"Merkki edustaa läsnäolevaa sen poissaollessa ja ottaa sen paikan. Kun emme voi käsittää tai osoittaa asiaa, eli läsnäolevaa, läsnäolevaa olevaa, kun läsnäoleva ei ole läsnä, me merkitsemme, kuljemme merkin kiertotien kautta. Me otamme vastaan ja annamme merkkejä, me teemme merkkejä. Näin merkki olisi lykättyä läsnäoloa."
Tuon Derrida-sitaatin nappasin Seppo Tannisen Paul Klee -blogipostauksesta (ks. liitte). Sopii hyvin tuohon alla olevaan käsijuttuuni. Kehon ja mielen suhde on epätarkkuusaluetta, lykättyä ja menetettyä läsnäoloa. Runous on yritystä kuvailla tuota ontologista eroa, ja myös yritystä eläytyä eroon ja puutteeseen. Juuri tuo yritys tekee taiteesta kaunista. Yritä siis lukea tätä juttuani enemmän runona.
...
"Kuvittelitko herätessäsi piteleväsi rakastettusi kättä?
Ettei se vain ollutkin tunnottomaksi painunut omasi?"
Tuo runoni on itse koettu. Tästä on vuosia aikaa. Heräsin siihen aistimukseen, että pidin puolisoani kädestä. Käänsin katseeni ja vuode oli tyhjä. Pitelin omaa puutunutta kättäni. Ja siitä seurasi seuraavanlainen pohdiskelu.
Uskoin saavani oivalluksen. Ikään kuin olisin saanut kokemuksen puhtaasta aineellisuudestani. "Tuolta siis tunnun toisen käteen."
Mutta eihän se niin mennyt. Ei ollut mitään toisen kättä johon tuntuisin, vain omani. Eikä mikään samanaikaisuus voi yhdistää kättäni jonka tiedän kädekseni käteen, joka on omani minun sitä tietämättä. Ei ole sellaista aikaa ja tilaa. Aineelliseni ja tietoiseni samanaikaisuuden voi vain kuvitella, jälkikäteen. Se on muistettava. Ja silloin on jo liian myöhäistä.
Kysymys siis kuuluu: Voiko käteni olla omani sitä tietämättäni? Sen enempää kuin mikä tahansa objekti? Mitä "oma" silloin tarkoittaisi? Omuushan voi kuulua vain tietoisuuden piiriin.
Aineelliseni ja tietoiseni samanaikaisuuden voin ajatella vasta huomattuani, mitä on tapahtunut, vasta kun voin muistillani luoda puutuneesta kädestäni tietoisuuttani edeltävän vieraan osan itseäni ja sen kokemuksen, miltä se tuntuu. Olen luonut siis mahdottoman idean: ajattelemani olion, joka mielessäni edustaa jotain ajattelematonta. Puhdasta samanaikaisuutta. Kokemus puhtaasta fyysisyydestäni on siis mahdotonta. Aika erottaa sen tietoisuudestani.
Koska aika jakaa kokemukseni heti kahtia, myös se, miten olen olemassa, ei koskaan ilmene jakamattomana, kokonaisena. Itseni ja ruumiillisuuteni välissä on aina ripaus metafysiikkaa.
Ajattelen, siis olen. Jep. Descartes oli oikeassa.
...
https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2014/04/valohamya.html?m=1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti