Toinen lapsia koskeva ärsyttävä hokema on tämä: Lapset ovat ankara yleisö. Minusta on aina tuntunut siltä, että tällä joku vain nostattaa omaa arvoaan lasten kustannuksella. Varsinkin lapsille suunnatun teatterin tekijät. Tennessee Williamsista maisteristyönsä tehnyt kaverini tiivisti asian hyvin: Lapset tykkää näytelmästä aina kun siinä on pelle.onko luovuutta olemassa ilman reflektiota?
Tämä kaikki oikeastaan sopisi tuonne juttuuni Wittgensteinin kauneus. Kysymys on tässäkin, siis luovuudessa, tietoisuuden olemuksesta: missä kulkee absoluutin reflektoivan ja suhteellisen reflektoidun tietoisuuden raja? Voisiko ajatella niin, että luovuuteen kuuluu aina (Sartren kääntäjän Antti Kauppisen lanseeraama) ulkoinen minä? (Sallikaa minun revitellä nyt silläkin uhalla että olen ihan metsässä; sehän kun on aina maallikon riski.) Eikö ulkoinen minä, aikuisen reflektoitu tietoisuus, ole lapsen kohdalla toinen ihminen niin kauan kuin neurologinen taso riittää omaan reflektioon? Luovuuden kohdalla siis ei ole merkitystä sillä, onko sen "valmiiksi" täydentävä reflektoitu tietoisuus ontologinen ulkoinen minä vai toinen konkreettinen ihminen.
Puhutaan paljon ihmisestä sosiaalisena eläimenä. Että voimme olla kokonaan olemassa vain toistemme kautta. Minusta luovuus, sen ontologinen ja rakenteellinen mahdollisuus, on juuri siinä, että se mahdollistuu vasta täydentyessään reflektoidussa tietoisuudessa eli siinä Toiseudessa, joka asettuu absoluuttia vasten.
mulla on se kokemus, että luovuus on leikeissä ja mielen liikkeet saduissa. huomasin oman lapsen luovuuden laajenevan, kun hän ihmettyi jostakin itseään isommasta, kuten luonnosta tai taiteesta. parhaat luovat jutut tai oivallukset eivät kummunneet mistään ohjatusta tai suunnitellusta, vaan ihan perusjoutilaisuudesta. kaikenlainen ideoiminen tarvitsee nimittäin hidasta aikaa, ja sitähän lapsilla on plakkarissa vaikka kuinka.
VastaaPoistameillä aikuisillahan tämä luovuus vaikeutuu siinä vaiheessa, kun kulman takaa hyökkää aina uusi hetki, tapahtuma tai tehtävä. eivätkä nuo hyökkäykset kiireyhteiskunnassa lopu. nopeus syrjäyttää hitauden, jos sitä ei tietoisesti varjele.
poikani sai elää lapsuutensa ilman älylaitteita. siksi hän usein automatkoilla kysyi, että koska ollaan perillä. kysyvätkö lapset enää tätä? en usko, koska nyt ne näpräävät puhelimiaan. minusta tylsistyminen on ihmisoikeus, jonka puolesta pitäisi taistella.
omasta lapsuudesta muistan pyhäkoulussa virkatun patalapun, josta en millään saanut neliötä. reuna meni aina vinoon. kun yritin kaventaa, se meni toiseen suuntaan vinoon. koskaan se ei mennyt suoraan. kun sain patalapun valmiiksi, pyhäkoulun opettaja sanoi, että onpa hieno sisilisko. tämä oli ihan mielettömän kannustava startti omalle luovalle uralleni.
meri
"Poikani sai elää lapsuutensa ilman älylaitteita. siksi hän usein automatkoilla kysyi, että koska ollaan perillä. kysyvätkö lapset enää tätä? en usko, koska nyt ne näpräävät puhelimiaan. minusta tylsistyminen on ihmisoikeus, jonka puolesta pitäisi taistella."
PoistaJuuri noin.
Minä inhosin patalapun tekemistä. Itselläni kaikki tämä alkoi tarzanien lukemisesta, sitten siirryin kauhusarjakuviin ja sitten elokuviin. Sen jälkeen tuli filosofia, sartren inho ekana ja saarisen sartre-kirja (mainio!)ja sitten työläs ja vaivalloinen uurastaminen enempiin maisemiin. Oikeastaan romaanien tosilukeminen alkoi vasta joskus alle kaksikymppisenä. Markku Lahtela oli eka suomalainen esikuva. Eivätkä nuo seuraavassa jutussa esiintyvät vanhempani minua opastaneet yhtään mihinkään. Sain nauttia juuri siitä, mistä itse pidin.
