä eli sitä paljon parjattua ääripäisyyttä. Myöntämällä läpinäkyvämmin ristiriitaisuutemme ja heikkoutemme voisimme ehkä onnistua paremmin toistemme kanssa. Vähemmän mahdottomaan totuuteemme jähmettyen. Tosin kun toiminta alkaa, syntyvät sitten taas sen näköiset uudet ääripäät. Mutta epävarmuuteensa vetäytyminen on ihmisyytensä kieltämistä. Ei ehkä vaan varmasti. Tolkun ihmisen kuuluu ymmärtää tämä ja toimia. Ei siis puhua "episteemisin tolkuttomuuksin" itseään eheäksi.  

Sitten vielä tuosta ilmaisusta roskaväki. Se on tekstin corpus, joka paljastaa ajatuksen ytimen.

-

*Tästä etäistyneen mallin ajatuksesta on annettava kunnia tyttärelleni Alicelle. Tyttäreni sai minut myös kiinnostuaan uudellen Popperin kolmesta maailmasta; tuntuu että tämä aika ja nämä kysymykset virittävät sen pohtimista väkisinkin; yhtäaikaiset ääripäät, tolkunihmiset ja toiminnallinen käyttäytyminen jotenkin viettävät mieltä Popperin kolmen maailman malliin. Minusta on aina tuntunut, että ääripäiden ja tolkun kategorisessa kieltämisessä on jotain vialla ja tämä kirjoitukseni yrittää ratkaista tuota tunnetta; Popper antaa apua... 

KEITH JARRETT, GARY PEACOCK, JACK DEJOHNETTE: Changes (1984)

Jos kestää Jarrettin ääntelyä hänen soittaessaan sooloja tai pianon ollessa etualalla, tätä voi sanoa täydelliseksi jazz-levyksi. Kuuntelin taas pitkästä aikaa. Trio tunnetaan myös nimellä Standards-trio, mutta tämä levy ei sisällä tunnettuja klassikkoja. Kappaleet ovat Jarrettin nimiin pistettyjä timanttisia improvisaatioita. Esteettisen laadukkuuden voisi ajatella olevan eräänlaista pyrkimysten ja välineen vastaavuutta. Changes kuulostaa siltä. Tuntuu kuin jokin luonnonlaki olisi pistänyt asioita tähän järjestykseen. Taidon ja taiteen raja katoaa. Tämä on kaunista.

SUOMI 100: Heikko itsetunto voi olla parasta mitä ihminen voi haluta

Väitän että kollektiivinen uskomus suomalaisten heikosta itsetunnosta (sekä sosiaalisesta osaamattomuudesta ja kateudesta) tuottaa ihmisille voimaannuttavaa tunnetta selkeästi rajatusta ja vahvasta olemassaolosta eli sen tarkoituksesta. Suureen kertomukseen yhteisestä heikkoudesta on voimaannuttavaa kuulua.

Mutta entä jos tuntemus kansallisesta itsetunnosta onkin universaali kokemus? Esimerkiksi mistään erityisestä suomalaisesta kateudesta ei ole määrällistä näyttöä, kaikissa länsimaissa koetaan samoin.*  Sitä paitsi: jos vaikkapa ranskalaislla on vahva itsetunto, onko se arvoiltaan väärä? Katteeton? Ylimielinen? Mihin se perustuu? Mille arvoille?

Arvojen suhteen itsetunto voi olla vain oikea tai väärä, ei hyvä tai huono. Niinpä. Ehkä itsetuntomme onkin, toisin kuin vaikkapa sitten niillä ranskalaisilla, oikeasti oikea eikä huono.

No. Saiko tämä kaikki nyt sinut tuntemaan sisimmässäsi ihan pikkuriikkisen pettymystä, kun et olekaan mitenkään erityinen? Ja onko se nyt sittenkin sitä heikkoa itsetuntoa se, että sitä pitää haluta? Vai ainoastaan yleisinhimillistä eksistentiaalista ahdistusta?

