HUOLIMATON SARI ESSAYAH?

Kun Sari Essayahilta kysyttiin kantaa eutanasiaan, hän viittasi ehdottomaan ihmisarvoon perusarvona, jonka pohjalta eutanasiaa vastustaa. Vastaus on huono, koska ihmisarvo on vielä määriteltävä tarkemmin, että sillä olisi tarkkaa merkitystä eli käyttöä eutanasian kohdalla. Tuollaisenaan se ei ole vielä tarpeeksi yleinen idea. Hänen on vielä vastattava kysymykseen, tarkoittaako ihmisarvo hänelle mahdollisimman pitkää elämää? Ja jos ei, niin vielä on kysyttävä, miten sillä voi silloin vastustaa eutanasiaa?

Haluan kuitenkin uskoa, että Essayah tarkoitti jotain muuta käyttäessään sanaa ihmisarvo. Jotain perustavampaa. Hän oli vain huolimaton kommentissaan. Kuka meistä ei sitä joskus tärkeissäkin paikoissa olisi. Uskon että hän syvästi uskovana kristittynä tarkoitti elämän jakamatonta pyhyyttä sinänsä. Se vastaus olisi minulle kelvannut. Ihmisen elämää ei koskaan saa keskeyttää ihmisen toimesta, jos noin ajattelee. Tai tarkemmin: noin itsensä perustelevan subjektin toimesta. Ei abortoimalla, väkivaltasesti puolustautumalla tai kuolemista auttamalla. Tuo on ehdoton sääntö, jos elämä on pyhää sinänsä eikä elävien yksittäisten olentojen välillä siksi ole laadullista eroa, eli jos elämän yleinen idea on yksittäistä elävää oliota perustavampaa. Jos noin ajattelee, yleisen elämän idean vuoksi on nähdäkseni uhrattava itsensä ja passiivisesti myös muut, mikäli se on välttämätöntä. Koskaan ei voi siis tuolla periaatteella toimia elämää tietoisesti tuhoavana subjektina, mikäli haluaa säästyä sisäiseltä ristiriidalta.

Edellä esittämäni perusteella on varmasti selvää, että elämä ei itselleni voi olla yleisen idean tasolla arvokasta. Sen arvon määrittelevät ne elävät oliot, jotka elämällään luovat arvokasta tai arvotonta toimintaa satunnaisessa välttämättömyydessään. Vain elävät oliot ovat, ei elämä ideana. Tämä on vain siksi niin vaikea sisäistää ja sen mukaan niin hirvittävän työlästä elää, koska kykenemme yleistykseen emmekä voi kieltää luontoamme. Siksi me liian helposti yleistämme olioiden kustannuksella. Ja koska meillä on tämä yleistämisen kyky, tunnemme olevamme perustellummin ja todemmin olemassa ajattellessamme ideoita. Emmekö jollain tavoin koe elämän ideaa enemmän osaksi itseämme kuin elävää yksittäistä oliota? Ideat koemme sisäisesti mutta oliot ulkoisesti. Kyllä minullakin elämä tuntuu koko ajan irtoavan oliostaan ja muuttuvan ideakseen vaikka kysymystä kuinka osiinsa jakaisin.

Ja kai yleisillä ideoilla ajatteleminen on myös ehto "vapaalle" toiminnallemme. Ei siitä mihinkään pääse. Ideat ja arvot pitävät meidät liikkeessä, ei vapaus sinänsä, joka olisi vain käsittämätöntä kaaosta. Tämä on osamme ja tätä meidän on loputtomasti ja pragmaattisesti ajateltava, tätä meitä käynnissä pitävää yleisten ideoiden usein kuolettavaakin metafysiikkaa.

Sarilla ja minulla on siis oma metafysiikkamme kummallakin ja perustavalla tavalla niin erilainen, että eutanasiasta meidän lienee toivotonta päästä vähäisimpäänkään yhteisymmärrykseen. Jossain mielessä keskustelu tästä aiheesta on turhaa muiden kuin samanmielisten kesken.

ONNELLINEN KIRJOITTAJA

Elokuvasta kirjoittamisen tasosta käydään tasaisesti tiukkaakin keskustelua. Siis siitä, kuka on tai uskoo olevansa pätevä tehtävään. Mitä sitten tarkoittaa elokuvakritiikin ammattilainen? Kuka kirjoittaa oikealla tavalla elokuvista? Olisiko hänen pitänyt opiskella elokuvaa Taideteollisessa korkeakoulussa? (Mikä voisi olla kyllä ihan hyvä juttu!) Minä kirjoitan satunnaisesti Filmihulluun ja muihinkin julkaisuihin monista asioista sosiaalialan koulutuksella ja rikosseuraamusalan työkokemuksella. Blogien ja lehtijuttujen paljon puhuttu raja on siis hirveän häilyvä jos ammatillisuus otetaan määrittäväksi tekijäksi. Ja jotenkinhan se lausumattomana tuo mittatikku tuossa erottelussa tuntuu. Ammatilaisetkin kirjoittavat blogeja ikään kuin ajankulukseen. Tässä kysymyksessä on ihan mahdottoman paljon painetun paperilehden metafysiikkaa. Minulle ainut ero blogin ja (sähköistenkin) lehtien välillä on lehden toimituskunta. Se lukee juttuni ja hylkää tai hyväksyy ne. Ja jos hyväksyy, koen juttuni yleispätevämmiksi ainakin muodon suhteen. Ja jos sisällöstä ei marista, niin senkin. Mutusta näissä kuvioissa ei tietenkään eroon pääse. Eivätkä pääse muutkaan elokuvakirjoittelijat, olen huomannut. Tiedettä nämä jutut kun eivät ole. Mutta miksi sitten ihan loppujen lopuksi kirjoitan? Sivistääkseni muitako? Ei. Kirjoitan koska inspiroituminen tekee minut joka kerta onnelliseksi.

KAIKESTA HUOLIMATTA: RAUHALLISTA JOULUA!

SARJAMURHAAJAKLISEE JA DOSTOJEVSKI

Sarjamurhaajafiktion klisee on se, kun sadistinen psykopaatti väittää häntä jahtaavan poliisin olevan oikeastaan ihan samanlainen kuin hän, eli yrittää oikeuttaa itsensä relativismilla.*

Mutta juuri tuosta kliseestä voimme oppia paljon. Psykopaatti (tai käsikirjoittaja) nimittäin syyllistyy siinä helppoon virheeseen: hän yleistää tunteettomuutensa kokiessaan ja uskoessaan todellisuuden kaltaisekseen. Hän siis kuvittelee hyvän ja pahan puhtaiksi järjen kategorioiksi ja vain siksi, koska ei muuhun pysty. Näin hän etenee relativismiinsa. Toisin sanoen: se joka kykenee tunteettomaan julmuuteen, ei voi perustella itsellään relativismia. (Mutta: ei myöskään hän, jos sallitte kärjistyksen, joka harrastaisi julmuutta vastoin myötätuntoaan vain todistaakseen relativismin todeksi - ja tulisi lopulta ehkä hulluksi. Paremminkin hän vain vahvistaisi relativismin mahdottomuutta.)

Sarjamurhaajan virhe on siis sama kuin se, minkä usein itsekin huolimattomuuttamme teemme. Tuskastellessamme arvojen perustelemattomuutta ja relativistisuutta unohdamme, että julmuus ennen kaikkea tuntuu pahalta. Dostojevskin kysymys että jos jumalaa ei ole, onko kaikki sallittua, kuuluu juuri tuohon samaan tunteet unohtavaan järjen kategoriaan (enkä siksi ole jaksanut pitää sitä kovin kiinnostavana  huomiona). Siinä Jumala taas kerran valjastetaan hyvän ja pahan kysymyksessä palvelemaan järjen vaadetta. 

-

*Sain inspiksen tämän kirjoittamiseen katsoessani Netflixin hienoa brittisarjaa The Fall. Siinä tätä klisettä muuten käsitellään aika raikkaasti. 

SIITÄ MISTÄ EI VOI TARKASTI PUHUA MUTTA EI KOSKAAN SAA VAIETA: Imatra 4.12.2017

Aina sen jälkeen kun joku tekee tälläisen teon, minulla on sellainen olo, että jotain mistä yritetään hänen osaltaan julkisuudessa puhua niin sitä ei ollut, ei ole, eikä tule olemaan. Puhutaan aina jo jostakin ihan muusta. Jokin Sama onkin jo liikaa jotakin Toista. Näin hullusti tämä pitää ilmasta. Ymmärrettävissä on ainoastaan se kuviteltavissa ja sanottavissa oleva, minkä tekijä synnytti teollaan ollakseen jollakin entisyydestään poikkeavalla tavalla olemassa. Tämä kuulostaa väärältä sanoa, mutta se tuntuu jotenkin oikealta muotoilulta. Tietenkin kaikki tämä virallinen yritys ymmärtää tekijän toimintaa, minunkin työssäni, on välttämätöntä ja tärkeää että vastaavaa ei tapahtuisi. Siitä kuitenkin hyötyy aina vasta se, mikä ihmisessä on valmis ottamaan apua vastaan, mutta koskaan ei se, mikä ei ottanut. Syystä tai toisesta, tarjouksesta huolimatta. Tämäkin on jotenkin kummallisesti sanottu, mutta tuntuu oikealta ainakin nyt.

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ 2016

Yö tulee ja sammuttaa vuosiluvut ja laskelmat
nostaa meidät menneisyydestä ja tuo pois
ruutupöydältä kuninkaiden ja hevosten seasta
tyven hetki ja lähde seitsemäs todistaja
mikä on pienenpieni alku juuret meidän loppumattomat juuremme
virkoamassa vasta nukkumassa vielä kivenkoloissa mullassa
tuntematta itseäänkään ymmärtämättä kuka se on joka
       kietoutuu heihin
pimeän maan lävitse niin kohtaavat puut samalla kertaa
ylemmässä ja alemmassa maailmassa äidin mykän ihon lävitse
sormet sormien lehdet lehtien kanssa lanteet lanteiden
hiljaa varisee meidän välistämme veri ja multa
sinun nuori ruumiisi syttyy liekkeihin kuivien lehtien alla


                                                Jaan Kaplinski

       

                                                 

DESCARTESIN DEMONI

Ei kummempaa.
Sen pilasta vain pitää ottaa kaikki irti.
Niin ettei se itse hyödy siitä.

KOMMENTTI VIHAVAISEN BLOGIN NIHILISMI-KIRJOITUKSEEN

Ihminen on otus, joka haluaa aina vastauksia ja sairastaa syyn ja seurauksen tautia, niin sanoakseni. Oireena sitten on, että kun itseä ei ole perusteltu millään suuremmalla tai sitä kovasti epäilee, ihminen kieltää kuin vaistomaisesti mielestään liian pienen ja siinä samalla myös ainutkertaisen olemassaolonsa.

Juuri tässä ihmisen Nietzschen mukaan on ylitettävä itsensä. Ihmisestä on tultava kokonaan nihilismin ylittämistä. Hänestä on tultava kaikessa satunnaisuudessaankin välttämätöntä. Itselleen ja muille. Ja jos ihminen tähän nihilisminsä ylittämiseen aidosti pystyy, sattumanvaraisuus on hänelle vapauttavan absoluuttista ja juuri siksi niin perustelematonta, ettei sillä voi perustella edes julmuuttaan. Tai jos niin kuitenkin tekee, on epäilemättä jättänyt nihilisminsä kesken saadakseen käyttää sitä muita vastaan.

Näin minä näen nietzscheläisen nihilimin. Tai siis painotan sen näin. Sitä en kiellä, etteikö Nietzsche anna löysää julmuudelle. Kyllä, hän oli vaarallinen filosofi. Oireellistahan on, että Nietzscheä joudutaan aina selittämään itseään helpommaksi ja turvallisemmaksi mm. juuri koulusurmien yhteydessä. Kuin jotain uskonnollista messiasta, jossa ei voi seuraajiensa mielestä olla mitään pahaa ja huonoa.

Ajatus siitä, että on yhtä turha elää kuin jättää elämättä on kiinnostavampi kuin miltä se ensin näyttää. Minulle se tarkottaa ilon valitsemista. Mitä enemmän nihilismissä on tarkotuksettomuudesta ja tyhjyydestä kumpuavaa pettymystä ja kaunaa, siis lausumatonta korkeimman kaipuuta, sitä enemmän kesken se jää. Ja samalla siis muuntuu julmuuden motiiviksi. Näin ajattelisin. Niin. Mikäpä voisi olla turhempaa kuin tarkoitusettomuuteensa tuskastunut ateisti? Ketä tai mitä vasten kosmista pettymystäni tuntisin? Toki synkkyyden apostolius on minussakin hirveän pinnassa koko ajan. (Beckettiäkin on aina niiiiin ihanaa lukea, 'Millaista on' on oma suosikkini.)

Jotenkin se on niin, että tarkoituksettomuuden synkistely kuuluu syyn ja seurauksen sairauteemme, jonkinlainen julmuuden ensisijaisuuden metafysiikka meissä elää sitkeästi. Siis se, että julmuus ja turhuus olisi luonnossa ensisijaisempaa. Sehän oli Nietzschenkin kompastus ja siihen hänen lukijansakin liian usein jumittuvat. Hyväntahtoisuuden luonnottomuuteen. Näin sokea taluttaa sokeaa.

Tämä julmuuden ensisijaisuuden metafysiikka hämää ihmistä; hänen evolutiivinen vaaran vaistonsa on siihen altis, saaliiksijoutumisen tunteensa; sitä mikä on hyvin, ei tarvitse tematisoida, se vain on, todistaa meille luontomme. Tarkoituksettomuutta julistaessaan nihilisti harrastaa ensisijaisuuden metafysiikkaa toissijaistamalla hyväntahtoisuutensa. Ja juuri tuo metafysiikka yhdistettynä luonteen kiihkeyteen tekee Nietzschestä niin vaarallisen filosofin.

Lopuksi arvottomuudesta ja (Vihavaisessa kommentoiduista) koulumurhaajista:

Jos joku tekisi julkisen itsemurhan tappamatta muita ja jättäisi jälkeensä viestin, jossa sanoo kunnioittavansa yhtä vähän elämää kuin jokainen loputonta kasvua ja lisäkulutusta vaativa ihminen, pitäisikö häntä kutsua nihilistiksi? Sen enempää kuin tuota kuluttajaa? Kumpi on sisäistänyt vahvemmat arvot? Jos nihilismi tarkoittaa arvojen ja mielekkyyden kieltämistä, ei ole perusteltua väittää edes koulumurhaajuuden sinänsä olevan sitä.

Eli kun puhumme arvojen katoamisesta, mistä ja keistä puhumme? Kasvun politiikkaa toteuttavasta vai moraalisessa vihassaan toimivasta yksilöstä? Nyt jälkimmäiset saavat edustaa arvottomuutta niin paljon, ettemme enää huomaa sitä muualla eikä muissa.

Tosin emme me edes elä mitään arvottomuuden aikaa. Arvojen entistä moninaisempi ja äänekkäämpi dialektiikka vain hämää meidät luulemaa niin. 

IHAN LOPUSSA ON VIELÄ SANA, MUTTA KENEN?

1
"Mitä mieltä sää oot eutanasiasta?"

"En tiiä... se on vähän semmonen juttu että vastaan minä ny sulle ihan miten tahansa, vastaan aina väärin. Tää on niin yhtäältä ja toisaalta juttu..."

"Eiku nyt ihan totta vastaat ekkä tolla lailla kiertele!"

"No... no jos oikeen vaikee paikka ihimiselle tulee ni kyllä mää autanasiaa."

2
MUTTA MINULLA EI OLISI RAKKAUTA: ehdotus kamarinäytelmäksi tai elokuvaksi

Puoliso pyytää toiselta kuolinapua, mutta tämä ei suostu. Ehkä syy kieltäytymiseen on se, että hän haluaa säilyttää puhtaana sen mihin uskoo. Rakastetun ruumillisuus häviää arvojen puhtaudelle. Tai sitten hän ei vain pysty toteuttamaan puolisonsa toivetta. 


Mitä tässä tilanteessa tapahtuu rakkaudelle? Tuleeko kummastakin jonkinlainen puhtaan idean edustaja, toistensa ratkaisematon vastakohta? Ketä on rakastettava ja kenen ehdoilla? Mikä rakastavaisille tapahtuu?

Aiheen ja henkilöiden käsittelytavan on tässä tarinassa oltava ehdottoman neutraali. Kaikki näkökulmat esitetään ilman tekijän tarjoamaa patologisointia, psykologisointia tai ideologisointia.(Varoittavana esimerkkinä tekijän tarjoamasta patologisoinnista toimikoon Juha Jokelan Fundamentalisti, jossa häiritsevät ontologiset kysymykset pehmitetään psykologialla: fundamentalisti on epävakaa.)

3
Toivon ettei minun koskaan tarvitse pyytää kuolinapua ystävältä eikä omaiselta eikä johdattaa ketään laittomuuteen asian tähden. Siinä perusteeni sille, miksi kannatan kansalaisaloitetta eutanasian laillistamiseksi. Keskustelu kivunlievityksestä ja kuolemansairaan olon helpottamisesta kiertää perustavimmat kysymykset. Ne ovat muotoiluja, joilla ne sivuutetaan tahdikkaasti.

Kun eutanasian yhteydessä puhutaan kivusta, annetaan sellainen vaikutelma, kuin se olisi ongelman perustavin nimittäjä vaikka juuri se on se yksityiskohta, johon periaatteessa on löydettävissä käytännöllinen ratkaisu ilman, että se vielä ratkaisee mitään. Kuolemassa olevan olon helpottamisessa ihan sama juttu. Kipua ja kuolemanpelkoa voi lievittää lääkkeillä tai kokonaan poistaa nukuttamalla. Ja sitten kun tämä on sanottu, keskustelu yleensä oletetaan tärkeimmiltä osin käydyksi, vaikka siinä ei ole päästy vielä edes alkuun. 

Neliraajahalvaantunut voi elää ajattomassa ja - mikä tässä tärkeintä - kivuttomassa olemisessaan "ikuisuuden". Hän saattaa kokea elvänsä tilassa jota ei "laillisesti hallitse", koska ei hallitse ruumistaan. Hän ei myöskään ehkä koe hallitsevansa suhdettaan kieleen samasta syystä. Toisin sanoen elämän ja kuoleman merkityksen määrittely on Toisen hallinnassa. Hän on pahimmassa tapauksessa jopa arvoja ja aatteita uhkaava ja olemattomuuteen katoavaksi toivottu. Dalton Trumbon Sotilaspojan Johnnyn tilanne on tästä hyvä mallinnus (ja Kafkan Muodonmuutos käsittelee tätä myös). Tässä ote Sotilaspoika-jutustani Maailma vailla mitään (ks. tunniste eutanasia):

"Mitä edes niin itsestään selvänä pitämämme kuin elämän itseisarvo Johnnylle enää tässä voi tarkoittaa? Mitä reaalista ja ontista ja ontologista vasten se voisi merkityksellistyä? Elämä tarkoittaa hänen kohdallaan vain esineenä olemista, kauhistuttavaa jäämistä mykistyneen olevan piiriin. Hänen kohdallaan elämä ja sen sana kuuluvat enemmän muille, koska niistä on tullut hänelle ikään kuin jotain puhtaasti ulkoista. Sisäisyys ja yksilöllisyys ovat menettäneet kaiken vaihtoarvonsa. Sanan merkitys riistetään Johnnylta ja palautetaan hänelle vieraana. Edes hänen oma kaltaisuutensa ei enää ilmene hänelle itselleen, koska se ei ole jaettavissa muiden kanssa. Johnnysta on tullut paradoksaalinen organismi, kummallinen ontinen olio. Otus vailla hyödyllistä mielikuvitusta."*

Kun keskustelin aiheesta paljon arvostamani Päivi Räsäsen kanssa (hänen avusajansa välityksellä), kipu ja kuolemansairaus tuli siinäkin eutanasian ontologiaa määrittäväksi tekijäksi. No. Olisi vain sanonut suoraan että elämä on pyhää ja sillä siisti, ettei tässä ole keskusteltavaa koska todellisuuskäsityksemme eivät kohtaa. Sitä oikeastaan Räsäseltä odotin ja sen olisin häneltä täysin hyväksynyt. 

-

*Eutanasiaa käitellään kirjaimellisesti vain Trumbon itse käsikirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvaversiossa (1971).

MYÖHEMPIEN AIKOJEN SALALIITTOTEORIA

WTC-tornit, kuumatkan kuvitteellisuus, Elvis elää! Tiedättehän ainakin nämä.

Harva kehtaa myöntää uskovansa salaliittoteorioihin, ainakin jos haluaa säilyttää älyllisen uskottavuutensa. Mutta kun salaliiton nimeää itseään uhkaavaksi tiedeuskovaisuudeksi, siihen kehtaa uskoa jo paljon paremmin. Eli kaikkeen sen vastakohtaisuuteen kuten narratiivien tasa-arvoisuuteen ja kaiken tiedon ja tieteen yhdenvertaisuuteen tunteiden, mielipiteiden ja epäjohdonmukaisen mielikuvituksen rinnalla. (Mielikuvituksen vastakohtahan kun ei ole todellisuus vaan juuri johdonmukaisuus.)

