YKSITTÄISTAPAUKSIA YLE AREENALLA (lisäys tyttären kommentilla)

Kävin jo elokuvissa katsomassa Tottumiskysymyksen, kokoelman lyhytelokuvia seksuaalisesta häirinnästä ja yhteiskunnalliseen rakenteeseen "kätkeytyvästä" toksisuudesta. Areenan täydennyksistä haluan nostaa esiin Inari Niemen kirjoittaman ja ohjaaman Tyttöbileet. Se nimittäin todella puhuttelee taitavuudessaan. Käykää katsomassa ja jatkakaa sitten tämän lukemista.

...


Miehenä (mikä ehkä on juuri oireellista) koin pojat ajattelemattomina hölmöinä, jotka eivät tiedostaneet atavistista tunkeiluaan. En vielä puhtaaksi viljeltyinä patriarkaatin edustajina. Mutta heissa näkyy se perusta, johon toksisten tottumusten on luontevaa asettua, jos järki ei pistä yhtään vastaan. Tyttöjen reaktio on myös kiinnostava. Se kulkee sellaisissa uhman, vastarinnan, pelokkuuden ja alistuvuuden ristiriitaisissa rekistereissä, joihin on liian helppoa vahvemman vedota. Ja on muuten hyvä huomata, että pojissa tuota ristiriitaisuutta ei näy. Jossain toisessa tilanteessa voi tietenkin näkyäkin, mutta nyt tarkastellaan tätä asetelmaa ja hyvä niin. Tämä on kuin luontodokumenttia katsoisi. Pojat ovat sopivasti puuhunkin kiivenneet. Mutta ettei nyt kukaan lue tätä vinoon, niin luontoa tai ei, se ei tietenkään saa ikuisesti tulla uudeksi normaaliksi.

Isän tavoin olisin voinut itsekin toimia. Hänhän ei nähnyt tilanteen kokonaisuutta eli tyttöjen ja poikien rooleja siinä. Siksi kevyt isällinen moittiminen... Kun tytöt antoivat isän kuulla kunniansa, tyttäreni sanoi hyvin: ehkä tytöt projisoivat isäänsä sen tunteen, jota kokivat ristiriitaisesti ja voimattomasti poikia kohtaan. Suosittelen muuten kaikkia isiä katsomaan tätä tyttäriensä kanssa; siinä tunnistaa omankin rekisterinsä vahvemmin. Tyttäreni esimerkiksi koki erityisesti äänessä enemmän olevan vaalean tyypin ahdistavan manipuloivaksi eikä vain atavistiseksi hölmöksi kuten mitä.

Alun tyttärensä kaveria himoitsevan "pedari-isän" koin kokonaisuuden kannalta turhaksi. Alleviivasi asiaa liikaa ja pomppasi siksi esiin muuten taitavasti sävytetystä kokonaisuudesta. Ja jos hänen kommenttejaan tytöille on tarkoitus rinnastaa toisen isän rintsikkakommenttiin, vertailu mielestäni ontuu. Kuten aiemmin sanoin, isän konteksti on erilainen.

Mainittakoon vielä, että katsoin tallenteelta kiinnostavan dokumentin Simpanssien sota. Siinä sitä oli todella julmaa ja siekailematonta maskuliniteettia, ei kulttuurista uutta normaalia vaan ihan sitä alkuperäistä. Mutta onneksi meillä on järki, jolla evoluution turha roina voidaan siivota meistä pois.

TOOOODELLA ÄRSYTTÄVÄÄ

"Aitoja pessimistejä ovat tylsien viihde-elokuvien tekijät. He pitävät yleisöä niin tyhmänä, ettei se kykene keskustelemaan vakavasti ongelmista." 

Näin Michael Haneke joskus pari vuotta sitten. Mistä hän päättelee, että tuon hänen mielestään tylsän viihde-elokuvan tekijä edes haluaa käsitellä vaikeita ongelmia? Ja että elokuvan yleisö kaipaisi valistusta juuri silloin kun katsoo tuota elokuvaa? Ja vielä: miten Haneken katsoja muuttuu muulla tavoin kuin että kokee olevansa tiedostava? Tuleeko hänestä aktiivisempi maailman suhteen kuin Takaa-ajetun katsojasta? Valitsin tuon viihde-elokuvan, koska se on minusta lajityyppinsä helmiä. Ja parempi elokuva kuin esimerkiksi katsojiaan itsestäänselvyyksillä valistava Valkoinen nauha. 

RANSKALAISEN TAIDE-ELOKUVAN ARKKITYYPPI

Katson televisiosta (YouTubesta) taas Eustachen Äitiä ja huoraa. Ja pistän välillä pauselle ja luen Liken julkaisemaa käsikirjoitusta. Jos minun pitäisi näyttää jollekin, millainen on se paljon puhuttu ranskalainen taide-elokuva jossa vain puhutaan ja oleskellaan kahviloissa ja boheemeissa vähän sotkuisissa asunnoissa, se olisi tämä. 3 ja puoli tuntia!