-

*Ks. Tommy Uschanov: Miksi Suomi on Suomi

Kuva: Mirka Johansson, Enkö olekaan tyttösi? (-92)

MILTÄ MIES NÄYTTÄÄ JA MIKSI?

Hyvä dokkari oli tämä juuri päättynyt Päivä miehenä, Yle Areenalla varmaan vielä. Herättää kysymyksiä siitä millaista on miehen kokemus, tai siis paremminkin siitä, millaiseksi se on oletettu ihmisten mielissä. Ja millaista etuutta miehen habitus tuottaa ja miten tämän sosiaalisen mallintamisen olemme omaksuneet.

Mutta mistä tämä kaikki johtuu? Mitä ilmaisujen sukupuolinen identiteetti ja mies ja nainen tai kaiken tämän fyysisen olemukseni alle sitten kuuluu? Mikä mitäkin miksikin tekee? Biologiaa ja kulttuuria siihen liittyy varmasti. Enempää on vaikea sanoa, edes sitä että se olisi vain toista. Kiellot ja kaikki napakat ehdottomuudet eivät löydä mielessäni kohdettaan, ovat tyhjiä merkitsijöitä.

Hormonit ovat osa seksuaalista ja sukupuolista identteettiä ja nekin vaikuttavat mieleen ja siksi myös kulttuuriin, muokkaavat sitä sosiaalista mallintamista. Mutta kun nainen tekeytyy mieheksi ja mallintuu uusiksi, hormoneja voi sosiaalisessa kontekstissa kiinnostavasti hämätä ja sillä tavoin lienee mahdollista uudistaa kulttuuria. Eikö vain?

Minä aina vähän kavahdan hokemaa että jokin on kokonaan eri asia kuin joku toinen. Siis näissä orgaanisen ja kulttuurisen rajatiloissa. Kuten että ilmaisulla sukupuolinen identiteetti ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ketä haluaa panna. Jos selkeän rajan voi vetää, kertokaa se minulle, ihan vilpittömästi haluan tietää. Kysymys ei ole retorinen. Itselleni kun avautuu aina vain kuilu eteeni. Eikä yhtään auta, vaikka ideologiat ja uskomukset sitten suunnasta sun toisesta tulevat täyttämään tuota pyörryttävää tyhjyyttä, ihan kuin luonnonlain välttämättömyydellä.

MITÄ OIKEASTI TAPAHTUU KUN AIKA TUNTUU MATELEVAN

Moderni fysiikka on aina onnistunut ihmetyttämään maallikkoa ja niin tekee taas artikkeli viimeisessä Tieteen kuvalehdessä (http://tieku.fi/ihminen/aivot/).

Kun aika joinakin päivinä tuntuu kuluvan hitaasti, kummallisinta on aina ollut se, että työkaverit usein jakavat tunteen. Tähän asti olemme ehkä uskoneet, että kyse on psykologisesta ilmiöstä, mutta vielä mitä, kyse onkin ankarasta fysiikasta. (Ja nyt tietenkin oion humanistina mutkia mutta älkää juuttuko siihen.) 

Sen jokainen jo tietää, että lähellä valon nopeutta ihminen vanhenee hitaammin. Myös mitat lyhenevät. Metrin rautakisko lyhenee. Ihan helevetin vähän, mutta kuitenkin. Hiukkaset "toimivat" siten. Mutta mitä siis tapahtuu, kun aika tuntuu matelevan? 

Maa kiertää Aurinkoa (väittää Donald Trump tai modernin jälkeinen filosofi sitten mitä tahansa). Käsittääkseni olemme tähän asti myös olettaneet, että vakionopeudella. Mutta nyt on mitattu tarkemmin ja huomattu, että nopeus vaihtelee, jostakin syystä, sitä ei vielä tiedetä, mistä. Ja arvatkaapa mitä: siitä seuraa hiukkasten liikkeiden vaihtelu niin, että aistimme sen ajan hidastumisena. Tai siis että aika hidastuu. Kellot todella käyvät hitaammin.

Maailma on ihmeellisen kummallinen paikka ja tiede kertoo sen meille aina yhtä ihmeellisin uutisin.