Donald Trumpin voisi sitten julistaa tämän maallistuneen ja huomaamatta arkiseksi ja tunnistamattomaksi muuntuneen salaliittoteorian Ukko ylijumalaksi ja relativismin filosofit hänen tuloaan pahaa aavistamatta valmistelleiksi profeetoiksi. Tuntuu kuin Trump olisi vain odottanut oikeaa hetkeä laskeutuakseen maan päälle. Tätä eriarvoisuuden tunnusta kumpuavan kaunan ja postmodernin lopullisesti popularisoineen aikakauden keskipäivää.

HETKI FILOSOFISEN PÄIVÄKODIN JOULUJUHLASSA

Joulupukki jakaa lahjoja filosofisen päiväkodin joulujuhlassa. Lapsi vetää ohjaajaa hihasta. Tämä kumartuu kuuntelemaan kun lapsi kuiskaa:


"Juha-setä."*


"Niin?"


"Onko tuo joulupukki oikia pukki kun sen parta on tuolla tavalla kumma ja sillä on päiväkodin pyykkikorissa lahjat?"


"Hyviä huomiota, mutta ei huolta. Vaikka juuri tuo pukki ei olisikaan oikea pukki, jouluna juuri se oikea voi tulla kotiisi."


Lapsi katsoo luottavaisesti Juhaa silmiin ja selvästi hänellä on vielä kysymys esitettävänään.


"Uskotko sää Juha-setä joulupukkiin?"


Juha katsoo lasta lempeästi hymyillen ja tähän rauhallisuutta valaen.


"Kyllä, kyllä se voi olla olemassa."


Lapsi nyökkää hieman epävarmasti mutta hänen hymynsä viestii uskoa ja luottamusta. Hän keskittyy taas seuraamaan lahjojen jakamista.


-


*Olen 80-luvulla työskennellyt muutaman vuoden päiväkodissa. Minusta jopa tehtiin lehtijuttu kun olin niin kumma ilmestys.

HUME OLI TOLKUN IHMINEN

"Tämä skeptinen epäilys sekä järjen että aistien suhteen on tauti, jota ei voi koskaan perin pohjin parantaa, vaan sen täytyy palata luoksemme alinomaa, vaikka kuinka häätäisimme sitä ja joskus tuntisimme siitä kokonaan vapautuvamme. Minkään järjestelmän ei ole mahdollista puolustaa sekä ymmärrystämme että aistejamme, ja saatamme ne vain suurempaan vaaraan, kun koetamme puolustaa niitä sillä tavalla. Koska skeptinen epäilys herää luonnollisesti noiden aiheiden syvällisestä ja tiiviistä mietiskelystä, se kasvaa aina sitä mukaa kuin viemme mietiskelyjämme pitemmälle joko sitä vastustaen tai sitä noudattaen.  Huolettomuus ja mielenkiinnon puute ovat ainoat mahdolliset parannuskeinot."

-

Sitaatti on David Humen tärkeimmästä teoksesta A Treatise of Human Nature eli Tutkimus ihmisluonnosta. Tuomo Aho on suomentanut siitä kaksi lukua Malin Grahn-Wilderin toimittamaan (ja itseäni suunnattomasti viihdyttävään) teokseen Skeptisismi - epäilyn ja etsimisen filosofia. 

HETKI FILOSOFIEN PIKKUJOULUISSA

"Näitkö Artun? Oli taas niin helevetin hyväntahtoinen ja positiivinen."


"Joo näin. Sille ei pitäis antaa enää yhtään viinaa."

SOMEUTOPIA

"Ihmiskunnan hienostunut osa, joka ei ole uppoutunut elämän perusvälttämättömyyksiin, vaan työllistää itsensä henkisissä toimissa, voidaan jakaa oppineisiin ja seurallisiin. Oppineet ovat valinneet osakseen ylemmät ja mutkikkaammat henkiset toimet, jotka edellyttävät joutoaikaa ja yksinäisyyttä ja joita ei voi täydellistää ilman pitkällisiä valmisteluja ja ankaraa työtä. Seurallinen maailma taas liittyy sosiaaliseen mielenlaatuun ja mielihyvän tavoitteluun, helpompiin ja vaivattomampiin ymmärryksen harjoituksiin kohdistuviin taipumuksiin, ilmeisiin pohdintoihin ihmisten toimista ja arkielämän velvoitteista sekä tiettyjen ihmistä ympäröivien objektien puutteiden tai oivallisuuden havainnointiin. Tällaiset ajattelun aiheet eivät tuo muassaan asianmukaista yksinäistä aherrusta, vaan edellyttävät sopivista hengen harjoituksista käydäkseen seurustelua ja kanssakäymistä lajitoveriemme kanssa. Tämä puolestaan yhdistää ihmiset yhteisöksi, jossa kukin esittää ajatuksensa ja havaintonsa kykyjensä mukaan parhaalla tavalla sekä vastavuroisesti antaa ja saa niin tietoja kuin mielihyvääkin."

David Hume: Esseitä, s 27. Vastapaino 2006.

MIELEKKÄÄN MAISEMAN RAJAT: Vähänen ja Beckett

Aluksi. Minä koen maiseman jonkinlaisena semanttisena perusyksikkönä. Sanojen syntetisoijana. Maisema on ensin. Olen jo pitkään ajatellut niin, ilman sen kummempia patevyyksiä, minusta kun vain tuntuu siltä että kun tiedän missä jokin tapahtuu, tiedän paremmin myös että miksi. Se on perustavaa. Semanttinen mielekkyys konstituoituu objekteja merkityksiksi syntetisoivassa maisemassa.  Itse etsin taiteesta aina tätä synteettistä maisemaa. Jotakin on ensin ymmärrettävä kyetäkseen ymmärtämättömyyteen. Väitettä ettei taidetta tarvitse ymmärtää en ole koskaan ymmärtänyt.

Luen Juhana Vähäsen Kakadua. Pidän siitä. Ensimmäinen asia minkä huomaan on, miten lukukokemukseeni vaikuttaa se, ajattelenko teosta romaanina vai runona. Jos kuvittelen asemoinnin runomuotoon, lauseita on jotenkin helpompi lähestyä kuin että kysyn kuka puhuu romaanissa. Samalla kun runon lauseita on helpompi lähestyä, niitä myös tulee tulkittua jotenkin vapaammin, toisaalta ehkä myös laiskemmin. Lukutapani on välineeseen ohjelmoitu. Se miten sanat paperille asemoituvat ja esimerkiksi tässä tapauksessa järjestyvät romaanin tavoin lukuihin, on elementaarisesti merkitsevää. Myös väline maisemoi tavallaan.

Markku Eskelinen viittaa blogissaan Kakadusta kirjoittaessa Beckettiin ja rinnastus on osuva. Erityisesti oma ikisuosikkini Millaista on korreloi päässäni vahvasti Vähäseen. Beckettin kohdalla synteettisen maiseman koettelu kyllä viedään vielä pidemmälle. Millaista on kysyy, kumpi on peustavampaa, kumpi tulee ensin, maisema vai siinä ilmenevä olento tai olio? Kuinka pitkälle toista voi hämärtää kadottamatta toista?

Pieni maiseman ulotteisuuteen liittyvä yksityiskohta Vahäsen tekstistä vielä. Sivulla 5 oleva kirjoitusvirhe "lamppuja ei oltu irro(i)tettu katosta" tekee minut epätietoiseksi. Kirjoitusvrheen voi tulkita tahalliseksi "kolmiulotteisuuden" efektiksi siten, että tekijä leikittelee fiktiivisen subjektin huolimattomuudella. Nimeämätön puhuja paljastaa itsensä kirjoitusvirheessä. Virhe on tosinta. Joku tuolla puhuu minulle. Tuntuu kun Vähänen haluaisi leikitellä halullani samastua henkilöhahmoon pelkän tekstin lisäksi. Tosaalta: samalla teksti itsenäistyy jälleen. Luen tekstiä. Tekstissä ei lymyä edes fiktiivistä ihmisen kaltaista hahmoa johon samastua. Vain kirjailija joka pilailee kustannuksellani. Virheessä tekstin tekstiys vahvistuu ja teksti palaa tekstiin. Kirjoitus on vain kirjoitusta, ei sen enempää. Tai vähempää.

MAAILMAN LAIDALLA: Karhunkivi

1
Kirjan takaliepeessä lukee: "Ensimmäisessä romaanissaan Haapala kuvaa rapistuvaa hyvinvointiyhteiskuntaa ja vanhemman kaiken ylittävää rakkautta lapseen."

Määrittely latistaa romaanin todellisuuden kuvitukseksi. Huonoksi realismiksi. Ikään kuin isä sen jo tietäisi, mitä rakkaus on. Eikä hän ehkä tiedä rakkaudesta enempää kuin että se on helpottava sana velvollisuuksille, selittämättömille siteille  ja läpitunkevalle huolelle. Hyvinvointiyhteiskunnasta en puhuisi mitään.

Haapala on kirjailijana armollinen. Hän antaa isälle toivoa: ainakin hetken aikaa vaikeasti käyttäytymishäiriöinen poika ymmärtää omaa mahdottomuuttaan ja koulusta tulee vahvistavaa palautetta. Pahuus vetäytyy, ei tanssi, poika pelastuu. Tuntuu kuin kirjailija tässä kohtaa tekisi tietoisen valinnan sen suhteen, mitä antaa ihmisilleen tapahtua; taiteestaan piittaamatta, kuin jumala koneesta, asettuisi kirjoittamaansa vastaan. Sillä yhtä hyvin, tai oikeastaan uskottavammin, olisi voinut käydä toisin.

Lopulta kuva tyhjää huitovista unikäsistä ja ilmoitus muodonmuutoksesta. Siinäkin puhuu Kafkansa tunteva kirjailija. Kuin tasoittaakseen optimismiaan.

2
Jälleen kerran kommentoinnin inspiroimana päivitän kirjoitusta.

Miksi kirjoitukseni otsikko viitaa Anti Hyryn pienoisromaaniin  Maailman laita?

Minulle Hyryn teos, sen maisema ja ihmiset siinä, on metafora olemisen kantavuudesta mutta samalla sen nostattamasta huolesta. Huolesta, josta veneessä olevat miehet eivät puhu vaikka romaanin maisema tuon huolen reaalisen väistämättömällä voimalla virittää.  Maailman laitaa on mahdotonta lukea aistimatta huolta. Se on osa sen implisiittistä tekstuuria.

