lauantai 23. elokuuta 2014

WITTGENSTEININ MEKANIIKKA

Kunhan tiedät, että tässä on käsi, myönnämme sinulle kaiken muun. 

Noin alkaa Ludiwg Wittgensteinin Varmuudesta, jossa hän kysyymitä tietäminen voi tarkoittaa niissä tapauksissa, kun emme edes tiedä, kuinka erehtyminen olisi mahdollista? Millä tavoin tietämistä on silloin olemassa? Tai jos sitä ei ole, jos epäily on mieletöntä, mikä silloin on olemassaolomme tapa, elämänmuotomme? Mekaaninen mielemme, edes Wittgensteinin, kun ei tahdo sietää tyhjyyttä.

Juuri tähän mielemme mekaniikkaan Wittgenstein tuntuu niin tarkasti osuvan ja olemisen kysymyksensä asettavan. Wittgenstein ei ole kirjaimellisesti olemista kysyvä filosofi, mutta silti juuri hänellä olemisen kysymys, se mitä vasten hänen lauseensa ovat olemassa, toteutuu kauneimmin, ikään kuin tarkkuuden paineesta ja suoraan sanoista; niiden luovana ylimääränä.

Wittgenstein on filosofian historian suurin runoilija. Enkä tässä nyt unohtanut Nietzscheä enkä varsinkaan Heideggeria, joka puhui olemisesta aivan liian äänekkäästi.

torstai 21. elokuuta 2014

VALKOISEN VALHEEN EPISTEMOLOGIAA: Dewey ja Russell

Länsimaisen filosofian historiassaan Bertrand Russell kritisoi John Deweyn pragmatistista totuuskäsitystä. Sivulla 417 Russell kirjoittaa hänen ja Deweyn tärkeimmän eron olevan siinä, että kun hän arvostelee uskomusta sen syiden perusteella, Dewey arvostelee sitä sen seurausten perusteella. Russellin mielestä Dewey siis kääntää uskomusten logiikan päälaelleen.

Eli pragmatismissa totta on se mikä toimii? Näinhän se tulee helposti tiivistettyä. Mutta väärin se nähdäkseni sittenkin menee. Deweyn pargmatismia kun on mielestäni luettava juuri antiikin filosofiaa ja sen metafyysistä totuuskäsitystä vasten. Eli sitä antiikin "ensimmäisen filosofian" ajatusta, että filosofia käsittelee perimmäistä ja pysyvää entiteettiä, demonstroi sitä. Tämän käsityksen Deweyn mukaan tieteellisen testaamisen ja toimimisen periaate lopulta muutti, tosin ei täydellisesti koska ajatus pysyvästä entiteetistä kummittelee mielessämme yhä, mikä uskonnossa tietenkin näkyy kirjaimellisesti.

Deweyn filosofia on siis nähdäkseni tämän filosofisen perinteen kriittistä kommentointia. Siinä valossa se näyttäytyy mielekkäänä ja pystyy vastustamaan Russellin kritiikkiiä. Ja tuskin Deweykään tai kukaan muukaan pragmatisti ajattelee valkoisen valheen olevan totta siksi, että se saa aikaan halutun lopputuloksen. Tai että kun tarkoitus pyhittää keinot, siitä tulee totuuden ilmaisua. Lopputulos voi toki olla näissä tapauksissa eettisesti oikea, mutta epätosin perustein.

