sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

PÄTEVISTÄ PUHUJISTA

Lue ensi linkin gradusta kohta 4.2: Neljän diskurssin teoria ja uskonnollisuus. 

Alla oleva linkki ei suoraan taida aueta, mutta googlaa Mikko Kytölän pro graduun Subjektin teologia. Selkeä esitys.

...

"Nykyisin ei saa sanoa mitään."

Tiedätte tämän lauseen. Ne vanhoista arvoista kiinni pitävät jääräthän tuota toistelevat. Tai jos eivät kehtaa ääneen toistella, niin ajattelevat (minussakin on ripaus jäärää). Siihen sitten vastataan että "koko ajanhan olette äänessä".

Toisaalta kyllä. Vanhat jäärät ovat kyllä paljon äänessä, mutta tuo hokema kertookin jostain muusta. Se ei mittaa puheen määrää, ei edes puhujien enemmistöä, vaan sitä, minkä totuuden koetaan olevan tässä ajassa legitiimiä; kuka puhuu tässä ajassa oikein menettämättä uskottavuuttaan; keiden odotetaan epäilevän herran diskurssiin kätkeytyvää totuuttaan enemmän kuin joidenkin toisten. Keneltä vaaditaan reflektiota.

Toisin sanoen, kuka kokee omaavansa paikan herran diskurssissa? Kukaa uskoo omaavansa tässä ajassa totuuden, joka herran diskurssiin kätkeytyy?  Kuka haastaa sitä oikeutetusti ja erityisesti: kuka saa tehdä sen epäilemättä itseään? Ja vielä: kenen hysteerinen suhde tähän aikaan on totuudenmukainen ja perusteltu. 

Siinä mielestäni perimmäisiä kysymyksiä tuon jääräjankutuksen ytimessä. 

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

MINÄ, LACAN JA NIETZSCHE (lievästi päivitetty Syntinen-sarjan Yle-uusintojen ja Netflix-julkaisun vuoksi)

 

"On asioita, joita ei voi sanoa, aistia tai ajatella; arvoja, joihin ei voi uskoa, ellei ole reaktiivisten voimien välikappale. Ellei omaa raskasta ja alhaista sielua, Nietzsche tarkentaa."

Näin kirjoittaa Nietzscheä lainaten Gilles Deleuze teoksessaan Nietzsche ja filosofia (s. 114).

Siis aktiivisen tietoisuuden ensisijaisuus reaktiiviseen; luovan ja tuhoavan ensisijaisuus säilyttävään ja toistavaan; aktiivisen tahdon ensisijaisuus reaktiiviseen hyväntahtoisuuteen; absoluutin tietoisuuden pelottava ensisijaisuus minän konstruktioon; olemassaolo ennen olemusta...

Minusta tämä Nietzschen asettama reaktiivisuuden ja aktiivisuuden dualismi on (aktiivisuuden) ensisijaisuuden metafysiikkaa, johon sitten hänellä äärimmäiset tekonsa perustelevat yleensä vetoavat, kun eivät rohkene tunnustaa kosmista pettymystään:  kun ei reaktiivisuuteemme vastaavaa Jumalaa niin ei myöskään hyvyyttä eikä tarkoitusta, olkaamme siis julman aktiivisia.

Mutta eikö tämä yhä ole reaktiivisuutta herran puutteeseen? Ja nyt täytyy mennä Lacaniin (ks. linkit). Eikö voi ajatella, että Nietzschen filosofia, tässä aktiivisuus ja myöntymiseen itseensä kohdistuva myöntyminen, ole itsessään mahdotonta yritystä todentaa herratonta diskurssia ja jakamatonta subjektia? Mahdotonta siksi, että lacanilainen subjekti on "tuomittu" vieraantumisessaan - ja nyt venytän Lacania Nietzscheen - reaktiivisuuteen. Nietzschelle obekti a on idea myöntöään myöntävästä aktiivisesta subjektista. Sitä hän kiertää halun kohteena ja syynä. Löytääkseen uuden jumalan kuolleeksi julistamansa paikalle. Nietzschellä on kaksoissidos herraiseen diskurssiin. Periaatteessa Nietzsche ei eroa tarkoituksettomuutta julistavasta Saarnaajasta (joka kieltämättä on parasta mitä Raamatusta olen tähän mennessä löytänyt). Kumpikin "tarjoaa" kaaokselle vaihtoehtoaan. Siellä missä puhutaan turhuudesta, kaupataan aina jotakin tarkoitusta.