Haapalan isä on Hyryn Pietari. Minulle assosiaatio syntyy kokonaisuudesta. Jokin hyryläinen sanoja syvempi lausumaton huoli ja atavistinen pelko siitä että ääneen lausuttuna se vie mennessään; että arvaamaton poika ja suhde häneen särkyy enemmän. Pyhän raja isän ja pojan välillä...

En muista, käyttikö Haapala kirjassaan kertaakaan sanaa rakkaus, mutta ainakin minussa heräsi epäilly tuon sanan kyvystä viitata aidosti pojan ja isän (maailma)suhteeseen; tuon sanan ahdistava suhteelliisuus, vaikka sitä niin helposti käytetään maailmasuhteen kokoavana ja absoluuttina ilmaisuna.

Kahunkivi virittää minussa tunteen huolen perimmäisestä lausumattomuudesta. Siinä arki on näyttämö jollekin reuna-alueiden perustavalle kysymykselle. Niin kuin Hyryn maisema Maailman laidassa. Ja onhan Haapalan romaanissa se Hyryn venekin: auton muuttuminen epävarmaksi välineeksi "on" Hyryn vene ilman sitä karannutta varavenettä.

Heideggerin mukaan välineet ja oliot kokoavat maailman kukin tavallaan. Ja sana ja tunteet joita ne virittävät, lisään minä. Rakkaus. Miten sana rakkaus kokoaa maailman? Tuon kysymyksen Karhunkivi virittää.

JAMES DICKEYN RAISKATTU KUNNIA?

1
"Minua vastapäätä istui Bobby Tribbe. Hänellä oli sileä ohut tukka ja helakka iho. Pöydän ääressä istuvista tunsin hänet kaikkein huonoimmin, mutta pidin hänestä silti aika tavalla. Hän oli mellyttävän kyyninen ja suhtautui minuun kuin meillä kahdella olisi ollut sanaton sopimus, jonka mukaan kummankaan ei kannattanut ottaa Lewisiä kovin vakavasti." (s. 10)

"Olen avannut Bobbyn vain pari kertaa ja muiden seurassa me vain nyökkäämme toisillemme.(...) Hän näytti aina kuolleelta painolta ja valmiilta kirkumaan, eikä sellainen mies kelvannut minulle." (s. 260)

Se mitä näiden kahden Edin ajatteleman ajatuksen välillä tapahtuu, siis koko romaani, saa ne tuntumaan vastenmielisiltä. Se miten Edin suhde Bobbyyn muuttuu, on lähes epäinhimillisintä kirjallisuuden historiassa. Nuo jälkimmäiset ajatukset ovat vastoin kaikkea sitä, mitä meidän kuuluisi ajatella Bobbysta, uhrista. Entä kumpi tuossa puhuu: Edin vai Dickeyn kusipäisyys ja heikkoutta halveksiva fasismi? 

Kun luin toisen Dickeyn, ei yhtä hienon Kohti valkeaa merta, "vahvistui" käsitykseni Dickeyn arvomaailmasta. Että se on jotain muuta kuin perinteinen kriittinen humanismini. Tai näin siis epäilin vahvasti. Samalla kuitenkin mietin, löytyisikö itseltäni Edin haluttomuutta kohdata julmia muistoja tai sitä heikkoutta, jonka on jo kokenut voittaneensa? Eli siis haluttomuutta enää kohdata häntä, joka tuota kaikkea rivoimmin edustaa? Muuttuisiko suhteeni tähän ihmiseen? En tiedä koska en ole sellaista kokenut. Mutta Edin asenteessa ei ilmene tuollaista reflektiivstä inhoa ja ahdistusta, ei edes syyllisyyttä Bobbyn halveksimisesta. Hänelle Bobby on enää objekti. Bobby ei vain enää kuulu hänen todellisuuteensa. 

Tässä kohtaa on kysyttävä oleellinen kysymys. Jos kyse olisi ollut "vain" väkivaltaisesta kamppailusta "mies miestä vastaan" eikä raiskauksesta, torjuisiko Ed Bobbya niin kylmästi? Jos Bobby siis olisi hävinnyt (mehisen!) verisessä kamppailussa eloonjäämisestä ja kunniastaan? En usko. Kyllä raiskaus oli tärkeä toiseuden määrittelijä Edille. Bobby edustaa Edille lopussa, kaiken jälkeen, inhottavaa heikkoutta kun hän vielä alussa liittoutui Bobbyn kanssa Lewistä "vastaan" ironisoiden tämän selviytymisfilosofiaa. (Lewis on siis se Burt Reynoldsin hahmo elokuvassa.) Bobby on hämmentävä ja mieltä vaivaava hahmo. Pehmeä, haavoittunut ja heikko. Ja ilman omaa syytään. Mutta se ei Ediä tunnu vaivaavan. Vaan vaivaako se edes Dickeytä? Missä määrin raiskattu edustaa toiseutta myös hänelle? Siinäpä kysymys.


2
Se miten Ed kuvaa aivan romaanin lopussa tunnelmiaan joen patoamisesta, on kiinnostavaa.  Ed ei koe ahdistusta, syyllisyyttä eikä epävarmuutta, vain elämän jatkamista kaiken koetun jälkeen. Hän on voimaantunut ja havahtunut. Elokuvassahan lopun Ed kuvattiin (yleisöä lepyttäen?) uniaan säikkyväksi ja herkäksi mieheksi. Elokuvan Ed on kaukana siitä romaanin Edistä, joka todistaa kirkasta jonhonmukaisuutta ja itse ansaittua olemassoloa. Padottu joki sinetöi hänelle miesjoukon kokemukset mytologiseen maisemaan, jossa jokin tärkeä on tapahtunut ja jatkuu vielä heidän jälkeensä.*  

Jo edesmennyt ystäväni, myös Dickey-intoilija kuten minä (ja se sama joka keksi sen mainion "hippiteorian"** johon edellisessä kirjoituksessa ja sen kommentissa viittaan), oli sitä mieltä, että jos Syvä joki pitäisi kiteyttää yhteen sanaan, se olisi toimintakyky. Hänestä Dickey tahtoi sanoa, että toimintakyky on itseisarvo, jolla ei ole perimmäistä moraalia. Joelta viedään toimintakyky ihmisen tarpeiden vuoksi koska ihminen tahtoo joen paikalle tekojärven. Ihminen siis raiskaa joen edistääkseen toimintakykyään. Joki luonnonelementtinä raiskataan. Dickeyn romaani viesti ystävälleni myös sitä, että toimintakykyä ei voi ihannoida koska se on evoluutio-darwinistinen käsite. Minusta tähän on kuitenkin tärkeää lisätä, ettei toimintakykyä voi Dickeyn maailmassa myöskään paheksua. (Ehkä ystäväni tarkoitti juuri sitä, että käsite on neutraali.) Toimintakyvyssä vastakkain ovat luonto ja ihminen sekä ihmiset toisiaan vastaan. Banjopoika oli ystäväni mielestä jo rautalangasta vääntämistä, oikeastaan huutomerkki vajaatoimintakyvylle. Koko romaani kiertyi hänen teoriassaan tuon käsitteen ympärille: toimintakyky. Dickey satuili sotilassaavutuksistaan, oli siis valehtelija, ja sortui juopoksi kun tiesi että hänen sepitteensä olivat paskapuhetta. Näin ystäväni uskoi. Syvä joki oli hänelle kertomus toimintakyvyttömyydestä kumpuavasta syvästä traumasta. Moisia ajatuksia me Dickeystä pyörittelimme, hänen inspiroimanaan eikä aina ihan selvinpäin. 

Ystäväni tulkinta on minusta kiinnostava ja oikeastaan vähän haastaa sitä, mitä sanon tuossa aiemmin Edistä. Edinhän kuuluisi edustaa tässä toimintakykyteoriassa valintojensa suhteen sokeaa ja tietämätöntä ihmistä ja meidän lukijoiden eräänlaista metaymärrystä, joka suhtellistaa Edin joki-kokemuksen ja patoamisen romantisoimisen, tekee hänestä oikeastaan naurettavan. Useimmat kirjailijat olisivatkin problematisoineet Edin ihmiskeskeisen luontosuhteen jollain tavalla. Tai jo heidän yhteiskuntakriittisyytensä ja maineensa sellaisina kirjailijoina olisi antanut meille sielullisen turvan. Nyt niin ei tapahdu. Mitään ristiriitaa ei ole havaittavissa. Dickey on inhorealistisella tavalla pragmatisti. Hän ei luo metatasoja, joissa voisin kokea moraalista helpotusta, tunnistaa kirjailijan helpottavan ja reflektiivisen sävyn ja tason. Tai älyllisen itsekritiikin. Kaikki tapahtuu henkilöiden toiminnassa ja toiminnan perustelevissa käytännöllisissä arvoissa. Dickey näyttää toimintakyvyn evoluution, ei selitä eikä moralisoi sitä. Dickeyn maailmassa on vain toimintakyvyn eri asteita omaavia yksilöitä ja kulttuuri sekä enemmän tai vähemmän toimintakykyistä luontoa. 

Entä onko Bobbyn kohtalona olla irvikuva toimintakyvyttömyydestä? Jos on, niin haluan kysyä, oliko Dickeyllä oikeutta kirjoittaa hänestä sellaista tai onko meillä oikeutta ajatella hänestä siten? Raiskatusta? Tai sitten, jos käännän kaiken taas ihan toisin päin, onko Bobby valehtelevan, juopottelevan ja lopulta toimintakyvyttömän Dickeyn irvokas ja masokistinen omakuva? Tosin tästäkään tulkinnasta maailman raiskatut eivät varmasti pitäisi.
-

*Lieköhän Syvä joki myös Hännikäisen suosikki?


** Hippiteoria saa jopa jonkinlaista vahvistusta myös siitä, että Dickey tuki Vietnamin sotaa.

DICKEYTÄ ETSIMÄSSÄ

Jatkaakseni häiritsevien kirjailijapersoonien teemaa palaan taas vanhaan aiheeseeni. Yritän saada siihen kuitenkin uutta puhtia.