Enkä usko, että edes Dewey saattoi ajatella toiminnan ja tieteellisen testaamisen olevan mahdollista ilman minkäänlaista ideaa ennakoitavasta pysyvyydestä. Vähintäinkin tällainen "käytännöllinen metafysiikka" tarvitaan maailman mielekkääseen kokemiseen ja vaikkapa siihen, että voi kirjoittaa niin kuin Dewey Pyrkimyksessä varmuuteen sivulla 73 kirjoittaa:

"On eri asia saada tukea argumentilta, joka seuraa mielivaltaisesti oletetuista premisseistä, ja argumentilta, joka tuo esiin jo elintärkeisiin tosiasioihin perustuvien väitteiden seuraukset."

torstai 14. elokuuta 2014

RUNOUS HAASTAA RELATIVISTIN

1
Kun kritisoi länsimaista yksilö- ja vapauskäsitystä ja sen tarjoamista muihin kulttuureihin sanomalla että arvot, subjektius ja yksilönvapaus ovat suhteellissia ja kulttuurisidonnaisia, puhuu jo mahdollisesti tuon vieraan kulttuurin arvoja määrittävän hegemonian äänellä. Vahvistaa sitä. 

Jokaisessa kulttuurissa joku toinen on aina jotain toista vapaampi ja pyrkii pitämään asemansa. Kun sanoo, ettei tähän pidä ulkopuolisen puuttua, se on jo tuon vähemmän vapaan hylkäämistä. Ikään kuin hänen määrittelemistään vähemmän tuon vieraan kulttuurin luonnolliseksi osaksi. 

Kulttuurirelativisti siis yleistää - ja mikä pahinta myös neutralisoi - hegemonisen enemmistön määrittelemän todellisuus- ja vapauskäsityksen jokaista alistettua yksilöä koskevaksi luonnollisuudeksi. Vasta vallankumousten puhjetessa uskallamme mekin sitten ajatella toisin. Silloin yksilönvapaudet ja jokainen niitä edustava yksilö ovat meille ainakin hetken aikaa universaaleja arvoja.

On tietenkin totta, ettei vapauden ulkopuolinen tarjoaja voi ehkä lunastaa lupaustaan, mutta se onkin sitten jo toinen juttu. Ja ehkäpä juuri tuo epäonnistumisen pelko eikä niinkään eettinen puolueettomuus saa meidät olemaan relativisteja ja kirjailemaan voimattomuutemme älylliseen muotoon. 

2
Luen Suomessa 2003 ilmestynyttä Åsne Seierstadin Kabulin kirjakauppiasta. Erityisesti sen luku Itsemurha ja laulu on voimakkaita ajatuksia herättävä. Siihen Seierstad on koonnut neljä runoa fundamentalistien murhaaman afganistanilaisen runoilijan Sayd Bahodine Majrouhin kokoamasta runoantologiasta Le suicide et le chant (1994). Kyse on siis naisten salatusta surun, tuskan ja vihan äänestä heitä vaientavassa kulttuurissa. Runot haastavat rajusti (yksilön universaaliuden kyseenalaistavan) kulttuurirelativismin, joka ei niiden valossa olekaan neutraali tapa lähestyä vierautta. Siitä on tullut kuin taikaiskusta hegemonisen valtaeliitin (tahatonta tai pelkurimaista) tukemista "vieraassa kulttuurissa" ja sen alistamien yksilöiden unohtamista yksinäisyyteensä. Alistetut tuntuvat häviävän myös edistyksen ja suvaitsevaisuuden nimissä.


Tässä yksi runoista:

Te julmat ihmisen, te näette miten vanhus
on tulossa vuoteeseeni
Ja te kysytte miksi minä itken ja raastan hiuksiani.

Oi Jumalani! Jälleen olet lähettänyt minulle synkän yön
Ja jälleen vavisen kiireestä kantapäähän
koska joudun vuoteeseen jota vihaan.


Kyllä tässä minusta puhuu ihan universaali, henkilökohtaista tunnetta ja vapautta itselleen vaativa yksilö. Eikö vain? Ei yksilöllisyyttä ja vapautta missään länsimaisen kulttuurin aamuhämärissä ole keksitty. Korkeintaan historiamme ja kulttuurimme on tehnyt siitä konkreettisempaa. Muistetaan tämä runo, kun seuraavan kerran yritämme olla ajattelussamme liian varovaisia. Relativisteja voimme olla vain suhteessa hegemonioihin, emme koskaan suhteessa alistettuun yksilöön.

