"On asioita, joita ei voi sanoa, aistia tai ajatella; arvoja, joihin ei voi uskoa, ellei ole reaktiivisten voimien välikappale. Ellei omaa raskasta ja alhaista sielua, Nietzsche tarkentaa."
Näin kirjoittaa Nietzscheä lainaten Gilles Deleuze teoksessaan Nietzsche ja filosofia (s. 114).
Siis aktiivisen tietoisuuden ensisijaisuus reaktiiviseen; luovan ja tuhoavan ensisijaisuus säilyttävään ja toistavaan; aktiivisen tahdon ensisijaisuus reaktiiviseen hyväntahtoisuuteen; tahdon tahtominen; absoluutin tietoisuuden pelottava ensisijaisuus minän konstruktioon; olemassaolo ennen olemusta...
Minusta tämä Nietzschen asettama reaktiivisuuden ja aktiivisuuden dualismi on (aktiivisuuden) ensisijaisuuden metafysiikkaa, johon sitten hänellä äärimmäiset tekonsa perustelevat yleensä vetoavat, kun eivät rohkene tunnustaa kosmista pettymystään: kun ei reaktiivisuuteemme vastaavaa Jumalaa niin ei myöskään hyvyyttä eikä tarkoitusta, olkaamme siis julman aktiivisia.
Mutta eikö tämä yhä ole reaktiivisuutta herran puutteeseen? Ja nyt täytyy mennä Lacaniin (ks. linkit). Eikö voi ajatella, että Nietzschen filosofia, tässä aktiivisuus ja myöntymiseen itseensä kohdistuva myöntyminen, ole itsessään mahdotonta yritystä todentaa herratonta diskurssia ja jakamatonta subjektia? Mahdotonta siksi, että lacanilainen subjekti on "tuomittu" vieraantumisessaan - ja nyt venytän Lacania Nietzscheen - reaktiivisuuteen. Nietzschelle obekti a on idea myöntöään myöntävästä aktiivisesta subjektista. Sitä hän kiertää halun kohteena ja syynä. Löytääkseen uuden jumalan kuolleeksi julistamansa paikalle. Nietzschellä on kaksoissidos herraiseen diskurssiin. Periaatteessa Nietzsche ei eroa tarkoituksettomuutta julistavasta Saarnaajasta (joka kieltämättä on parasta mitä Raamatusta olen tähän mennessä löytänyt). Kumpikin "tarjoaa" kaaokselle vaihtoehtoaan. Siellä missä puhutaan turhuudesta, kaupataan aina jotakin tarkoitusta.
Lacanin valossa Nietzschen aktiivisuuden ensisijaisuus suhteessa reaktiivisuuteen on hänen mieltä pakottava (lacanilainen) fantasmansa. Ja sillä on mahdotonta perustella tai kieltää sen enempää mitään reaktiivista kuin aktiivistakaan; hyvää tai pahaa, heikkoutta tai vahvuutta. Kumpikaan ei ole ensisijaista, ne ovat "vain" symbolista (lacanilaista) rekisteriä. Ilmoitus Jumalan kuolemasta tuleekin aina väärään aikaan. Ilman herran diskurssia kun ei koskaan tulla toimeen. Nietzsche kiertää lacanilaista kehää.
Hyvä esimerkki kosmisesta pettymyksestä ja sen hysterisoituneesta sublimoimisesta filosofialla on tv-sarja Syntisen kolmannen kauden Nietzschensä kanssa epävakaasti kamppaileva James Burns. Hän hakee hysterian tilassa täydellistä kohdetta kaaoksen ja tyhjyyden tilalle. Mutta koska subjekti on mahdollinen vain vieraantuneena, siis jakaantuneena, myös Burnsin projekti on mahdoton: yksikään symbolisesta rekisteristä "lainattu" idea ei voi toimia. Symbolisesta on päästävä eroon. Siksi kuolema tai jokin muu äärimmäisyys tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Itsetuho, väkivalta tai muu symbolisen rekisterin tuhoaminen: vain siten voi tuntea häivyttävänsä symbolisen rekisterin ja fantasmoida olevansa herra herran paikalla. Kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi, kuten olen toisaalla tullut maininneeksi.* (Jos et ole vielä katsonut sarjaa, älä lue tätä paljastavaa alaviitettä.)