Olen täällä kyllästymiseen asti julistanut James Dickeyn Syvän joen uljautta ja sen häiritsevää kyseenalaisuutta. No. Taas siitä pitää kirjoittaa. Ja toiston uhallakin tämä on ensin sanottava jotta päästään eteenpäin: Syvä joki on moraaliltaan ehkä hämmentävin teos jonka olen lukenut. Tämä johtuu siitä, ettei teos vetäydy sivistysromaanin suojiin. Se elää populaarin ja taiteen välissä ja liukuu fasistisen heikkouden halveksimisen ja psykologisen inhorealismin asteikossa. Ja mikä tärkeintä, kirjottajasta ei ota pirukaan selvää. Minulle vaikkapa Bernhard on liiaksi intellektuelli ollakseen oikein kunnolla häiritsevä. Hänenkin kohdallaan tuntee olevansa sittenkin hyvässä seurassa. Dickeyn kohdalla en ole ollenkaan varma. On vaikea keksiä inhottavampaa ja tunteettomampaa minäkertojaa kuin Syvän joen Ed. Tuota raiskattua kaveriaan lopulta karttavaa ja kylmästi taakkana pitävää ihmistä ei ehkä haluaisi tavata tässä yhteisessä maailmassa. Mutta se asian ydin on tämä: humaania ja kriittistä särmää taiteesta vastomaisesti etsivänä lukijana tuota mieltäni rauhoittavaa eli Ediä syyllistävää tai edes ongelmallistavaa tasoa en Dickeyltä löydä. Eli se sama kysymys taas: paljonko romaanista on luettavissa tekijän maailmankuvaa ja arvomaailmaa? Paljonko sitä kuuluu siitä lukea? Vastausta ei tietenkään saa ellei tutustu tekijän elämänkerrallisiin aineistoihin. Mutta haluanko sitä? Kyllähän Dickeystä olisi pojan kirjoittama elämänkerta olemassa. Sen tedän että kova juomaan ja valehtelemaan oli. Toisaalta: kiehtooko juuri epävarmuus minua? Mitä jos Dickey olisi ollut juuri sellainen paskakasa kuin hänen romaanistaan pahalla tahdolla voi tulkita?


Leikitäänpä nyt ajatuksella elokuvasta, jolla voisi olla kirjoituseni otsikko nimenä. Siinä Dickeytä ihaileva kirjailija aikoo etsiä (alkoholisoituneen) mestarinsa ja haastatella häntä. Elokuva kuvaa pitkää ja hermostunutta matkaa vanhentuneen kirjailijan luo. Eräänlaista matkaa pimeyden sydämeen. Matkaaja lukee Syvää jokea ja Dickeyn runoja ja niitä kuullaan kuvien yli hänen sisäisenä äänenään. Hän luo päässään mielikuvia Dickeyn mahdollisesta luonteesta: onko tämä fasisti vai kyyninen humanisti? Vai pelkkä tylsä kirjailija? Yhtäältä hän haluaa tietää, toisaalta säilyttää runollisen epävarmuuden tunteen, jolla flirttailla taiteen kanssa. Tämä kaikki epävarmuus tekee kirjallisuudesta hänelle jotenkin merkityksellisempää. Valmiit vastaukset eivät kuulu taiteeseen, niinhän se on.

Pysähdytään amerikkalaisiin motelleihin, juodaan huonoa kahvia ja keskustellaan tuntemattomiksi jäävien ihmisten kanssa. Mitä lähemmäksi päämäärää tullaan, sitä hermostuneemmaksi tunnelma käy. Jokin lähes koko aikuisen elämän aikainen tulee kohta todeksi tai ehkä tuhoutuu. Romaaniin ja sen kirjoittajaan liittyvä (banaalikin) mytologia vahvistuu tai muuttuu joksikin peruuttamattomasti muuksi.

Matkaaja lukee taas Jokea ja keskittyy romaanin lopun ongelmallisiin kohtiin ajatellen tekstin nihilistisen kylmää ja mahdollisesti fasistista asennetta tai sävyä. Väliin leikataan otoksiin suurelle yleisölle softatusta (vaikkakin Dickeyn itsensä käsikirjoittamasta) elokuvaversiosta, joita matkaaja mielessään vertaa romaanin kylmyyteen.

Lopulta tullaan perille. Dickey on vanha ja lihava ja haisee edellisen päivän juopottelulle. Kirjailija alkaa esitellä asiaansa, mutta Dickey arvaa sen jo puolesta sanasta eikä halua puhua kirjallisuudesta eikä varsinkaan omastaan. Sellaisten puheiden aika on ohi.  Sitä vastoin hän alkaa esitellä oudon innokkaasti, seniilistikin, takapihalleen vuosikymmeniä sitten kaivamaansa maakellaria, joka on varustettu säilykepurkeilla ja aseistuksella jousta myöten. Sen verran hän puhuu kirjastaan että viittaa sen raiskattuun ja lihavaan Bobbyyn hitaana ja haittaavana painolastina "jos tähän paikkaan joutuisi turvautumaan".

Miehet laskeutuvat alas kellariin, jossa viinan haju vahvistuu. Dickey onkin vielä humalassa. Sitten hän intoutuu solvaamaan hippejä, joilla oli veltto käsitys elämästä jota eivät uskaltaneet ajatella loppuun asti; "just siihen aikaan kun jokea kirjoitin perkele, silloin ne piti kovaa ääntä".

Leikataan paluumatkaan. Vaitonaisiin tunnelmiin. Mailma tuntuu tyhjältä ja hiljaiselta. Kirjailija silmäilee Syvää jokea mutta sanat paperilla eivät tunnu tarkoittavan mitään. Ne leijuvat vain kummallisesti jossain epämääräisessä paikassa hänen sisällään. Taide on kadonnut niistä. Mahdollisesta on tullut liian välttämätöntä.

BLOGINI UUSI NIMI

En malttanut olla muuttamatta kun keksin tuon Hännikäisestä kirjoittaessani... Jotenkin osuu omaankin sisältööni ja kuva aivastavasta niitzestä viiksineen vain huvitti. Olkoon nää jutut niitä pärskeitä vaikka...

NIETZSCHEN AIVASTUS 2: Kaksi Timoa ja Juha (sekä feminismistä ja burkan käytöstä)

1
On pakko avata lisää Hännikäisen Kuolevaisesta. Aioin kommentoida ensin tuolla keskustelussa, mutta tämä pitää sanoa tässä, omana kirjoituksenaan. 

Hännikäinen käyttää kulttuurin feminiinisyyttä turvallisuutta hakevan ja riskejä välttelevän kulttuurin metaforana. Tai ehkä jopa synonyyminä. Hänen sekoilunsa ja miesasiaprojektit tietäen tämä nietzscheläinen anakronismi ei ole yllättävä mutta silti hämmentävä. Niin hämmentävä, että pitää hakea sille ajankohtaistavaa tulkintaa. 

Käyttääkö Hännikäinen kulttuurin naisellisuutta provokatiivisesti biologiaa puolustaakseen? Biologiset selitykset kun ovat kulttuurinen tabu ja kohtalokkaita älyllisen uskottavuuden kannalta. On vaarallista puhua edes neutraaliin sävyyn sukupuolien eroavuuksista tai älykkyydestä vedoten biologiaan. Timo Harakan ehdottomuus Pressiklubissa hänen puolustaessaan tyttöjen ja poikien lelumieltymysten konstruktiivista perustaa oli kuvaavaa. Hänessä tuntui puhuvan eräänlainen ideologisen tahran kammoisuus. (Voin tunnustaa, että sillä hetkellä näistä kahdesta Timosta minua ärsytti enemmän Harakka.) 

Miten sitten asian itse ajattelen? Sillä nythän on oikeastaan puhuttava minusta eikä Timoista. 

Voin kyllä hyväksyä ilmaisun feminiinisestä riskejä välttelevästä kulttuurista, jos feminiininen ajatellaan testosteronin määrän alhaisuutena ja siten riskien ottamisen kynnyksen nousemisena. On myöskin niin, että testosteroni lisää naisilla hyväntahtousuutta ja miehillä aggressiivisuutta. Testosteronin synnynnäisesti liiallinen määrä lisää myös liikkuvien lelujen kiinnostavuutta tyttölapsilla. Nuket ja nallet eivät siis ainakaan samassa määrin tätä tilastollisa vähemmistöä kiinnosta. Myös muilla kädellisillä lelujen valikoituminen sukupuolen mukaan on todettu. 

Eli: jos kulttuurin naisellisuus tarkoittaa tilastollisen ja biologisen tieteellisesti testatun havainnon tiivistystä, hyväksyn sen. Siitä ei kuitenkaan pidä tehdä yksilöitä määrittelevää oppia ja se on kyllä vaarana juuri Hännikäisen tekstissä, jossa hän ei huomaa tai halua avata käsitteitään läpinäkyviksi. 

Sitten se toinen asia. 

Hännikäinen kirjoittaa sivulla 116, että hänen olemassaolonsa puitteet ovat Suomen kansa, eurooppalainen sivilisaatio, länsimainen kulttuuri ja kaukasialaiset eli valkoiset ihmiset ylipäätään. Minulle kaksi keskimmäistä ovat selviö. Ne ovat tärkeimpiä, ehkäpä tärkeimmät lajimme tekemät keksinnöt. Maustan niitä vielä valistuksen perinteellä eli kaiken johdonmukaisella epäilemisellä. Ja kyllä, valehtelisin jos väittäisin, ettei suomalaisuus olisi minulle jotain valtavan reaalista, jotain ominta. Jollekin toiselle ei mutta minulle kyllä. Varsinkin kun kielten oppiminen on ollut itselleni aina häpeällisen työlästä (minkä myöntäminen on muuten tässä nykyisessä globaalissa veljeydessä homouttakin rajumpi kaapista tuleminen). 

Ovatko sitten eurooppalaisen näköiset valkoiset ihmiset minulle jotain ensisijaista? Jossain alitajuusessa mielessä kyllä. Pakko myöntää. Jollain atavistisella tasolla. Mutta juuri siksi, että minua jäsentävät moiset "elementaarit", tarvitaan sitä reflektoivaa ja reflektoutua tietoisuutta.* Ettei sen enempää välittömistä uskomuksista kuin luonnon välttämättömyyksistäkään syntyisi herralle oppia orjansa määrittelyyn.

Miltä teistä tuntuu? Olenko Hännikäisen puolella vai häntä vastaan? Itse en ole vielä ihan varma. Oikeastaan haluaisin kysyä sitä häneltä itseltään. Jos siis Timo satut lukemaan tätä, kommentoi! Sen kuitenkin tiedän, mitä sanoin jo tuolla aiemmin: että käsitteet on haluttava tai uskallettava avata madollisimman läpinäkyviksi. Muuten paljastaa väistämättä halunsa konnotoida ideologisesti. Tai tulee väistämättä niin tulkituksi.