3
Ystäväni kanssa hänen kesämökillään 18.5.2019 käydyn keskustelun jälkeen on lisättävä tähän vanhaan kirjoitukseeni oleellinen tarkennus.

Tässä relativismin kritiikissäni on tärkeää puhua yksilön koskemattomuudesta eikä vapaudesta ja oikeuksista. Kahden jälkimmäisen tuottama mielleyhtymä länsimaisen kulttuurin ylimieliseen ja kolonialistiseen perinteeseen sekä kuluttamisen eetokseen vie ajattelua harhaan ja myös loogisiin ongelmiin. Uskon että kulttuurirelativismi saa voimansa paljolti juuri länsimaisen historian reflektiosta. Yksilön koskemattomuus on minulle tästä historiasta vapaa universaali.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

TAITEEN MERKITYKSESTÄ JA SAARNAAJAN TURHUUDESTA

Satunnaisinkin olemassaolo käy riittävän kokoisesta ilosta, kunhan sitä ei typistä mahdottomalla syynsä vaatimuksella. Siinä piilee uskonnottomuuteni autuus. Minulle siis Saarnaajan vakuuttelulla katoavaisuudesta ja siksi kaiken turhuudesta ei ole merkitystä. Se ei opeta minulle mitään, on vain viisasteluksi puettua elämän typistämistä, ylittämättömäksi jäänyttä nihilismiä. Turhuutta itsessään.

Silti hiipii mieleeni läsnäolon petollinen metafysiikka, joka uskoo aina kokonaisuuden olevan osatekijää enemmän. Nimittäin kun mietin, että mikä yksittäinen kokemus riittäisi edustamaan puhdasta olemassaoloni iloa? Että mikä tekee yksittäisestä kokemuksesta kokonaisuuden osana validin? Yksi Sopranosin jaksoko vai pitääkö katsoa kokonainen tuotantokausi vai kenties jopa odottaa, että sarjan valmistaminen lopetetaan ja tehdä vasta sitten arvio siitä, kannattiko tämä kaikki? Mikä täällä oikein riittää? Lasillinen likööriä vai pikkuisen enemmän? Että vähän tuntuisi? Kun ajattelen olemassaoloani suorana ja katkon se osiin, ymmärrän jotain. Osa, edes pikkusievin nousuhumala, ei voi olla kokonaisuutta vähäisempi jos kokonaisuus itsessään on arvokas. Niin kuin satunnainen olemassaoloni tietenkin on. Osatekijän arvokkuus ei vaadi kokonaisuutta tai - mikä on ehkä sama asia - metafyysistä arvottajaa tuekseen.

Näin kirjoittaa Seppo Tanninen blogikirjoituksessaan Maailma vastaan taidemaailma:

"Nykyään ihmisten todellisuususko on niin vahvaa, että tuskin kukaan enää pelkää taiteen sekoittuvan todellisuuteen ja turmelevan ihmissielua. Kuitenkin nämä ”antiikkiset” ajatusmallit jylläävät yhä vieläkin ”sieluissamme” ja mielipiteissämme pitäen yllä vihamielistä asennetta kaikkiin taidemuotoihin. Olipa kyse taiteen merkityksestä elämän tärkeänä sisältönä, taiteilijoiden toimeentulosta tai taiteen asemasta kouluopetuksessa, niin nuo väärät ajatusmallit pomppaavat esiin suoraan ikiaikaisista ajattelutottumuksistamme. Vaikka juhlapuheissa niin usein toista todistetaan."