Paljosta, esim. lahtelasta, saan kiittää nyt jo entistä ystävääni jonka levy- ja kirjahyllystä löysin monia vieläkin tärkeitä nimiä jotka töäälläkin näkyvät. Mutta myös jo hänen myötään unohtuneita. Sartre oli oma juttu. En edes muista mistä suunnasta se tuli mutta oli heti oman maailmankuvani tuntuinen.
Poistasartre joo, ja simone de beauvoire tietenkin. kaipasin näitä kirjallisia salonkeja ja kuppiloita niin paljon, että tuhlasin ensimmäiset kesätyörahat pariisin matkaan. uneksin niistä filosofien nuhjuisista kuppiloista, joissa julkaisemattomat runoilijat, keski-ikäiset kokaiiniprostituoidut, parrakkaat professorit, elämää nähneet näyttelijät, alkoholisoituneet anarkistit, ammattimuusikot ja katusoittajat kokoontuivat. pettymys oli iso, kun näin miten kuuluisat taiteilijakahvilat olivat muuttuneet turistikohteiksi. sartren ja de beauvoirin vanhoista kantapaikoista oli tullut kalliita ja kasvottomia pintakiiltokuppiloita.
VastaaPoistameri
Minusta lapset ovat luovia keksiessään mielikuvitusolentoja. Se on todellista keksimistä. Usein he hymyilevät, kun olennoista kysellään ja keksivät "aikuisyleisölleen" lisää. Meidän nuorimmaisella oli kaksi kaveria Horna ja Pääkkösen Mervi ja yhdellä lapsenlapsista oli noin tusina näkymätöntä kaveria omine piirteineen, vahvuuksineen ja luonteineen. Eräällä automnatkalla yksi niistä matkusti minun sisälläni, toinen kiiti auton vieressä ja loput olivat pojan itsensä selässä.
VastaaPoistaPienet lapset ovat kyllä sillä tavalla vaativa teatteriyleisö, että näytelmässä ei saa olla pitkiä taukoja. Silloin he alkavat näytellä itse. Muutoin lapset ovat paljon palkitsevampi yleisö kuin aikuiset. Lapsiyleisö nauraa helposti, ja se nauru on kunnon remakkaa eikä vain jotain muutosta suupielten asennossa ja hiljaista hekotusta.
Olin 80-luvulla töissä päiväkodissa 8 vuoden ajan. Pyssylelujen ja sotaleikkien leikkiminen ei ollut suotavaa. Pojat alkoivat tehdä legoista muunneltuja aseiksi tunnistamattomia pistooleja. Huomasin tietenkin tämän mutta en koskaan paljastanut heitä. Nautin vain heidän vastarinnastaan.
PoistaKuusivuotias tyttäreni esitti tässä yhtenä päivänä mainion kysymyksen:
VastaaPoista- Äiti, ovatko naiset fiksumpia silloin kun ne on raskaana?
- Miten niin?
- No kun niillä on silloin kahdet aivot.
Niinpä. Miten paljon on tutkittu äidin ja sikiön vuorovaikutuksen suhdetta äidin ratkaisuihin, päätöksentekoon ja muuhun kognitiiviseen? Oli miten oli, kahdet aivot saman ruumiin rajoissa on kutkuttava ajatus, joka harvoin tulisi aikuisen mieleen ilmeisyydestään huolimatta.
Oivaltavaa, pieni tiedenainen siinä.
PoistaKyllä ne toiset aivot varmaan jotain vaikuttavat.
Se toinen kaikkineen aiheuttaa paljon muutakin kuin väsymystä. Aina puhutaan vaivoista, mutta se ilo ja lämmin olo...
Viisas varovaisuus lisääntyy, vastuullisuus, itsevarmuus.
Niinpä, Marjatta! Naisen hoivavietti ja kaikki ne muut jutut, jotka sikiö käynnistää, eivät ne ole peräisin vain yhdestä elimistöstä ja yksistä aivoista. Tällaiset lapsen ajatukset, jotka tulevat boksin ulkopuolelta, ilahduttavat aina. Ne tarjoavat vähintään metaforan mutta joskus tarkemmakin oivalluksen tai rinnastuksen, jota pohtia edelleen.
VastaaPoistaKysymykseen vielä: luova ei välttämättä ajattele (reflektoi) luovuuttaan: se on hänessä ikään kuin toiminnallisena asiana. Reflektoiva tajuaa luovuuden toiminnassa, mutta tämä tajuaminen ei tee hänestä luovaa.
VastaaPoistaLuovuus ei välttämättä edellytä reflektiota, mutta reflektiolla voi olla luovuutta terävöittävä vaikutus, parhaassa tapauksessa.
Vrt. Schillerin ajatukset naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta.