(Lukekaa myös Hännikäisen Marginala-blogista kirjoitus Itsemurha ja vitaliteetti. Suosittelen. Siinä hän siis kirjoittaa asennoitumisestamme itsemurhaan. [E]lämä itsessään on meidän aikanamme fetissi.  Jotenkin haastava ja tyhjentävä lause. Kiitos siitä, Hännikäinen.**)

2

Tämä osa kirjoitusta oli ensin alaviite, mutta tekstin paisuttua tein siitä itsenäisen luvun. Asia käy nimittäin erinomaisesta esimerkistä niistä arvoista, jotka minulle ovat tärkeitä ja jotka saavat minut hänniköitymään kiihkeälläkin tavalla. Varsinkin jos niihin ei suhtauduta johdonmukaisella uskalluksella. Jopa omaa aattellisuutta tai uskoa pelkäämättä.

Tätä kirjoitusta jäsennellessäni Feministipuolueen puheenjohtaja puolusti burkan käyttöä Arto Nybergissä. Hän vetosi yksityisasiaan ja yksilövapauteen asiaa lainkaan problematisoimatta. Tunsin epäilemättä rehellisen vanhanaikaista ja hännikäismäistä vitutusta. Tuntui että tuo ihminen ei ole ymmärtänyt mitään sisäistetystä herruudesta. Tai sitten kieltää sen ymmärtämisen itseltään. Ja samalla myös vastaamisen vapaan tietoisuuden asettamaan valtavaan haasteeseen. Epäilen myös, että hoitovapaan kohdalla sama yksilönvapaus ei enää käy perusteeksi. 

Yksilönvapaus puhuttaessa kulttuurisista ja uskonnollisista kysymyksistä ja yksityiskohdista on monimutkainen asia. Minusta on tärkeää huomioida, että voidakseen puhua burkasta tai huivista vapaana valintana, puhujan olisi ensin dekonstruoitava se (tai neutraloitava niin kuin tyttäreni asian ilmaisi). Se kävisi päinsä ottamalla se julkisesti pois ja laittamalla takaisin (mihin tällä puheenjohtajalla olisi ollut suorassa tv-lähetyksessä mainio tilaisuus). Muuten yksilönvapaudesta puhuminen ei viittaa mihinkään sisältöön. On myös tärkeää, että femistisen puolueen puheenjohtaja voi edustaa kaikille naisille uskontoon ja ideologiaan katsomatta rohkeaa yksilöllisyyttä. Muuten hän tahtomattaan vahvistaa sitä hegemoniaa, joka missä tahansa päin maailmaa määrittelee naista. Vain tuollaisella julkisella teolla, huivin riisumisella ja takaisin laittamisella, voi tässä puolustaa naisen vapautta valita pukeutumistaan tai vastustaa julkisesti sen ideologista tai uskonnollista määrittelemistä.

Aatteiden ja ideologioiden vaikutus ihmisen kykyyn ajatella on kyllä musertava, myös feministin tietoisuudessa. Hekin tarvitsisivat intersektionaalista reflektiota. Nyt he suuntaavat sen turvallisesti ulkopuolelleen.

_

*Ks. Lapsista, luovuudesta ja tietousuudesta sekä Wittgensteinin kauneus

**http://timohannikainen.blogspot.com/2016/10/kritiikista-ja-itsemurhasta.html

NIETZSCHEN AIVASTUS

Tai The sneeze of Nietzsche, kuten tyttäreni hilpeästi lisäsi. Tuo ilmaisu kuvaa mainiosti Timo Hännikäisen pientä kirjaa Kuolevainen. Eikä ilmaisu ole vähättelevä vaan yksinkertaisesti tiivistää hyvin kirjan herättämiä tuntemuksia. Pidin kirjasta. Ja kyllä sieltä se loputon kylläkin elämälle välittyi ja ihmisensäkin ylittäminen. Tulkinta Melvillen Ajojahdista oli hieno. Kuvaus siskon kuolemasta eleettömän kaunis. Pieni kirja sai hetkeksi keskittämään huomion siihen mitä juuri nyt on ihmiselle tarjolla. Itsemurhaluvusta pidin paljon ja tunsin veljeyttä Hännikäistä kohtaan. Vaikka voisinkin ikäni puolesta olla hänen isänsä. Ja monessa asiassa hänen kärkäs vastustajansa. Tosin hänen bloginsa juttu itsemurhasta oli ehkä vielä parempi.

Elämä itsessään on aikamme fetissi. Mukailen Hännikäisen blogissa olevaa lausetta muuttamatta hänen ajatustaan. Ymmärsin että ajatus siis on hänen omansa. Ihanan häiritsevää, tekisi mieleni sanoa. Ja sanonkin. Juuri sellaista ajattelua, joka ei sille inhoamalleni tilaa vaativalle melikuvitukselle anna mitään mahdollisuuksia.

http://timohannikainen.blogspot.com/2016/10/kritiikista-ja-itsemurhasta.html

KITSI JA KÄRSIMYS

Nämä kirjoitukset syntyvät usein lukijoitteni kommenttien inspiroimina. Niin tämäkin. Nyt tuon edellisen tekstin viimeisten kommenttien liikauttamina. Kirjoitukseni sisällöstä johtuen kommentit tietenkin käsittelevät uskoa, pyhyyttä, armoa ja kärsimystä. Ja myös lohtua. Ne saavat minut myös ajattelemaan, taas kerran, sitä kuvastoa, jolla uskoa ja uskoa vahvistavaa kärsimystä ajatellaan. Jutussani Pyhitetystä ja yliluonnollisesta kärsimyksestä kirjoitin näin: "Mielestäni seuraava uskonpuhdistus pitäisi tehdä esteettisellä tasolla. Pitäisi pyyhkiä pois se kitsi, joka vuosisatojen ja -tuhanten aikana uskonnollisesta mielikuvituksesta on Raamatun kertomuksiin tarttunut." Tätä tuossa kirjoituksessani yritin ja yritän nyt tässä yhä edelleen.

Olen joskus kehitellyt päässäni tarinaa, jossa Kristuksen kärsimysnäytelmä siirretään kokonaan maalliseen ja inhimilliseen mittakaavaan. Jos se olisi elokuva, se näyttäisi Jean-Pierre ja Luc Dardennen elokuvalta ja sen nimi voisi olla Viattomuus. Tai sitten se olisi näytelmä ja silloin sen nimi olisi Viattoman kärsimys. Jostain syystä siis näytelmällä olisi eri nimi... Ehkä elokuva kuitenkin, koska aihe vaatisi inhorealistista eläytymistä eikä teatteritaiteen turvallista etäännyttämistä (jota se mielestäni lähes aina on, vaikka teatteriväki niin mielellään muuta väittää).

Ideani syntyi tietenkin siitä syystä, etten uskonnottomana voi kokea lunastavan kärsimyksen mittana metafyysistä oliota, jolla on metafyysinen tehtävä ja tietoisuus. Sellaisesta en voi tunnistaa oman viattomuuteni mittaa ja hintaa. Koen kärsimyksen tuolloin pelkkänä metaforana tai itselleni oudon olion suhteettomana kokemuksena, jonka menetykset ja tuska eivät  ole verrattavissa omaani.  Toivon etten tule loukkaamaan itselleni tärkeitä lukijoitani ja kommentoijiani tällä tekstillä. Se ei ole tarkoitukseni. Päättelyni on vain johdattanut minut tähän ajatukseen.



Tarina menisi näin:

Länsimaisen ja demokraattisen oikeusvaltion tärkeän henkilön, vaikkapa pääministerin, lapsi siepataan ja uhataan tappaa julmalla tavalla, ellei vaatimuksiin suostuta. Voitte itse päättää mitä vaatimukset olisivat ja myös sen, mitä aatetta sieppaaja edustaa tai onko hän psykopaattinen rikollinen. Jossain vaiheessa sieppaaja saadaan kiinni mutta lapsi on yhä vain hänen tietämässään paikassa. Ei myöskään tiedetä, onko sieppaajia enemmän kuin tämä yksi. Sieppaajaa aletaan kuulustella. Jossain vaiheessa poliisit menettävät kontrollin kun sieppaaja ei paljasta lapsen kätköpaikkaa. He alkavat hakata tätä. Kiduttaminen käy jo mielessä ja jossain vaiheessa siihen jo ryhdytään, tosin epäröiden. Poliiseja kuitenkin ahdistaa ihmisyyden ja viran asettama pidäke. Rajaa on vaikea ylittää. Seuraa kiivaita keskusteluja ja erimelisyyttä poliisien välillä. Jossain vaiheessa sieppaaja kiivaan hakkaamisen jälkeen kysyy pahoinpitelijältään verta pärskien, kuinka arvokkaana tämä pitää viattomuutaan? Poliiseilla on virka-asut päällä joten symbolismi on selvä: he edustavat oikeusvaltiota, jossa väkivallan monopoli on heillä ja armeijalla ja samalla he ovat myös sen yhteiskunnan metafora, johon katsoja haluaa kuulua. Eli yhteiskuntaan, joka ei kohtele kaltoin edes pahimpiaan, ei millään hinnalla. Lopulta kuulustelijat haetaan pois ja seuraa keskusteluja oikeusvaltion ja sitä edustavien käyttämän väkivallan rajoista. Elokuva loppuu väkivaltaan syyllistyneiden poliisien erottamiseen. Lapsen lopullista kohtaloa emme saa tietää.

Tätä katsoessa yleisössä käsittääkseni koetaan ristiriitaisia tunteita. Mikä on lapsen kärsimyksen suhde ihmisyyteeni, vapauteeni ja viattomuuteeni yhteiskuntani jäsenenä. Missä kulkee viattomuuteni raja suhteessa kauhuja yksinäisyydessä kokevaan pieneen viattomaan? Mitä hyväksyn siltä yhteiskuntarakenteelta, jonka osa haluan olla? Ja lopulta: täytyykö lapsi uhrata? Sillä uhrihan lapsi lopulta on, jos sieppaajaa kohdellan asiallisesti lapsen kohtaloon katsomatta. Lapsi on myös lunastaja. Minun ja yhteiskuntani viattomuus ja humanusmini on lunastettu lapsen paniikilla, yksinäisyydellä ja kauhulla ilman ideaa tuonpuoleisen autuudesta tai lapsen tietämästä kärsimyksensä tarkoituksesta. (Aikuinen ehkä kykenisi ajattelemaan kärsimykselleen jopa mielekkään syyn.)