Tuo hupaisa tyyli puhua vähän mitä sattuu... elokuvan taidepuhe... Toisaalta hupaisaa, toisaalta raivostuttavaa, pseudoälykästä, tarkoituksella? Mitä enemmän tätä katsoo ja käsikirjoitusta lukee, sitä enemmän tämä alkaa tuntua komedialta, vuoden -68 Pariisin tapahtumien "vapauttaman" luokan parodialta. No, lopussa sävyt tummenevat. Mitä nämä ihmiset tietävät vapautumisesta? Alexandre (Jean-Pierre Léaud) on samalla raivostuttava ja koominen hahmo. Hän kuvaa yhtä elokuvan henkilön puhetapaa sellaiseksi, jota huonon elokuvan kohdalla kutsuttaisiin "tekijän sanoiksi", vaikka juuri itse kuulostaa siltä. (Tuntuu että Kaurismäet ovat kopioineet hänen hahmonsa Valehtelijaansa.) Toisaalta Eustache sanoo tehneensä elokuvan sydänsuruistaan. Elokuvassa näyttelee hänet jättänyt exä ja se oli yksi ehto tehdä koko juttu. Henkilökohtaista ja yleistä zeitgeistia arkkityyppisin kuvin kerrottuna... Upea, jotenkin maaginen elokuva.

(Lisää siitä tuossa tunnisteessa.)

Pistin tämän elokuvan parhaiden listalleni. Pakkohan se on. Psyko, Andrei Rublev ja tämä kolmen kärki. Loput satunnaisessa järjestyksessä. Nyt ei kymmenen parasta enää riitä. On vain täydentyvä lista elämäni elokuvista.

NÄMÄ ELOKUVAT OLIVAT VAHVOJA KOKEMUKSIA 2010-LUVULLA

En halua panna elokuvia laadulliseen järjestykseen. Kyse on niiden tuottamasta elämyksestä ja kokemuksesta. Tasokkaitakin olen jättänyt pois, jos eivät ole tuottaneet ja niitä muistellessa säilyttäneet vahvaa vaikutusta. Elokuvat ovat siinä järjestyksessä kuin ovat mieleeni tulleet. Periaate on, että ne on julkaistu 2010-luvulla. Jos kirjoittaja eri kuin ohjaaja, niin merkitty jälkimmäisenä. Ja ettei tätä tarvitse joka väliin todistaa, kaikki sanomani on tietenkin täysin subjektiivista mieltymystä. Muuta ei ole tarvetta todistaa.
...

