keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

MAAILMAN PARAS ELOKUVA (Ilkka ja Pohjalainen 24.7.)

Kun kauan sitten tein blogiini kymmenen parhaan elokuvan listaa, piti minun tietenkin perustella itselleni, miksi Orson Wellesin Citizen Kane ei kuulu joukkoon. Ymmärrän kyllä kriitikoiden ihastuksen. Taiteen metaiset tasot vetoavat heihin. Esa Kirkkopellon kommentti parin vuosikymmenen takaa on kuvaava: suuri taide näyttää muotonsa.

Ja Citizen Kane on metaelokuvaa. Sitä katsoessa on tunne, että oikeastaan koko juttu on tehty vain silkasta tekemisen ilosta ja halusta nähdä, miten väline toimii uusin maustein. Tärkeintä sisältöä siinä on pinta, se mitä näemme ja kuulemme; asenne, joka näkyy muodossa. Latteahko kertomus hylätystä ja yksinäisestä ihmisestä, joka täyttää tyhjyytensä materialla, on pelkkä tekosyy. Toivottavasti. Welles teki leikittelevää ja muotoa korostavaa innovatiivista elokuvaa, joka ennakoi tulevia godardeja. Wellesin itsensäkin mukaan elokuva oli hänelle kuin leikkijuna lapselle.

Kuitenkin juuri innovatiivisuus on ehkä tärkein syy siihen, miksi Citizen Kane ei sittenkään ole kestänyt minulle aikaa. Nyt se tuntuu alleviivaavalta. Muistanette esimerkiksi loppupuolen kohtauksen, jossa Kane keskustelee vaimonsa kanssa ikään kuin henkisesti kutistuneena valtavan takan edessä. Kanen tyhjä identiteetti alkaa hajota universumiinsa ja hänen äänensä liueta omaan kaikuunsa. Tuo kaikki näyttää ja kuulostaa nyt poikkeusyksilön aikalaisinnovaatiolta, jota katson elokuvataiteen evolutiivisena vaiheena, mutta joka ei elämyksellisesti tee minuun mitään vaikutusta. Eikä se, että kekseliäisyys viittaa nykykatsojan silmääni niin kuluneeseen sisältöön, tietenkään auta asiaa. Muoto ja sisältö ovat erottamattomat.

Taiteen on saatava minut löytämään itseni jonkin nautittavan, innostavan, läheisen, ajattoman ja elävän ääreltä. Jos on ajateltava elokuvan arvoa suhteessa aikaansa, peli on menetetty. Sen sijaan se, mikä elokuvassa saa unohtamaan ajan, tekee vaikutuksen. Eikä siihen pysty Citizen Kanen innovatiivisuus eikä edes se fakta, että se uudisti elokuvaa. Citizen Kane on vähän kuin edesmenneen Matti Nykäsen alkoholiton paukku: ihan hyvä, mutta jotain siitä puuttuu. Esittämistäni syistä johtuen Citizen Kane ei ole parhaimpien listallani. Toki jaksan sitä vielä etäisesti ihailla ja arvostaa.  

Entä mikä sitten on mielestäni se paras? Tai lähellä sitä. Joko Alfred Hitchcockin Psyko tai Andrei Tarkovskin Andrei Rublev. Tai Niskasen Kahdeksan surmanluotia tai ehkä Frank Capran Ihmeellinen on elämä. Areenallakin juuri nyt oleileva Lukas Moodyssonin Lilja 4-ever on vahva ehdokas tältä vuosituhannelta. Tässähän näitä tällä erää. Eikä Psykokaan ole täydellinen, mutta kaikki ne kohtaukset, joissa Norman Bates on mukana, ovat parasta, mitä elokuvataide voi minulle tarjota. Niissäkin on keksitty muodoltaan ja asenteeltaan jotain uutta, mutta samalla myös ajattoman kirkasta. Ja ilman, että tyhjäksi käynyt sisältö latistaisi mitään.

torstai 11. heinäkuuta 2019

KESKIYÖN KAUHUA: Midsommar - loputon yö (päivitetty 25.7.)

Tämä on saanut viittä ja neljää. No, toki kaksi kolmostakin ja kakkosen olen nähnyt. Minäkin annan kaksi. (Asterin esikoiselle taisin myöntyä kolmeen.) Niin kauan kuin päähenkilön trauma ja eutanasiakultin moraalinen haaste loi jännitettä, odotin jotain valtavan hyvää. Sitten koin, että kaikki hukattiin ja eksyttiin tyhjään estetiikkaan. Kiinnostukseni loppui. Kenenkään kohtalo ei enää koskettanut. Päähenkilön kotoutuminen uuteen yhteisöön ei tuntunut miltään, koska sillä ei ollut enää elokuvan lopussa dramaturgista painetta trauman unohtuessa matkan varrelle. Parisuhteen hoitaminenkin näin kovin panoksin tuntui liioittelulta; lähinnä keinotekoiselta visuaalisuuden ja symbolisen perustelulta. Suhde oli jo alunperin niin laimea, pohjustettu niin heikosti, ettei siitä ollut tragedian perustaksi. Arvattavuus häiritsi myös. Ja väitetty komiikka meni tahattoman puolelle kokonaisuuden totisuudesta ja puuduttavuudesta johtuen. Tuntui että mikään ei löytänyt maaliin asti. Ei pelottavaa eikä outoa muttei myöskään hauskaa. Sävyt ja intentiot söivat toisiaan. Ikään kuin tekijä olisi liikaa innostunut omista ideoistaan ja unohtunut niihin. Dramaturgina Aster ei minua tämän elokuvan kohdalla säväytä. Esikoinen vähän paremmin. Kaunishan elokuva tämä oli. Kauniita kuvia.

...

P.S. Yksi ongelma oli myös se, että ohjaaja toisti liikaa itseään hurmionakukohtauksessa. Niin kuin olisi katsonut esikoisen alastonkekkulointia. Ohjaaja manerisoitui jo toisessa elokuvassaan. Myös siksi alastomuus oli tahattoman koomista.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

PALJON HYVYYTTÄ JA VIHREÄÄ: Leave no Trace

Vaikuttava. En osaa sanoa kumpi parempi, Winter's Bone vai tämä. Elokuva, jossa on vain ystävällisiä ihmisiä. Tai särkyneitä. Käsikirjoitus ja ohjaus ovat upeita. Vangitsevaa ja voimaannuttavaa kerrontaa. Jokainen kohtaus toimii ja kantaa seuraavaan.  Ihme jos pääosan tyttöä ei nähdä jatkossa hienoissa rooleissa. Tämä tekijäkaksikko, ohjaaja Debra Granik ja kirjoittaja Anne Rosellini, pistää odottamaan jatkoa Winter's Bonen ja tämän jälkeen.