En tiedä, haluaisiko tätä elokuvaani kukaan nähdä. Kun eräs tuntemani helluntailainen oli käynyt katsomassa Mel Gibsonin Jeesus-elokuvan, hän kehui sitä jotenkin pidäkkeettömän naiivisti mahtavaksi. Minusta tuntui että veren määrä oli tehnyt häneen vaikutuksen; että hän oli hurmioitunut sankarinsa kärsimyksestä. Minusta hän oli vaikuttunut kitsistä. Ajatteliko hän hetkeäkään pelastuksensa tuottamaa kärsimyksen mittaa sillä inhon, ahdistuksen ja voimattomsn kauhun voimalla, jolla sitä kuuluisi ajatella jos kuvasto olisi aitoa? Ainakaan en usko tuon supersankaristaan hurmioituneen ihmisen haluavan nähdä minun elokuvaani. Sen kärsimys ja vattomuus kun olisi hänen makkuunsa liian inhimillistä.

RAHAT VAI HENKI?

1
Pyhä on nimi sille rajalle, jonka tuolle puolen ei voi ulottaa tuntemusta kokonaisuuksien hallinnasta ja jatkuvuudesta. Pyhässä ei ole aikaa. Pyhästä on käytetty ilmaisua rajatietoisuus ja se on mainio tiivistys.* Kun Sara Heinämaa pohtii taloudellisen tilanteen vaikutusta yhteisten arvojemme ja tavoitteidemme rapautumiseen, on siinäkin kysymys pyhästä.** Ja myös Heinämaa on joskus kirjoittanut pyhästä maallisena rajana. Pyhä on hyvä sana. Siihen on koottu paljon sellaista, mikä on jotenkin eksaktisti ilmasematonta mutta tärkeää.

Talous eli raha on oleellinen pyhän raja. Oikeastaan pyhä itse, koska pyhä symboloituu ja kuvitteellistuu siinä mitattavasti ja lakkaamatta. Rahassa pyhä saa konkreettisen kielen. Rahalla mitataan pyhän arvoa, siis sitä, missä määrin olen valmis pyhään. Jos kuolema on se pyhän etäinen raja, joka lopulta vapauttaa minut pyhän haasteesta, raha tekee pyhästä arkisen ja pragmaattisen, tarkalleen juuri sen kuolemani rajaaman elämäni mittaisen. Kuoleman ajatus pyhänä rajana on enemmn tai vähemmän metafyysinen, melkeinpä esteettinen, mutta raha häiritsevän konkreettinen. Rahan pyhyys on läpeensä poliittista. Taloudesta ja siihen liittyvistä arvoista on mahdollista kyllä kiistellä loputtomasti, mutta sitä ei voi koskaan selittää eikä mystifoida pois mikäli edelleen haluaa jakaa yhteistä pyhää. 

Kirkon ja lajemmin uskovien piirissä pyhyyden rajatietoisuudesta kamppaillaan vapaamielisten ja konservatiivien kesken avioliittolain kysymyksessä. Pyhän kullekin sisäinen raja symboloituu ja kuvitteellistuu siinä. Maallinen versio samasta on vaikkapa turvapaikanhakijoiden tilanne: miten se haastaa käsityksemme siitä, mihin pyhän raja vedetään talouden ja ihmisyyden ja omien ja vieraiden välillä. Maallinen ja transsendentti, ihmisyys ja talous; pyhämme mitta niissä.

Samalla kun raha harhauttaa ymmärrystäni pyhästä, se asettaa minut kirjaimellisesti sitä vasten. Haastavammin kuin mikään muu. Ehkä läheisteni kärsimystä lukuun ottamatta. Enkä usko että mikään transsendentti voi vapauttaa ihmistä rahan pyhyydestä niin kuin se vaikkapa kärsimyksestä voi. Raha pakottaa aina valitsemaan talouden tai ihmisyyden. Transsendentilla ei ole tässä mitään sijaa. Vain talous voi lopulta mitata inhimillsen pyhän astetta. (Askeetikot voivat olla poikkeus ja ovatkin.) Raha on pyhyyden konkreettisin merkitsijä ja myös haastavin. Mikään muu kun ei pakota minua tekemään valintojani pyhän suhteen. Elämään pyhäni mukaan.  

2
Kommentoijeni inspiroimana täydennän ja tarkennan taas kerran kirjoitustani. Kiitos heille siitä.

"Talous eli raha on oleellinen pyhän raja. Oikeastaan pyhä itse, koska pyhä symboloituu ja kuvitteellistuu siinä mitattavasti ja lakkaamatta. Rahassa pyhä saa konkreettisen kielen. Rahalla mitataan pyhän arvoa, siis sitä, missä määrin olen valmis pyhään." 

Tuossa ehkä juttuni oleellinen ydin.

Rahan ja pyhän suhde on kuin kielen ja absoluutin tietoisuuden suhde, reflektoidun ja refektoivan suhde. Minusta me mittaamme pyhäämme koko ajan. Raha antaa muodon tälle olemisen aspektille. Rahassa pyhä on alati läsnä ja poissa. 

Pyhä on jotenkin asia jonka puitteissa tulee "ajatelleeksi" eksistenssiä liikaa oman absoluutin ja katoavaisuutensa vinkkelistä, liian helposti jotenkin "itsekkäästi" oman kuolevaisuutensa kautta vaikka pyhän voi ajatella juuri itseni ylittävän jatkuvuuden kautta, kollektiivisesti. Elämä on täynnä "pieniä pyhyyksiä" jotka mittaavat pyhämme ehtoja suhteessa toisiimme. Pyhässä juuri itsensä unohtaminen on oleellista. 

"Edes viidessä leivässä ja kahdessa kalassa pyhintä ei ole ihmeen yltäkylläisyys. Pyhintä siinäkin on se, minkä pitäisi kuulua kaikille." Näin yritin Täydellisyyden mittakaavoissa ilmaista jotain pyhän paradoksia aineellisen ja metafyysisen suhteen; sitä miten pyhää on helppoa käsitellä mystisenä entiteettinä mutta vaikeaa maallisena yhteisenä määränä.  Pyhä ilmenee aina kun ositan ja jaan aineellista. Siinä mielessä talous on pyhän arkisin kielioppi.

Tuo postaukseni (ja mietelmäni) on yritys kirjottaa pyhästä niin, että merkin ja absoluutin suhde menee niin päällekkäin, että eroa on vaikea enää ajatella. Talous ja raha sen yksittäisenä merkkinä on ikään kuin différancen tila.

-

*oli Johannes Ojansuu teoksessa Pyhyys: rajalla oleva ihminen.
**HS:n Vieraskynä 7.11.15 ja HS 9.11.15

SOTA-AJAN IHMISIÄ

Eletään 70-luvun loppua, joulunalusaikaa, istutaan tuon saman pöydän ääressä. Minä suunnilleen siinä paikassa, josta tämänkin kuvan ehkä joskus myöhemmin otin. Isälläni oli hirveä hammassärky eikä lääkäriin päässyt siltä istumalta kun viettivät joulua lääkäritkin. Päivystykseen olisi pitänyt muistaakseni odottaa seuraavaan päivään, ainakin. Siitä on aikaa. Ihan tarkasti en muista.

Mutta sitä mitä sitten tapahtui, en unohda ikinä.

En tiedä kumpaa rintamamiesisässäni oli enemmän, Lehtoa vai Rokkaa, mutta hän päätti vetää hampaansa pois itse, siinä keittiön pöydässä. Mieleni valtasi hämmennys ja epäusko. Eikö toimenpiteeseen kuitenkin liity maallikolle hallitsemattomia riskejä? Mutta ei. Isäni haki lusikkalaatikosta teräväksi hiotut isoäitini antiikkiset sokerisakset ja työkalupakista pihdit sekä pyysi äitiäni sytyttämään kynttilän. Täytyihän välineet tietenkin kuumentaa steriileiksi. Minä sain tehtäväkseni pidellä ja siirrellä peiliä naaman edessä.

Isä tarttui ensin pihdeillä hampaaseensa, mutta hetken tilannetta arvioituaan hän päätti, että ien oli halkaistava. Kyse oli poskihampaasta. Sokerisaksia kuumennettiin liekissä ja sitten alettiin toimeen. Näin että paluuta ei ollut. Muistaakseni hikoilin minäkin. Tämän on nyt pakko onnistua, ajattelin. Ja onnistuihan se. Repi leukaluustaan nimittäin vielä toisenkin hampaan. Sitä en muista, oliko syynä se että otti ensin väärän. Ehkä. 

Kun toimenpide sitten oli onnellisesti ohi, helpotukseni oli suuri. Nyt piti vain odottaa, seurasiko puoskaroinnista komplikaatioita. Mutta pahin oli ainakin ohi. Tosin vain hetkeksi. Tarinan huipennus oli vasta tulossa.

Jos te olisitte katsoneet vierestä tätä kaikkea, pyytäisittekö tekemään itsellenne saman? Olisiko teillä vahvuutta siihen? Äidilläni oli. Hän pyysi. "Ottaisikko Jussi kuule minultakin tuolta takaa hampaan pois?" Ja Jussihan otti. Meni pöydän ääressä istuvan äitini taakse ja otti tämän päästä tukevan ja päättäväisen otteen... 

Käsittämättömintä tässä oli se, etten ollut ainakaan kuullut äitini kertaakaan valittavan sinä päivänä kipeää hammastaan. Ikään kuin hän olisi saanut ajatuksen hampaansa (taloudellisesta?) poistamisesta katsoessaan isäni veristä äheltämistä. Rohkaistunut siitä!

Niitä komplikaatioita ei kummallekaan toimenpiteistä seurannut.

LAPSISTA, LUOVUUDESTA JA TIETOISUUDESTA (päivitetty 13.10.)

Kuulin tänään radiossa jonkun sanovan, että lapset ovat luovia. Ovatko ne oikeasti? Jos "kokonaiseen" luovuuteen kuuluu myös subjektin reflektiivinen taso, oman ratkaisunsa intuitiivinen kokoaminen kokonaiseksi ideaksi, vaatii väite lähempää tarkastelua. Onko oikeastaan luova se, joka havaitsee ja määrittelee lapsen luovaksi? Ei minulla ole vastausta mutta pakko kysyä silti.

Toinen lapsia koskeva ärsyttävä hokema on tämä: Lapset ovat ankara yleisö. Minusta on aina tuntunut siltä, että tällä joku vain nostattaa omaa arvoaan lasten kustannuksella. Varsinkin lapsille suunnatun teatterin tekijät. Tennessee Williamsista maisteristyönsä tehnyt kaverini tiivisti asian hyvin: Lapset tykkää näytelmästä aina kun siinä on pelle.onko luovuutta olemassa ilman reflektiota?