Lacanin valossa Nietzschen aktiivisuuden ensisijaisuus suhteessa reaktiivisuuteen on hänen mieltä pakottava (lacanilainen) fantasmansa. Ja sillä on mahdotonta perustella tai kieltää sen enempää mitään reaktiivista kuin aktiivistakaan; hyvää tai pahaa, heikkoutta tai vahvuutta. Kumpikaan ei ole ensisijaista, ne ovat "vain" symbolista (lacanilaista) rekisteriä. Ilmoitus Jumalan kuolemasta tuleekin aina väärään aikaan. Ilman herran diskurssia kun ei koskaan tulla toimeen. Nietzsche kiertää lacanilaista kehää.

Hyvä esimerkki kosmisesta pettymyksestä ja sen hysterisoituneesta sublimoimisesta filosofialla on tv-sarja Syntisen kolmannen kauden Nietzschensä kanssa epävakaasti kamppaileva James Burns. Hän hakee hysterian tilassa täydellistä kohdetta kaaoksen ja tyhjyyden tilalle. Mutta koska subjekti on mahdollinen vain vieraantuneena, siis jakaantuneena, myös Burnsin projekti on mahdoton: yksikään symbolisesta rekisteristä "lainattu" idea ei voi toimia. Symbolisesta on päästävä eroon. Siksi kuolema tai jokin muu äärimmäisyys tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Itsetuho, väkivalta tai muu symbolisen rekisterin tuhoaminen: vain siten voi tuntea häivyttävänsä symbolisen rekisterin ja fantasmoida olevansa herra herran paikalla. Kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi, kuten olen toisaalla tullut maininneeksi.* (Jos et ole vielä katsonut sarjaa, älä lue tätä paljastavaa alaviitettä.)

Onko Nietzsche vaarallinen filosofi? Sitäkin. Minusta juuri tuo tulkitsemani lacanilainen rakenne Nietzschessä tekee vaikutuksen varsinkin epävakaisiin ja äärimmäisiin persoonallisuuksiin. Kun halun sietämätön liike on saatava loppumaan eikä mikään liian suhteellinen ja yhteisesti jaettu rekisteri voi sitä tehdä, nietzscheläinen amoraalisuuden sävelasteikko vetoaa ihmiseen (kuten jo edellä mainitsin, vaikkapa väkivalta itseä tai muuta elävää kohtaan). Se tarjoaa mahdollisuuden eläytyä autististiseen statukseen, toisin sanoen: illuusion puhtaasta aktiivisuusdesta; "aidosta" itsensä toteuttamisesta. Mikä tietenkin on pelkkä kuvitelma, lacanilainen fantasma. Siksi Nietzsche on sekä kiehtova että vaarallinen filosofi. Eikä jälkimmäistä vain siksi, että häntä tulkittaisiin väärin.**

Mutta kyllä Nietzsche hysterisoi minutkin. Niin pakonomaisesti hänen häilyvyyteensä suhtaudun. Lukeeko lopulta hullu minussa hullua Nietzscheä? Hän on minulle filosofeista lacanilaisin, koska häntä lukiessa objekti a ei teoretisoidu vaan vie minut suoraan asioiden ytimeen. Nietzschen patologinen ja patologisoiva ääni puhuttelee suoraan. Se hämmentää ja ärsyttää. Miten lukija sitten reagoi tähän hysterisoitumiseensa, riippuu hänen kosmisen pettymyksensä asteesta ja tietenkin psyykkisestä tilasta. Ja koska todelliset vääryydet eivät palaudu kosmiseen pettymykseen eivätkä psyykkiseen tilaan, niilläkin tietenkin on osansa lukijan valinnoissa. Itselleni Nietzsche on ollut vapauttavaa luettavaa. Hänet on vain lopuksi potkaistava altaan niin kuin ne Wittgensteinin tikkaat. Ja rakastettava sen jälkeen elämää yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla, absoluuttisen satunnaisena "lahjana". Kun kysyt, paljonko satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen, kysymyksessä on jo vastaus.

Woody Allen herättää minussa ristiriitaisia tunteita, mutta Nietzschen ajattelun hän on tiivistänyt mielestäni paremmin kuin kukaan muu. Hänen mukaansa Nietzsche muistuttaa meitä siitä, että elämä on mahdotonta ilman itsepetosta. Kiinnostavaa onkin kysyä, missä Nietzsche harrasti omaa itsepetostaan. Ensisijaisuuden metafysiikka on ainakin yksi vastaus. Mielestäni Lacanilla mallintaminen leikkaa tästä metafysiikasta ison osan. Oikeastaan kaiken. Palauttaa Nietzschen maan pinnalle. Nietzsche ajatteli niin kuin ajatteli, koska ei sisimmässään muuta voinut. Koska ihminen ei muuta voi. Tyhjyys oli hänellekin liian sietämätöntä ja siksi, hänkin, jätti nihilisminsä kesken. Vaikka muuta tuntui väittävänkin. 

Nihilismin aito ylittäminen on henkilökohtaisen Nietzschensä hylkäämistä. Koko roskan jättämistä taakseen.

Kiitos ja hyvästi Nietzsche.

...
*Kun Burnsin vastavoima etsivä Harry Ambrose lopulta kieltäytyy kauhun ja raivon vallassa pelaamasta tämän nietzscheläistä peliä ja riskeeraa lapsensa hengen, hän kyllä myöskin pelaa juuri samaa peliä, mutta vastakkaiseen suuntaan. Ambrose sitoutuu vaistomaisesti reaktiivisiin arvoihin ja dekonstruoi näin Burnsin rekisterin. Reaktiivinen ja aktiivinen ovatkin samaa mutta eri näkökulmasta.

**Moraalin alkuperän  ensimmäisen tutkimuksen 13. luvussa Nietzsche kirjoittaa: "[Heikko] hminen tarvitsee uskoa epämääräiseen, valinnaiseen subjektiin, koska sitä vaatii itsensä säilyttämisen, itsensä myöntämisen vietti, jossa jokainen valhe yleensä pyhittyy. Subjekti (---) on tähän asti ollut maan päällä paras uskonkappale kenties siksi, että se on tehnyt (---) heikoille ja sorretuille mahdolliseksi tuon ylevän itsepetoksen tulkita itse heikkous vapaudeksi, sen tietty laatu ansioksi."

Heikkous itsepetoksena... Niin kuin vahvuus ei muka turvautuisi vapaan tietoisuuden mahdollistamaan itsepetokseen... Kyllä Nietzsche tässä ihan omasta syystään ojentaa kättä fasismille. 

...

Syntisen kolmannen kauden jaksoja nähtävissä Areenalla ja myöhemmin Netflixissä.

...

http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm

Alla oleva linkki ei suoraan taida aueta, mutta googlaa Mikko Kytölän pro graduun Subjektin teologia. Selkeä esitys.

lauantai 13. maaliskuuta 2021

PUUTUNEEN KÄDEN ONTOLOGIAA (vanhan päivitystä)

 

"Merkki edustaa läsnäolevaa sen poissaollessa ja ottaa sen paikan. Kun emme voi käsittää tai osoittaa asiaa, eli läsnäolevaa, läsnäolevaa olevaa, kun läsnäoleva ei ole läsnä, me merkitsemme, kuljemme merkin kiertotien kautta. Me otamme vastaan ja annamme merkkejä, me teemme merkkejä. Näin merkki olisi lykättyä läsnäoloa."

Tuon Derrida-sitaatin nappasin Seppo Tannisen Paul Klee -blogipostauksesta (ks. liitte). Sopii hyvin tuohon alla olevaan käsijuttuuni. Kehon ja mielen suhde on epätarkkuusaluetta, lykättyä ja menetettyä läsnäoloa. Runous on yritystä kuvailla tuota ontologista eroa, ja myös yritystä eläytyä eroon ja puutteeseen. Juuri tuo yritys tekee taiteesta kaunista. Yritä siis lukea tätä juttuani enemmän runona. 

...

"Kuvittelitko herätessäsi piteleväsi rakastettusi kättä? 

Ettei se vain ollutkin tunnottomaksi painunut omasi?"

Tuo runoni on itse koettu. Tästä on vuosia aikaa. Heräsin siihen aistimukseen, että pidin puolisoani kädestä. Käänsin katseeni ja vuode oli tyhjä. Pitelin omaa puutunutta kättäni. Ja siitä seurasi seuraavanlainen pohdiskelu.

