Valokuvattu elävä ihminen ei tietenkään ole liikkumaton. Se on selvää. Mielikuvitukseni liikuttaa häntä, muistelee. Tässä kuvassa isoäitiäni Kristiina Parviaista joskus 70-luvun lopulla. Millainen hän oli silloin. Miten puhui ja liikkui. Muistelen myös samalla sitä ympäristöä, jossa hän tuon kuvan ottamisen aikana eli ja oli. Kuva vangitsee aina myös ajan ja paikan, ei vain sitä ihmistä, jota oli tarkoitus kuvata. Tuo kuva on otettu parvekkeella Kokkolan Kirkkolehdon kodissamme, jossa mummoni asui kanssamme vuosia. Hän kuoli 96-vuotiaana. Kun sitten katselin häntä Kokkolan ruumishuoneella, se oli jotakin sellaista, mitä en ennen ollut kokenut. Ruumiin liikkumattomuus tuntui totaaliselta, mielikuvitustani kuolettavalta. Elävien käyttämät sanat eivät löytäneet kohdettaan. "Nyt hän on saanut rauhan ja syvän levon." Tyhjiä lohduttavia sanoja. Kuvittelukaan ei viitannut mihinkään. Ero "itseensä" luhistuneen hahmon ja isoäidistäni luomieni muistikuvien välillä oli sovittamaton. En löytänyt kaltaisuuden mieltä. Muistan että tunne oli huimaava. Ei siis kielikuvana vaan minua huimasi ihan konkreettisesti. Ikään kuin reaalinen olisi koskettanut minua. Tajusin, että toimiva eli mielekkäisiin kohteisiin viittava kieli pitää meidät koossa. Samalla tunsin kuitenkin eläväni vahvemmin kuin koskaan. Olemassaolo tuntui tulevan hetkeksi kokonaan minuun. Toisaalta tunsin kateutta kuollutta kohtaan. "Hän" oli ratkaissut omalta kohdaltaan kuoleman haasteen. Mielikuvitustani minun oli siis mahdotonta kokonaan tukahduttaa.
...
Kuva: Hilkka Eklund
