En ole pitkään aikaan saanut kirjoitettua mielekästä runoa.
Se kiusaa aina kun luen jonkun hyvän.
Herää turhauttava tai paremminkin turhamainen motivaatio.
Istun ulkona koska sisällä ei saa polttaa ja tuulee mutta on niin lämmintä, että voin helposti näpytellä tämänkin ilman käsieni kylmettymistä.
Ikään kuin luonto lohduttaisi ettei hätää. Kyllä tämä tästä.
Kuva on Reijo Työrinojan vätöskirjasta Uskon kielioppi, s. 215.
...
Kyse on ikään kuin elämän olemuksesta. Ja "olemus on ilmaistu kieliopissa", kuten saman teoksen edellisellä sivulla Töyrinoja Wittgesteiniin viittaa. Olemusajattelu tai paremminkin -asenne tai olemuksellinen eläytyminen on väistämätön ontologinen, ontinenkin, rakenne. Eikä kyse ole vain ihmisistä. Siihen kuuluu tietenkin myös vaikkapa kokemus siitä, miten eläimet mahdollisesti ilmaisevat kärsimystä ja miten siihen reagoimme vaikkapa lopettamalla (tai edes vähentämällä) eläinperäisten tuotteiden syömistä. Kärsimystä imitoiva robotti ei saa sitä aikaan (muuta kuin muistuttamalla meitä aidosta kärsimyksestä). Olemassaolomme ilman olemusajattelua on mahdotonta. "Oleminen ennen olemusta..." Minulle Wittgenstein voittaa Sartren, vaikka tuo Sartren ajatus hyvä metodilause onkin. Sama koskee minun luennassani Derridaa, toista hienon metodin kehittäjää. Olemusajattelua ei voi dekonstruoida ontoligisesti eikä onttisesti. Mutta mikä tärkeää, sen tietenkin voi haastaa ideologisesti. On tärkeää tutkia sitä, missä kulkee olemuksellisuutemme ideologinen eli arvottava raja.
https://photos.app.goo.gl/hqsaQzCQ9XL8W8nt5
Yllä olevassa linkissä syytöksiä Godardin naisvihasta (FH 6/23). Herätti kiinnostavia kysymyksiä. Tämän kommentin lähetin Filmihullun ryhmään:
"Godard-numero herättää paljon ajatuksia. Välillä Jean-Luc tuntuu turhauttavalta ja muodolla kikkailijalta. Silti kiinnostavalta. (Laittomat on ylivoimainen suosikkini, josta kirjoitin Laajakuvaan: https://laajakuva.com/ohi-katsomisen-taito-godardin-laittomat/.) Monimutkainen muoto ei lisää mitään sisältöön, niin nykyään ajattelen. Muodon helppous voi yhtä hyvin tehdä katsojasta ristiriitaisen. Kaiken voi sanoa selvästi ja yksinkertaisesti. Muu on emmänkin taiteilijan subjektiivista nautintoa.
Sitten artikkeliin Godardin sirpaleita. Se, että Godardia kutsutaan naisvihaajaksi, herättää minussa kysymyksen tuon sanan ongelmallisuudesta. Ks. sivu 29 kohdasta "eniten on kuitenkin kuultu syytöksiä misogyniasta" kohtaan "mies onkin kahleista vapaa tulevaa elokuvaa mainostamaan". Peittääkö syytös misogyniasta tässä enemmän kuin paljastaa? Onko kysymys eräänlaisesta herran ja rengin dialektiikan asettamasta mahdottomuudesta, paradoksistakin? Pystyykö herra, mies, asettumaan rengin, naisen, asemaan edes kritisoidessaan omaa välinettään eli tässä elokuvakameraa ja -kerronnan historiaa? Leikin ajatuksella, että nuo kohdat olisi ohjannut nainen. Efekti on toinen kun renki puhuu. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että tekijä ei todellakaan ole kuollut. Luemme tekstiä hänen lävitseen, halusimmepa tai emme. Naisvihan kanssa on oltava tarkkana. Kumminkin puolin."