Tuosta mainitsemastani maailman pilkkomisestahan tässäkin on kysymys, yksityiskohdan arvokkuudesta tai arvottomuudesta kokonaisuuden osana. Kommentoin Sepolle näin:
"Juuri näin Seppo! Taiteen vähättely on läsnäolon metafysiikkaa, jumalan kaipuuta, kiittämätöntä pettymystä satunnaiseen ja juuri siksi täydelliseen olemassaoloomme.  "Ei meitä maailmaan heitetty. Tänne livahdettiin'."

lauantai 9. elokuuta 2014

TÄYDENNYSTÄ EDELLISEEN KIRJOITUKSEEN: Britt Marie Trensmarin miehet ja strippaamisen totisuus

1
Tämä täydennys edelliseen kirjoitukseen oli kirjoitettava sen jälkeen, kun vaimoni suosituksesta katsoin Yle Femman 8.8. (uusintana) esittämän henkilökuvan Hyvä mies ruotsalaisesta valokuvaajasta Britt Marie Trensmarista. Trensmar ottaa eroottisia kuvia miehistä naisten viettelevissä asennoissa. En ole pitkään aikaan nähnyt taideteoksia, jotka aidosti olisivat saaneet minut näkemään todellisuutta toisin ja huomaamaan miten sitä ennen katsoin. Ja vielä luontevalla ja älykkään yksinkertaisella metodilla*. Trensmarin valokuvat ovat sellaisia. Hämmensi katsoa miestä viettelevissä ja antautuvissa eleissä, ei hallitsevana, kätkettyä valtaa ja aggressiota omaavana. Ehkä kuvissa oli vielä liikaa humoristisia ja leikillisiä sävyjä sekä taidetta, jotka häiritsivät antautumisen efektiä, mutta ehdottoman kiinnostavasti ja ainutlaatuisesti ne käsittelivät aihettaan. Ja koska Trensmar halusikin luoda kuvan hyvästä ja lempeästä miehestä, minun kai olisikin väärin vaatia hänen kuviltaan huumoritonta intohimoa.

2
Koska Trensmar ei tematisoinut kuvissaan huumorin suhdetta haluun, yritän minä sitä hänen innoittamanaan.

Huumori jos mikä jakaa erotiikassa ja pornografiassa miestä ja naista. Verratkaa heitä stripparina ja mikä tärkeintä, heidän yleisöään. Naisstripparin antautuvuus ei siedä peinintäkään humoristista sävyä, naisen haluttavuuden on oltava totista; huumorissa olisi liikaa valtaa, niitä hämmentäviä herran elkeitä. Miesstripparin esiintyminen taas tuntuu melkeinpä itseironialta, mikä vaikuttaa tekevän hänestä puhtaana halun objektina jos ei mahdottoman niin ainakin se leikkaa jotain pois halun terävimmästä kärjestä ja tekee miehestä vain osittain halun kohteen. Ja naisyleisön usein nähty "tirskuva" ilonpito tukee tätä asetelmaa: kuin he itse hämmentyisivät halustaan eivätkä haluaisi ottaa sitä kokonaan haltuunsa.

Viettelevyyden ja antautumisen suhde huumoriin on ehkä syvällisin kysymys, mitä niin nainen kuin mieskin voi itseltään seksuaalisena kulttuuriolentona kysyä. Huumorille on erotiikassakin paikkansa, mutta ekstaattisimpaan katseeseen ja tuon katseen kohteena olemiseen se ei mielestäni kuulu muuten kuin halun väheksymisen diskurssina.

Koska olen hetero, voin tässä puhua tietysti vain miehen halun näkökulmasta. Silti haluan nostaa kysymyksen ajattelun yleisempään piiriin. Ja toivottavasti myös kommentoitavaksi.

-
*Edellinen kerta taisi olla Renzo Martensin dokumentti Nauti köyhyydestä, josta kirjoitin blogissani tuolla otsikolla. 

lauantai 2. elokuuta 2014

MINUUDEN JA JUMALAN HUONOSTA RINNASTAMISESTA

Kiitos taas Mika Kukkosen blogin, sain syyn kirjoittaa ja tulla luetuksi. Sieltä nappasin kirjoituksesta Mini-Zarathustra tämän Richard Haymanin ajatuksen siitä, mistä jumalan kuolemaakin syvemmästä Nietzsche kirjoittaa: "Jumalan poissaoloon saatamme tottua, mutta miten kommunikoida, jos usko kieleen ja totuuteen menetetään? Jos usko minän koherenttiuteen menetetään, niin kuinka saatamme ajatellessamme tietää, kuka ajattelee?"

Haymanin mukaan Nietzsche kirjoittaa siis ajattelumme jumalaakin syvemmistä rakenteista. Minusta Haymanin vertaus jumalan ja minuuden välillä kuitenkin ontuu ja siksi hän ei myöskään Nietzschen suhteen mielestäni sano mitään aidosti kiinnostavaa.

Onko minuus jumalan kaltainen epäilyn objekti, jonka suhteen filosofi meitä aidosti voisi horjuttaa? Jumalan merkitys selittävänä voimana ja vaikuttajana on hapertunut ja sen asema siksi marginalisoitunut. Minuus taas ei selitä mitään vaan on selittämisen tarpeen ehto. Se vain on. (Samaa voi sanoa vapaasta tahdosta mielekkään kommunikaation rakenteena ja ehtona: minun on uskottava kuulijani vapaaseen tahtoon jotta koen puheeni mielekkäänä; ks. kirjoitus Vapaan tahdon lumeesta.) Jo minuuden - ja vapaan tahdon - epäily ajattelemisen avulla, filosofoimalla, on hötyistä metafysiikkaa. Edes Nietzschellä ei ole siitä mitään kiinnostavaa sanottavaa - ja onko Descartesin jälkeen kenelläkään ollut?

Jos minästä ja vapaasta tahdosta kuitenkin haluaa puhua uskomuksina, voi sanoa niiden olevan ainoita universaaleja ja välttämättömiä uskomuksia, mikäli haluamme säilyttää tuntemamme yhteiskunnan ja käsityksemme oikeudenmukaisuudesta, syyllisyydestä ja syyttömyydestä sekä kommunikaatiosta. Mutta minuuden ja vapaan tahdon nimittäminen uskomukseksi ei yhäkään tuo niihin mitään lisää, koska niiden aitoa olemassaoloa ja tehtävää maailman selittäjinä on mahdotonta testata. Samasta syystä niiden poissaoloon ei voi tottua samalla tavoin kun jumalan, jonka tarpeettomuuden moraalin ja maailman selittäjänä olemme enemmän tai vähemmän hyväksyneet. Uskomuksella ei niiden kohdalla ole mitään käyttöä, kuten Wittgenstein sanoisi.

Haymanin virhe on siis siinä, että hän pitää uskomuksen kohdetta, eli jumalaa, uskomuksen mahdollistaman metatason, eli minuuden, kaltaisena ja siksi yhtä mielekkäästi epäiltävänä ja samalla tavoin katoavaisena.

perjantai 1. elokuuta 2014

KIRJALLISUUDEN KURT COBAIN eli kuuluuko Thomas Bernhardia ottaa vakavasti?

Luin juuri Thomas Bernhardin Betonin. Yritin ensin Kyllää ja Hakkuuta mutta en jaksanut ainakaan vielä kumpaakaan. Mutta Betoni koukutti. Kommentoin tämän kirjoituksen raakaversiolla Mika Kukkosen Taas yksi kirjablogiin suurinpiirtein aiheesta fiktion rajat ja kirjailijan asemointi siinä. Bukowski ja Bernhard tulivat minulle heti mieleen. Bukowskin kohdalla tuo kysymys kirjailijan asemasta tekstissä ei ole hirveän tärkeä. Bernhardin kohdalla kirjailijan ja kertojan suhde on oleellinen.

