Mielikuvituksemme on välineenä tietenkin välttämätön. Se tekee meistä sitä, mitä olemme. Mitä ihmiskunta on. Hyvässä ja pahassa. Mutta se tekee meistä myös turhamaisia kaunosieluja. Ajatus, että juuri minun mielikuvitukseni olisi jotenkin ainutlaatuista ja huomioon otettavaa, että sille olisi jätettävä tilaa, että se olisi pelastettava joltain "liian valmiilta" (ikään kuin tietäisimme, mitä se edes on), on huonoa, itsekästä ja narsistista ajattelua. Sillä mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, vasta aidosti haastaa sen. On jouduttava hukkaan tämän viheliäisen mielikuvituksensa kanssa. Ehkä tuota kokemusta voisi sitten varovasti kutsua puhtaaksi kauneudeksi.
tiistai 26. lokakuuta 2021
torstai 21. lokakuuta 2021
KUKA JA MISSÄ
Tähtisumut, kosmiset kristalliyöt... kuuletteko helinän?
Etelässä kääriydyin Magellanin pilviin
täällä Bereniken hiuksiin,
sillä pimeät ne ovat, pimeät, vaikka hohtavat sumun valoa,
pimeitä kaikki taivaan tähdet,
myös tarkoin vartioitu jumalaton maa.
Tuntematon italialainen, Birkenau.
...
Kopioin tämän facekaveri Keijo Nevarannan sivuilta. Siellä on linkki hänen blogiinsa, jossa lisää Eeva-Liisa Mannerin keräämiä graffiiteja, joita on löytynyt Birkenaun seinistä. Tämä runo teki minuun vahvan vaikutuksen; liikutuin, mitä harvoin tapahtuu lukiessani. Runo saa uuteen valoon sen ajatuksen, että tekijällä ei ole merkitystä; hokema tekijän kuolemasta saa tässä todellakin uuden merkityksen. Tässä tapauksessa merkitystä on sillä, missä tekijä on. Tässä todellisuutta ja runoutta on vaikea erottaa toisistaan.
keskiviikko 20. lokakuuta 2021
HAASTAVAA AJATTELUA
Tämä Afrikan tähti -juttu... Toivon, että joskus vielä koittaisi aika, jossa kenen tahansa tunteita ja reagointia voisi arvioida avoimesti. Nyt se vielä on mahdotonta. Helsingin yliopiston dekaani puhui televisiossa kieli keskellä suuta. Hänen mukaansa oli puhuttava yliopiston rasismista yleensä, ei tästä tapauksesta. Minusta tuntui, että siitä olisikin ollut mahdotonta sanoa mitään oleellista olematta aina väärällä puolella. (Vain opiskelija, joka kansallispelistämme järkyttyi, tietää, onko syy hänen tunteisiinsa yleistettävissä dekaanin kertomalla tavalla. Sen haluaisin kuulla.)
Dekaania kuunnellessa tuli mieleen, että ei ole vielä olemassa sellaista kielen peliä, jossa historiassa alistettujen mielipiteitä ja tunteita voisi neutraalisti haastaa.
Kuitenkin kenen tahansa tunne on kuin mikä tahansa ajatus tai väite. (Vain kun lyön vasaralla sormeeni, silloin tunne on välittömästi tosi.) Tunne on tiivistynyttä ajattelua, enemmän tai vähemmän pätevää. Se on argumentointia, ei mitään, minkä perusteella pitäisi tehdä lopullisia johtopäätöksiä yhtään mistään. Olisi keskusteltava tuosta tunteesta, arvioitava sen pätevyyttä ja katsottava vasta sitten, mihin se johtaa. Jos mihinkään. Mutta tässä todellisuudessa se on joskus mahdotonta.
Kysymys kuuluu: olisiko noiden Afrikan tähdellä pelittävien opiskelijoiden pitänyt ottaa etukäteen huomioon (mahdollisesta väärintulkinnastakin johtuva) rasismista järkyttyminen? Ottaa tunne vastaan diskurssin sulkevana argumenttina, josta ei ole paluuta vuoropuheluun, mikäli haluaa säilyttää uskottavuutensa? Tässä maailmassa, valitettavasti, kyllä. Muuta mahdollisuutta ei taida olla. Ideaalisessa ei missään tapauksessa. Siinä tunne olisi ollut vasta keskustelun avaus. Se olisi kaunis maailma.