Joku ehkä kieltää, että eläimet ja lapset olisivat luovia. Tällöin pitää miettiä, mitä henkilö luovuudella tarkoittaa.
vesa
Poistaoletko huomannut, että luovuus-sanaa käytetään lähes pilkkuna nykyään: luovuus kärsii siitä ja siitä, luovuus kumpuaa jostakin, luovuus vaatii taukoja, tärkeintä on luovuus, yrityksissä patistetaan kehittämään uusia luovia ratkaisuja. luovuus voi olla kateissa tai se voidaan ottaa käyttöön. luovuus kunniaan! huudahtaa luovuusvalmentaja eräässää lifestyle-blogissa.
minulle henkilökohtaisesti luovuus on tapa ratkaista eteen tuleva ongelma. parhaat ideani syntyvät yksin, eli luovuuteni kutistuu sitä mukaan kun ryhmäkoko kasvaa. kauhein painajaiseni olisi se, että pitäisi olla alati luova ja innovatiivinen ja peitota kaikki muut huikeilla ideoilla. luovuuden jujuhan on siinä, että ideat eivät pulpahtele pintaan tappoaikataululla ja väkisin puskemalla.
kammoan tätä juhlapuheista tuttua muka-luovuuden ylistystä ja loputonta innovaatiopuhetta. sitä, että tarvitaan 'luovia hulluja' ja muita kärkiyksilöitä, jotka riehuvat ilmoille ihan mitä vain.
on suorastaan surkuhupaisaa, miten paljon luovuudesta puhutaan, kun samaan aikaan koko suomalainen yhteiskunta on kuin suoraan luovuuden tappamisen oppikirjasta.
mulle tämän aamun luova teko oli niinkin pientä kuin aamiaisvoileivän täyttäminen eri järjestyksessä kuin tavallisesti. jo salaatin laittaminen vaihteeksi juuston päälle – tai päinvastoin – oli iso juttu.
meri
vesa. tuossa sanomassasi juuri liikutaan sillä alueella jota hapuilen. täydennän juttuani vielä...
PoistaJees!
PoistaMeri, olen täsmälleen samaa mieltä: luovuuspuhe ja luovuus ovat eri asioita. Luovuus on pitkälti pikku juttuja ja uskallusta kokeilla niitä. Ajattelen monesti miten luovasti pikku tyttöni ottaa maailmaa haltuun ja kokeilee eri juttuja, vaikka hän ei osaa vielä esimerkiksi lukea tai kirjoittaa, joskin kovaa vauhtia on oppimassa. Hän artikuloi ja ajattelee monipuolisesti, pitkälti vapaana niistä rutiineista, joita meillä aikuisilla on. Yhteiskunnan elämässä arvostan kyllä hyviä rutiineja pikemminkin kuin jatkuvaa luovuuden korostamista. Rutiinit eivät tapa luovuutta, usein ne voivat jopa turvata sen. Ei ole hyvä, jos ajatellaan, että ihmisen on oltava jatkuvassa selviytymistilassa ja adrenaliinia täynnä, jotta luovuus voi puhketa esiin. Minulla esim tasainen fyysinen työ toimii usein inspiraation alustana. Toki jos ei olisi muuta horisonttia kuin se, niin voisi luovuuskin olla kaukana. Mutta ylipäänsä: luovuus ja kyky sietää rutiineja ja ymmärtää ne arvoina ja välineinä hyvään lopputulokseen kulkevat usein käsi kädessä.
VastaaPoistaRutiinit on hyviä vaikkei olisikaan luovuus tavoitteena. Hyvä olo riittää.
PoistaOtan nyt taas ihan triviaalisti esimerkin itsestäni. Mulla on lomapäiville (silloin kun ei ole päiväsaikaan perhettä mukana) reitti ja ruutiini joka tyydyttää enemmän kuin mikään repäisevä juttu tai ns. kuvioiden rikkominen.
Aamulla noin klo 9 kahvila, siellä tavanomainen kahvi ja joku pulla ja Ilta-Sanomat. Sitten kierros Akateemisessa. Esseehylly, kaunokirjallisuus, yläkerta historian- ja valokuvausosasto. Sitten kävelyä lukemattomia kertoja kuljettuja reittejä kaupungilla ja lopulta kirjastoon lukemaan hyllystä nappaamiani teoksia johonkin mukavaan hiljaiseen nurkkaan. Jos kirjasto on tuttu, yleensä samaan penkkiinkin. Menetysahdistujan tapaan. Tunnin parin päästä jälkeen lounas jossakin halvassa paikassa. Kävelyä, kulkemista ja kaupan kautta kotiin, ja taas kahville, päiväkahville kotona. Tälläinen rutiininomainen päivä ja tunne on että aivot lentävät ja sydän rahoittuu. Tämä vitenä peräkkäisenä päivänä ja jos mahdollista myös toinen viikko samaan malliin ja olen todella onnellinen ja ajatuksia täynnä. Näitä odotan lomilta aina enemmän kuin matkoja joita nyt ei hirveästi muutenkaan tehdä.