Tämä kaikki oikeastaan sopisi tuonne juttuuni Wittgensteinin kauneus. Kysymys on tässäkin, siis luovuudessa, tietoisuuden olemuksesta: missä kulkee absoluutin reflektoivan ja suhteellisen reflektoidun tietoisuuden raja? Voisiko ajatella niin, että luovuuteen kuuluu aina (Sartren kääntäjän Antti Kauppisen lanseeraama) ulkoinen minä? (Sallikaa minun revitellä nyt silläkin uhalla että olen ihan metsässä; sehän kun on aina maallikon riski.) Eikö ulkoinen minä, aikuisen reflektoitu tietoisuus, ole lapsen kohdalla toinen ihminen niin kauan kuin neurologinen taso riittää omaan reflektioon? Luovuuden kohdalla siis ei ole merkitystä sillä, onko sen "valmiiksi" täydentävä reflektoitu tietoisuus ontologinen ulkoinen minä vai toinen konkreettinen ihminen.

Puhutaan paljon ihmisestä sosiaalisena eläimenä. Että voimme olla kokonaan olemassa vain toistemme kautta. Minusta luovuus, sen ontologinen ja rakenteellinen mahdollisuus, on juuri siinä, että se mahdollistuu vasta täydentyessään reflektoidussa tietoisuudessa eli siinä Toiseudessa, joka asettuu absoluuttia vasten.

TOTUUDEN PAKKOMIELLE OSA 4: Miksi juuri tämä nimi?

Taisteluni? Ehkä Knausgård vastaa tässä, kuudennen osan sivulla 504: 

"Hitlerin Taisteluni on kirjallisuuden ehdottomasti viimeinen tabu. Vaikka se onkin kiinnostava teos, on mahdotonta tunnustaa sitä, sillä silloin ihminen ei kunnioita niitä kaikkia jotka kirjan synnyttämä järjestelmä vei kuolemaan. (...) Melkein kaikki kirjallisuus on vain tekstiä, mutta ei Taisteluni, se on enemmän kuin tekstiä. (...) Tekstin ja todellisuuden välinen ovi on siinä ammollaan, tavalla jota ei esiinny muissa kirjoissa."

Käsitteleekö Knausgård syyllisyyttään ja ahdistustaan nimeämällä kirjansa niin kuin nimeää? Pyytääkö hän kummallisella tavalla anteeksi? Ja haluaako kirjautua nimeämisellään ulos pelkän tekstin diskurssista? Luoda Hitlerin Taistelustani metatekstin, joka todistaa tekstuaalisen diskurssin ylittämisen edes periaatteessa mahdolliseksi? Haluaako Knausgård sanoa, ettei tule pakenemaan kirjallisuuden suojaan syytöksien edessä? Vai voisiko hän enää edes tehdä sitä uskottavasti? 

MINJA

HERTTA

WITTGENSTEININ KAUNEUS (päivitetty 5.10.)

1
Spontaani tietoisuus on absoluutti, koska sitä ei voi havaita eikä lähestyä eikä juuri siksi myöskään epäillä. Meillä ei ole tilaa epäillä ajattelemista ja olemistamme. Mitä ei voi havaita tilassa, sitä on mahdotonta suhteuttaa mihinkään. Sitä ei voi muodostaa kaltaisuutta. Siitä tulee absoluutti, jonka syitä tuntuu olevan enää mahdotonta ajatella. Se tuntuu olevan joko "jonkin" sisäpuolella tai sitten aistien tavoittamattomissa "jonkin" ulkopuolella. Aina siis joko liian lähellä tai kaukana. Näin välittömästä ja spontaanista tietoisuudesta tulee jotain henkistä, itsessään lepäävää ja kysymisen arvoista ja havaitusta ruumiillisuudesta jotain toissijaista ja jotenkin liian ilmeistä. Absoluutin ja suhteellisuuden välille luodaan huomaamatta perusteeton metafysiikka ja missä metafysiikkaa, siellä aina laatuero hengen ja aineen välillä. Aina vain.

Wittgensteinin Varmuudesta ei ole eksistenssifilosofiaa, siis sellaiseksi sitä ei ole ainakaan kirjoitettu. Mutta se saa maailman, sen oliot, asiat, esineet ja ideat sekä niitä ihmettelevän ajasta ja paikasta tietoisen älykkään kädellisen tuntumaan yhdenvertaisilta. Wittgensteinille maailmassa ei ole eriarvoistavaa syvyyttä. Siinä hänen filosofiansa kauneus ja runollisuus. Kukaan ei maallista metafysiikkaa niin elegantisti kuin hän. Milloin voimme tietää ja epäillä mielekkäästi ja oikein? Milloin meillä voi olla mielekäs tunne tietämisen ja epäilyn tarkoituksesta ja merkityksestä? Miten voimme ajatella mielekkäästi maailmaa? Otetaan tuo aiemman postauksen kuvateksti uudelleen käyttöön: "Olettakaamme sitten, että sanon 'en voi erehtyä siitä, että tämä on kirja' samalla kun osoitan jotakin esinettä. Minkälainen erehdys tässä voisi sattua? Onko minulla siitä mitään selvää mielikuvaa?" (kohta 17)

Kuten tästä sitaatistakin huomaa, Wittgensteinin mukaan jonkin olemassaolon epäileminen toimii vain kielipelissä ja siksi ensin on selvitettävä, millainen tämän kielipelin täytyisi olla ollaksen mielekäs (kohta 24). Minusta juuri tämä kielipelin selvittäminen luo tunteen objektien, olioiden, mielen ja ruumiin runollisesta yhdenvertaisuudesta.

Miten Wittgensteinin kirja ja absoluutti tietoisuus sitten eroavat toisistaan? (Siis ei välttämättä Wittgensteinin mutta ainakin minun mielestäni.) Kirjaa voin osoittaa objektina, tietoisuutta en. Mutta voiko pöydällä olevaa esinettä sen vuoksi epäillä tietoisuuttani mielekkäämmin? Samaa voi kysyä ruumiillisuudesta ja tietoisuudesta. Eikö ruumiillisuuteni ja tietoisuuteni ero ole siinä, että osan ruumiillisuudestani voin nähdä ja luoda siihen tilallisen suhteen? Että voin viitata siihen objektina? Mutta tekeekö se siitä yhtään mielekkäämmin epäiltävää, vähemmän absoluuttia? Ainakaan tässä ihmisen mittakaavassa ja ilman sitä kielipelien selvittämistä?

Juuri tämä etäisyyden ja välittömyyden märällisen eron näen ratkaisevana "laadun" suhteen. Ero efektoi havaitusta objektista suhteellisen, havainnoinnissa ja käytössä perustellun (tai perustelemattoman) entiteetin, ja elämyksellisestä tietoisuudesta taas absoluutin, itsensä perustelevan entiteetin. Ja on tietenkin niin, ettei tietoisuutta voi edes kuvitella poissaolevaksi. Mutta seuraako tästäkään se, että havaittu objekti olisi tietoisuutta mielekkäämmin epäiltävissä? Ei minusta. Etäisyyden mahdollistama objektin poissaolon kuvitteleminen ja sen perusteltu epäileminen eivät ole sama asia. Ne kuuluvat eri kielipeleihin.

Jo edesmennyt erityisopettaja nuoruuteni työpaikasta rohkaisi minua lukemaan Wittgensteinia yhdessä Krishnamurtin kanssa. Se kuulemma helpotti intuitiivisesti Wittgensteinin ymmärtämistä. Kokeilin ja niinhän siinä kävi että helpottihan se. Suosittelen kaikille samaa reseptiä. Ja Varmuudesta kannattaa aloittaa.

2
Tämä teksti inspiroitui jopen ja Vesan edellisen kirjoituksen pohjalta käymästä keskustelusta. Kyse oli tiedostamattoman ulkoisuudesta ja ruumiillisuuden asemasta olemassaolossa. Itselleni nousivat mieleen, Wittgensteinin lisäksi, Sartren Minän ulkoisuuden pohdinnat. Hänellä tiedostamattomat motiivitkin tunteita myöten kuuluvat jo-reflektoituun tietoisuuteen eli jo minän piiriin eli absoluutti spontaani tietoisuus on vielä perustavampaa. Tiedostamattominta on siis oikeastaan... spontaani tietoisuus, siis eräänlainen olemisen kehä jota ei voi havainnolla murtaa. Ja siis tietenkin maailma sen mukana niin kauan kuin se... tiedostetaan. Sartren retoriikassa minuus on vapaan tietoisuuden määriteltävissä, tai minuus ilmenee absoluuttia tietoisuutta vasten. Siis tunteita myöten. Eli kyse on samasta periaatteesta kuin idän filosofioissa, joissa tukkoisesta minästä pyritään eroon. Tai oikean asenteen löytämisestä elämään.  Anthony de Mellon lähes nihilistisen ratkaisukeskeisyyden voi nähdä käytäntöön vietynä Sartrena. 

Itse en ole ihan varma tuosta tietoisuuden absoluutista vapaudesta. Esimerkiksi etiikkaa pohtiessaan Sartre ei vielä voinut tietää evoluutiopsykologian tutkimuksista ja sitä, miten hyväntahtoisuus ja sen kautta kyllä mielestäni myös jollain tavoin tietoisuus on rakentunut "lauman dynamiikan" mukaan. Toisin sanoen voi kysyä, miten erottaa puhdas vapaa tietoisuus maailman siihen lataamasta tunnerekisteristä? Jos minä kidutan ihmistä vain todistaakseni vapaata tiietoisuuttani, voin pahoin ellei tietoisuuteni ole strukturoitunut psykopatologisesti. Onko se silloin vapaa? Missä raja vedetään tyhjän ja jo-strukturoituneen, jo maailmallistuneen tietoisuuden välille? Onko koko ajatus vapaasta tietoisuudesta myös jo-reflektoitua eli minän harhaa? Platonistin tyhjä idea? (Meni ehkä jo populismin puolelle ja siksi olisi kiva saada vastauksia ammattilaisilta! Tunteeko kukaan hyvää evoluutiopsykologia?)

3
Onko tietoisuus siis absoluutti vain välittömyytensä suhteen? Siksi että emme voi havaita sitä kohteena ja siksi tunne sen muotoa? Tietoisuuden vapautta ei minusta tuosta välittömyydestä ainakaan voi johtaa. Ja itse tekemääni kysymykseen, onko reaalisempaa aine vai tietoisuus, vastaan että älytön kysymys, jossa oletetaan ensin nuo entiteetit kokemuksellisesti ja elämyksellisesti erilleen toisistaan. Absoluutti tietoisuus on myös absoluutti reaalinen koska se ei ole symboloitavissa eikä kaltaistettavissa välittömyytensä tähden. Käsitteet ulkoinen ja sisäinen eivät enää viittaa mihinkään.

Entä tietoisuuden reflektiivisyysasteen suhde luovuuteen? Siitä enemmän jutussa Lapsista.