Onko Nietzsche vaarallinen filosofi? Sitäkin. Minusta juuri tuo tulkitsemani lacanilainen rakenne Nietzschessä tekee vaikutuksen varsinkin epävakaisiin ja äärimmäisiin persoonallisuuksiin. Kun halun sietämätön liike on saatava loppumaan eikä mikään liian suhteellinen ja yhteisesti jaettu rekisteri voi sitä tehdä, nietzscheläinen amoraalisuuden sävelasteikko vetoaa ihmiseen (kuten jo edellä mainitsin, vaikkapa väkivalta itseä tai muuta elävää kohtaan). Se tarjoaa mahdollisuuden eläytyä autististiseen statukseen, toisin sanoen: illuusion puhtaasta aktiivisuusdesta; "aidosta" itsensä toteuttamisesta. Mikä tietenkin on pelkkä kuvitelma, lacanilainen fantasma. Siksi Nietzsche on sekä kiehtova että vaarallinen filosofi. Eikä jälkimmäistä vain siksi, että häntä tulkittaisiin väärin.**
Mutta kyllä Nietzsche hysterisoi minutkin. Niin pakonomaisesti hänen häilyvyyteensä suhtaudun. Lukeeko lopulta hullu minussa hullua Nietzscheä? Hän on minulle filosofeista lacanilaisin, koska häntä lukiessa objekti a ei teoretisoidu vaan vie minut suoraan asioiden ytimeen. Nietzschen patologinen ja patologisoiva ääni puhuttelee suoraan. Se hämmentää ja ärsyttää. Miten lukija sitten reagoi tähän tyhjän edessä hysterisoitumiseensa, riippuu hänen kosmisen pettymyksensä asteesta ja tietenkin psyykkisestä tilasta. Ja koska todelliset vääryydet eivät palaudu kosmiseen pettymykseen eivätkä psyykkiseen tilaan, niilläkin tietenkin on osansa lukijan valinnoissa. Itselleni Nietzsche on ollut vapauttavaa luettavaa. Hänet on vain lopuksi potkaistava altaan niin kuin ne Wittgensteinin tikkaat. Ja rakastettava sen jälkeen elämää yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla, absoluuttisen satunnaisena "lahjana". Kun kysyt, paljonko satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen, kysymyksessä on jo vastaus.
Woody Allen herättää minussa ristiriitaisia tunteita, mutta Nietzschen ajattelun hän on tiivistänyt mielestäni paremmin kuin kukaan muu. Hänen mukaansa Nietzsche muistuttaa meitä siitä, että elämä on mahdotonta ilman itsepetosta. Kiinnostavaa onkin kysyä, missä Nietzsche harrasti omaa itsepetostaan. Ensisijaisuuden metafysiikka, että ilkeä aktiivisuus tulee ensin ja hyväntahtoisuus on jotain vähemmän, on ainakin yksi vastaus. Mielestäni Lacanilla mallintaminen leikkaa tästä metafysiikasta ison osan. Oikeastaan kaiken. Palauttaa Nietzschen maan pinnalle. Nietzsche ajatteli niin kuin ajatteli, koska ei sisimmässään muuta voinut. Koska ihminen ei muuta voi. Tyhjyys oli hänellekin liian sietämätöntä, tai siis mahdotonta, ja siksi, hänkin, jätti nihilisminsä kesken. Vaikka muuta tuntui väittävänkin.
Nihilismin aito ylittäminen on henkilökohtaisen Nietzschensä hylkäämistä. Koko roskan jättämistä taakseen.
Kiitos ja hyvästi Nietzsche.
...
*Kun Burnsin vastavoima etsivä Harry Ambrose lopulta kieltäytyy kauhun ja raivon vallassa pelaamasta tämän nietzscheläistä peliä ja riskeeraa lapsensa hengen, hän kyllä myöskin pelaa juuri samaa peliä, mutta vastakkaiseen suuntaan. Ambrose sitoutuu vaistomaisesti reaktiivisiin arvoihin ja dekonstruoi näin Burnsin rekisterin. Reaktiivinen ja aktiivinen ovatkin samaa mutta eri näkökulmasta.
**Moraalin alkuperän ensimmäisen tutkimuksen 13. luvussa Nietzsche kirjoittaa: "[Heikko] hminen tarvitsee uskoa epämääräiseen, valinnaiseen subjektiin, koska sitä vaatii itsensä säilyttämisen, itsensä myöntämisen vietti, jossa jokainen valhe yleensä pyhittyy. Subjekti (---) on tähän asti ollut maan päällä paras uskonkappale kenties siksi, että se on tehnyt (---) heikoille ja sorretuille mahdolliseksi tuon ylevän itsepetoksen tulkita itse heikkous vapaudeksi, sen tietty laatu ansioksi."
Heikkous itsepetoksena... Niin kuin vahvuus ei muka turvautuisi vapaan tietoisuuden mahdollistamaan itsepetokseen... Kyllä Nietzsche tässä ihan omasta syystään ojentaa kättä fasismille.
...