Onko kyse kansallisia ja henkilökohtaisia patologioitaan yleistävästä Thomas Bernhardista (jolloin en jaksaisi hirveästi kiinnostua) vai niitä liioittelevasta ja siten lukijaa henkisestä unestaan elämän riemukkuuteen herättelevästä satiirikosta (jolloin taas hyvinkin kiinnostun... ja kyllä: ajattelen elämästä ja olemassaolosta noin positiivisesti silläkin riskillä että uskottavuuteni kärsii)? Onko Bernhard siis sittenkin julmin ja itsetuhoisin satiirikko sitten ikinä? Olenkin sitä mieltä, että jos Bernhardin kyynistä puolta lukee liian tosissaan, hän on tylsä.

Mutta antoiko Bernhard tylsyyteensä edes itse mahdollisuutta? Vai vittuiliko se vain meille jotka haluamme ottaa kirjallisuuden liian vakavasti? Siis meille, jotka ylensimme itsemme eläytymällä hänen kipuunsa? Oliko Bernhard kirjallisuuden Kurt Cobain joka vittuili hänen sairauttaan romantisoivalle ja hänet fetisoimalla itseään pakenevalle yleisölle liioittelemalla rock-kliseitä?

Onko Bernhardin kertojiin samastuminen siis luovaan ansaan menemistä? Halusiko hän itse sitä ja siksi loi näitä ehdottomia henkilöitä? Tilanne on vähän sama kuin Haneken Funny Gamesissa, joka olisi hylättävä jotta lukisi sitä oikein (eli väkivallan katsomisen järjettömyytenä tekijän itsensä mukaan). Ovat nämä itävaltalaiset sitten kummallisia...

No. Betoni siis luettu ja uskon sen upeasta lopusta saavani ehkä vastauksia. Rouva Härdtlin kertomus saa Rudolfin ehdottomuuden sittenkin säröilemään. Hän ei todellakaan jaksa olla loppuun saakka se kyyninen nihilisti, jota lähes koko kirjan ajan vakuuttelee itselleen ja lukijalleen olevansa. Kirjan viimeiset kolme riviä, joissa Rudolf syötyään suuren määrän unitabletteja herää lopulta pelosta suunniltaan, kääntävät kaiken luetun ehkä jos ei päälaelleen niin melkein. Mistä Rudolf on suunniltaan? Oliko Härdtlin pariskunnan julma rakkaustragedia jopa hänelle liikaa? Pettikö rouva Härdtl tehdessään itsemurhan (mikäli oikein käsitin) Rudolfissa sittenkin kytevän pateettisen ja melankolisen romantikon? Ettei rouva Härdtlistä sittenkään ollut Rudolfin ihmisvihan kannattelijaksi?

Pateettisen romantikon? Minusta Bernhardin ehdottomuuden voi todellakin nähdä pateettisena ja romanttisena. Väitän että jokainen vähänkin nihilismiin viettävä viisastelija on romantikko, joka etsii nihilisminsä ylittävää ehdotonta objektia. (Nietzschen koko filosofia oli tätä etsimistä, tai jopa sen julistamista yleisölle.) Betonissa tämä toteutuu viimeisillä sivuilla ja lopulta viimeisillä riveillä vaikuttavasti.

Mutta missä määrin Bernhardin pateettiset kertojat on tulkittava hänen teoksiaan määritteleviksi ääniksi? Hänen omaksi äänekseen? Vai tarjosiko hän siis niitä meille vain ivatakseen myös lukijoitaan. Luodakseen ärsyttävän metatason? Myös se jos mikä tekisi Bernhardista kiinnostavan kirjailijan. Tosin edelleen romanttisen.


-
*Ks. kirjoitus Hassuja leikkejä Salossa (ja kirjoitukseni Pessimistin yksinäinen sydän voisi olla Bernhardin kirjoittama näytelmä hänen ikuisesta turhautumisestaan tullessaan liian tosissaan otetuksi...)