Uskoin saavani oivalluksen. Ikään kuin olisin saanut kokemuksen puhtaasta aineellisuudestani. "Tuolta siis tunnun toisen käteen."

Mutta eihän se niin mennyt. Ei ollut mitään toisen kättä johon tuntuisin, vain omani. Eikä mikään samanaikaisuus voi yhdistää kättäni jonka tiedän kädekseni käteen, joka on omani minun sitä tietämättä. Ei ole sellaista aikaa ja tilaa. Aineelliseni ja tietoiseni samanaikaisuuden voi vain kuvitella, jälkikäteen. Se on muistettava. Ja silloin on jo liian myöhäistä. 

Kysymys siis kuuluu: Voiko käteni olla omani sitä tietämättäni? Sen enempää kuin mikä tahansa objekti? Mitä "oma" silloin tarkoittaisi? Omuushan voi kuulua vain tietoisuuden piiriin. 

Aineelliseni ja tietoiseni samanaikaisuuden voin ajatella vasta huomattuani, mitä on tapahtunut, vasta kun voin muistillani luoda puutuneesta kädestäni tietoisuuttani edeltävän vieraan osan itseäni ja sen kokemuksen, miltä se tuntuu. Olen luonut siis mahdottoman idean: ajattelemani olion, joka mielessäni edustaa jotain ajattelematonta. Puhdasta samanaikaisuutta. Kokemus puhtaasta fyysisyydestäni on siis mahdotonta. Aika erottaa sen tietoisuudestani.

Koska aika jakaa kokemukseni heti kahtia, myös se, miten olen olemassa, ei koskaan ilmene jakamattomana, kokonaisena. Itseni ja ruumiillisuuteni välissä on aina ripaus metafysiikkaa.

Ajattelen, siis olen. Jep. Descartes oli oikeassa.

...

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/04/valohamya.html?m=1

lauantai 6. maaliskuuta 2021

KOKOOMUS IHAN PIHALLAKO?

Tämä koomuksen sotku on kiinnostava. Omaakin ajatteluni haastava. En nimittäin ihan tiedä, mitä mieltä olen. No. Ainakin sen voin sanoa, että Pihan ei olisi pitänyt perääntyä. Eikö hänen olisi juuri nyt edustettava sitä ääntä, jota toivoo kuulevansa? Puolustettava sitä ehdokkuudellaan? Puolustettava sitä moniäänisyyttä jota hän kirjallisuuden julkkisystävänä varmasti haluaa puolustaa. Mutta ymmärrän, että fiktiossa kaikki on helppoa.

Olen aina marissut sitä, että poliittinen retoriikka myötäilee puolueiden yhteisiä näkemyksiä. Siksi en oikein tiedä, mihin itse lopulta kuulun. Olen kaivannut poliittiseen keskusteluun enemmän eksistentiaalista vilua. No nyt sitä on tarjolla. Vähän samalla tavalla mutta lievemmillä mausteilla kuin perussuomalaisilla puolueen jakautuessa. 

Mielestäni poliittinen moniäänisyys ei ole aitoa, jos sitä ei koe omia arvoja häiritseväksi. Vaatimukseni on tässä pitkälti sama kuin mitä taiteelta ja filosofialta odotan. No. Kyllä noistakin sisäistä seurakuntaa itselleni liian helposti tulee. Ei voi kieltää. (Ja juuri tämän vuoksi en voi sietää pasifistisia sotaelokuvia.) 

Aidon moniäänisyyden voi tiivistää seuraavalla kysymyksellä: voivatko Atte Kaleva tai Jussi Halla-aho sanoa mitään kiinnostavaa tai jaettavaa kaltaiselleni vihervasemmistolaiselle sosiaalidemokraatille? Kyllä voivat ja ovat sanoneetkin. Olisi esimerkiksi arvoilleni sopivampaa kuulla naisasialiikkeeltä suurmoskeijaa kritisoivia kommentteja. Mutta onneksi Suomessa on kaikilla, toivottavasti jatkossakin, mahdollisuus olla osa sitä kaikkien kaipaamaa moniäänisyyttä. Nettikiusa on sitten tietenkin ihan eri asia.

Tätä aikaa moititaan mieliä ja arvoja hajottavaksi. Eli sitä eksistentiaalista vilua aiheuttavaksi.