Mutta vielä pitkään kyse on yleisestä sorron historiaan takautuvasta diskurssien jännitteestä. Vähän kuin yrittäisi yhdistää suhteellisuusteoriaa ja kvanttimekaniikkaa.
sunnuntai 17. lokakuuta 2021
KIRJOJEN KUUNTELEMISESTA JA LUKEMISESTA
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008318689.html?share=eb8f9d51a98915af4b7faeba01b7a354
Tässä (erityisesti) äänikirjakeskustelussa puhutaan yleensä suorasta kerronnasta mikä yksikertaistaa asioita. Suora kerronta kyllä äänikirjassa varmasti toimiikin. Mutta kun luen vaikkapa Beckettin "romaania" Millaista on, sen hahmottaminen ei ole lineaarista. Joutuisin kelaamaan edestakaisin koko ajan. Paperikirjassa kohdat johon on palattava, hahmottaa helpommin, kun kirjaa ns. plaraa. Tai jos luen Kierkegaardin Päättävää epätieteellistä jälkikirjoitusta... Se on minulla täynnä yliviivaustussilla tehtyja merkintöjä. Ja marginaalit täynnä muistiinpanoja. Ne ovat muistin tukea ja on myös kiinnostavaa nähdä, miten Kiergekaardia tulkitsi kymmenen vuotta sitten. Äänikirja olisi aika mahdoton vaihtoehto. Heideggerin Olemisesta ja ajasta en edes ala...
Kävin YouTubessa kuuntelemassa mukavaa kokeilua: joku (en muista kuka) luki Nietzschen Näin puhui Zarathustraa (Jari Tammen upeaa nykyistettyä suomennosta). Ihan nasta juttu, mutta sama ongelma kuin noissa edellisissä: taannehtiva lukeminen kävisi tolkuttomaksi äänikirjaa lukiessa. Ja lukijan ääni paalutti tekstiä liikaa. Lukiessani en kuule edes omaani, ja sillä on merkitystä. Alastalon salin kanssa kävi samoin. Se siis Areenassa.
Kun puhutaan äänikirjasta, puhutaan usein yhdestä tavasta lukea ja kirjoittaa. Suorasta kerronnasta. Ei muun muotoisesta kirjoitetusta ajattelusta.
lauantai 16. lokakuuta 2021
KIRJOITUKSENI SEINÄJOEN ASUNNOTTOMIEN YÖN FACEBOOK-SIVUILLE
https://www.facebook.com/101254712340459/posts/107747645024499/
lauantai 9. lokakuuta 2021
TILINTEKOA
Mitä se aitous muka on?
Ensin on wannabe ihan kaikessa
kun haluaa olla jotain.
Sitten se alkaa tuntua aidolta
ja muutkin uskovat niin.
Missä kohtaa elämääni tämä tapahtui?
Vai onko tapahtunut vieläkään?
Tapahtuuko koskaan?
HURMEEN KIVI
http://areena.yle.fi/1-50923121
Tällaista kotimaisten klassikkojen nykyistämistä olen toivonut blogissani vuosia sitten. Nyt Hurme tekee sen! Itse en Seitsemästä veljeksestä ole kummemmin innostunut (kuin paikoitellen). Komppaan siis Matti Pulkkista, joka joskus kauan sitten kirjoitti Parnassoon tekstin Jalustassa sen salaisuus. Hänestä Kiven huumori oli auttamatta vanhentunutta. Olen samaa mieltä. Tästä emme Hurmeen kanssa pääse yhteisymmärrykseen. Mutta tämä hänen uusi käännöksensä on mahtava juttu.
keskiviikko 6. lokakuuta 2021
lauantai 2. lokakuuta 2021
MYSTINEN WITTGENSTEIN
https://netn.fi/artikkeli/wittgenstein-ja-mystiikka
Selkeä esitys. Wittgenstein oli myös eksistentiaalinen filosofi. Tämä on se Wittgenstein, joka minulle on tärkeä. Oikeastaan Wittgensteinin myötä tajusin, että vaikka kuinka yrittäisin viitata vaikkapa kosmoksen valtavuuteen väheksyäkseni olemassaoloani sen osana, mikään minussa ei vähene. Mikään määrä, mitätön tai ääretön, ei voi vähentää olemassaoloani, tehdä siitä turhaa.
"Paljonko satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen?" Tuon (satori)kysymyksen olen esittänyt monta kertaa useissa yhteyksissä. Vastaus ei tietenkään ole määrällinen. Juuri tästä Wittgenstein puhuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)