Raid 2 (Gareth Evans; cinemascopelekalla päähän; elämys joka valtavoituu isolla kankaalla - ja oli se ekakin hyvä)
Hölmö nuori sydän (Selma Vilhunen; Kirsikka Saari; sosiaalityöntekijän konsultaatiota olisi tarvittu, mutta teoksen kauneudesta annan sen anteeksi)
Tottumiskysymys (seitsemän ohjaajan ja kirjoittajan yhteistuotanto; lakimiesepisodi teki vahvan vaikutuksen)
Call Me by Your Name (Luca Guadagnino; James Ivory; ehkä elokuvakerhoaikojen Rohmer-muistot antoivat lisäarvoa)
Rambo: Last Blood (Adrian Grunberg; S. Stallone ja Matt Cirulnick; ei elokuvana verrannollinen häikäilemättömän hienoon neloseen - enkä nyt tarkoita tiukkaa rakennetta vesittävää directors cutia; vuoden 2019 vahvin elämys)
Destroyer (Karyn Kusama; Phil Hay ja Matt Manfredi; vangitseva elokuva Kidmanin surkeasta maskista huolimatta)
Leave No Trace, Winter's Bone (Debra Granik; Granik ja Anne Rossellini; edellinen katsottu viisi kertaa ja kyllä: jokainen kohtaus on vakuuttavasti perusteltu; tuo toinen myös melkein yhtä hallittu juttu, jota sitäkin katson aina uudelleen)
Saamelaisveri (Amanda Kernell; tärkeä ja kaunis elokuva)
Puhdistuksen yö (James DeMonaco; älytön idea, mutta vangitseva toteutus)
Melankolia (Lars von Trier; mielestäni Breaking the Wavesin ohella tekijänsä vaikuttavin ja uniikein teos)
Florida Project (Sean Baker; Baker ja Chris Bergoch; katsottu neljä kertaa ja teho säilyy)
Kuninkaan puhe (Tom Hooper; David Seidler; kompakti tunteellisuutta ja älyä yhdistävä konstruointi; niin paljon kuin Spielbergiä arvostankin, uskon että hän olisi pilannut tämän)
Frances Ha, Marriage Story (Noah Baumbach; ehkä Ha on sittenkin kestävämpi kuin Marriage Story)
Lady Bird (Greta Gerwig; hieno pieni elokuva)
Mommy (Xavier Dolan; nuoren ohjaajan daideellinen kuvasuhteella kikkailu on ÄRSYTTÄVÄÄÄÄÄÄ, mutta kokonaisuus mestarillinen)
Taulukauppiaat (Juho Kuosmanen; J-P Passi, joka on myös hienon naturalistisesti kuvannut elokuvan; kokonaisuuteen nähden muotopuoli loppukaan ei onnistu pilaamaan tätä upeaa elokuvaa, jonka spontaanin kosketuksen tekijät ovat kadottaneet Hymyilevässä miehessä)
Härmä (JP Siili; vuosikymmenen yllättäjä)
To the Wonder (Terrence Malick; ärsyttävän haahuilun koukuttava taidonnäyte; abstrahoitua rakkauselokuvaa, tuleehan tässä toki Julmaa maata ikävä)
Once Upon a Time in Hollywood (Quentin Tarantino; narsistinen fresko; fiktio muokkaa todellisuutta katarttisesti)
Rover, Animal Kingdomin  (David Michôd; Rover on lopulta elokuvanovelli ihmisyyden rippeistä kun twist paljastaa, miksi autoa jahdataan; nostaa vedet silmiin ja siksi pistin sen Animal Kingdomin edelle)
Nader ja Simin: ero (Asghar Farhad)
Sota apinoiden planeetasta (Matt Reeves; Reeves ja Marc Bomback; hienoa seikkailuelokuvaa pitkästä aikaa)
Lincoln (Steven Spielberg; Tony Kushner; odotin jotain pitkästyttävää mutta mestarillisesti kuljetetaan puhuvia päitä 2 ja puoli tuntia; elokuvateatterista lähti yhtä sivistävää elämystä rikkaampana)
Kuu (Duncan Jones; Nathan Parker; pieni helmi)
Only Lovers Left Alive (Jim Jarmusch; hieno elokuva nihilismistä ja varsinkin sen ylittämisestä; Jarmuschin paras Broken Flowersin ohella)
Kova kuin kivi (Coenin veljekset; Coenit ja Charles Portis; ensikatsomalla maistui Coenit tuntien yllätyksettömältä peruskerronnalta, mutta kun tajusin että siinähän sen voima onkin, tuli katsottua monta kertaa uudelleen; Blood Simple, Burn After Reading ja tämä, siinä tekijöiden parhaat)
Cafe Society (Woody Allen; vaikuttava Allen pitkästä aikaa; ihan helkkarin hyvä loppu, ne kun on minulle tärkeitä)
The Descendants (Alexander Payne; Payne, Nat Faxon ja Jim Rash; kotoinen tunnelma kestää useamman katseluukerran)
Heimo (Miroslav Slaboshpitskiy; viittomakielinen sanaton elokuva; vähän samanmoinen lekakokemus kuin tuo listani ensimmäinen)
First Reformed (Paul Schrader; mielleyhtymää Bressonin Paholaiseen luultavasti ei voi välttää, mutta se ei vähennä omaperäisyyttä ja uljasta ajankohtaisuutta - ja onhan Bressoninkin elokuva, ainut Bresson josta jaksan enää innostua, täysin tätä aikaa: nämä kummatkin kun voisivat kertoa nykypäivän ympäristöahdistuksesta ja voimattomuudesta välinpitämättömyyden keskellä, tai sitten vilpittömyyden mahdottomuudesta lapsiemme edessä; tekijänsä paras elokuva; aidosti mieltä haastava ja avaava teos)
The Clovehitch Killer (Duncan Skiles; Christopher Ford; tyylikäs muunnelma "ikuisesta" aiheesta; hieno "hitchcockmusiikki")
Whiplash (Damien Cgazelle; taiturimaisesti ohjattu, loistava loppu; nuottien varastamiskohtausta en tajua, liekö ohjaajan lapsus, missä välissä niitä olisi kukaan ehtinyt siinä napata...)
Wind River (Taylor Sheridan; tiukka 50-luvun pikkulänkkärien päivitys)
Zero Dark Thirty (Susan Bigelow; Mark Boal; kylmän toteava mutta jättää vahvan jälkimaun)
Dunkirk (Christopher Nolan; vaikuttavasti "vanhanaikainen käsityöläiselokuva")
Systeeminmurskaaja (Nora Fingscheidt; lastensuojelun horror vacui hienosti kirjoitettuna ja ohjattuna; mikään ei selitä pois tyhjän kauhua, ei resurssien tai ihmisten hyvän tahdon puute; vaikea aihe voi olla nautittavaa seurattavaa kun osaava tekijä puikoissa) 

Nämä sittenkin hylkäsin: Veitset esiin oli nasta mutta ei sittenkään jättänyt kyllin vahvaa jälkimakua, eteläkorealainen Burning olisi ollut täydellinen ilman latistavaa loppua; eivätkö tekijät (ja kirjailija jos novellissa sama loppu) oikeasti parempaa keksineet?

Lista voi täydentyä.

Lisähuomautuksia:

Damien Leonen Terrifier on inhottava yllättäjä ja siksi maininnan arvoinen. Brutaali halpiskauhu tekee paluun. Alun yökahvilakohtaus on hyvä ja hirviömäinen psykopaattiklovni on aidosti kauhistuttava. Vaarana on, että jo tämän mainitseminen tekee minusta misogyynin.

Dokumenteista pitää mainita vuosikymmenen haastavin ja paras Joonas Neuvosen ohjaama ja yhdessä Sadri Cetinkayan kanssa kirjoittaman Reindeerspottingin.