Työkuukausina sitten omat rutiinit, kuten tänään.
Kyllä hyvät rutiinit voittavat aina huonot vallankumoukset.
jope
Jope, kuulostaa just hyvältä! Ei onnelliseen päivään tuon enempää tarvita ja tuskin edes tuon vertaa. Hienoja päiviä ja rutiineja.
Poista"kyllä hyvät rutiinit voittavat aina huonot vallankumoukset."
Poistaolen jo toisen kerran tänään niin samaa mieltä asioista kanssasi, että minua miltei itkettää. siis ilosta toki.
rutiinit on parhaita. antaisin genrepalkinnon rutiineille, koska niiden avulla kaikki on yksinkertaisesti parempaa.
ottaen huomioon miten turvallisuushakuisen rutinisti olen, on vähän kummaa että en ole mitenkään pitkän tähtäimen ihminen. en ole koskaan ollut. taidealan koulutuksen valitsin sentään niinkin pitkäjänteisesti, että tiesin samalle laitokselle pyrkivän pojan, johon olin lätkässä.
työjutuissa tähtäin on ollut siinä, että olisin parempi ja reippaampi huomenna kuin eilen ja mielellään jossain töissä, paitsi lauantaisin, jolloin en halua olla töissä. tämä on ollut hyvä taktiikka. olen ollut, muutamia elämän kriisipisteitä lukuunottamatta, perusonnellinen. lisäksi kärsin myös epäilystä, jonka mukaan elämänsuunnitelman tekeminen ja sen toteuttamisessa jostain syystä epäonnistuminen on kätevä tapa pedata itselleen kriisi.
meri
Entä jos kysyn: leikkiikö lapsi toista varten? Joskus kyllä, hän harjoittelee, hän kokeilee mielessään mitä on olla maailmassa, jonka hän tuntee vasta ääriviivoiltaan.
VastaaPoistaEntä kun hän tekee täysin merkityksettömiä jälkiä hiekkaan sormellaan, silittää jyvät tietyllä tavalla vain nähdäkseen, että niitä voi silittää - ajattelee samalla kissan turkkia tai kalaa, jonka pintaa uskalsi koskea, kun isä sitä perkasi.
Ehkä hän ei ajattele tuolloin ketään toista näkemässä itseään. Hän ajattelee maailmaa ja sitä miten asiat siinä ovat, mitä hän itse on esimerkiksi hiekanjyvän ja ahvenen karkeiden suomujen kohdalla, koskettaessaan niitä, tuntiessaan jotain uutta. Hän saattaa ajatella: kun silitän rannan hiekkaa, silitän kalaa, joka juuri ui vedessä, minun on kysyttävä isältä, ovatko asiat näin lähellä toisiaan vai tuntuuko minusta vain siltä.
Hyviä ja runollisia kommentteja. Minulla tupsahtaa mieleen Hyryn novelli Pato, poika rakentamassa keskittyneesti maailmaansa ja asuhdettaan siihen. Ja aikuiset sen maailman "reunalla", ulkopuolisina.
Poista"...kun silitän rannan hiekkaa, silitän kalaa, joka juuri ui vedessä, minun on kysyttävä isältä, ovatko asiat näin lähellä toisiaan vai tuntuuko minusta vain siltä."
Tuo sisäisen minän ja ulkoisen maailman eron "fenomenologinen" ihmetteleminen ja sen aihuttama kääntyminen Toisen puoleen on kyllä joo luovuuden tiivistys. Ja kyllä työkaverini 6-vuotias tytär ratkaisi spontaanien tilanteiden jännityksensä tekemälä listan leikeistä mitä kaverin kanssa pihalla leikitään. Se on luovaa ongelmanratkaisemista. Jatkan asian pohtimista...
Mitä mieltä olette koulusta ja luovuudesta? Minusta hokema "koulu tappaa luovuuden" on niin typerä kuin olla voi. Koulu luo rutiinia, antaa puitteet, inspiraatiota ja motivaatiota.
VastaaPoistaMeillä nyt kaksi lasta tässä syyslomalla, 6v ja 9v. Seuraan heidän luovia huomioitaan. :)
Minusta koulu ei lähtökohtaisesti tapa luovuutta. Voi tietenkin olla opettajia ja menetelmiä, jotka ovat lannistamassa "luovuutta". Suomessa on hieno koulujärjestelmä. Paljon tulee tietoa ja hyvin monipuolisesti. Suhtaudun aina hieman skeptisesti siihen, kun toimivia malleja pyritään virastolähtöisesti "kehittämään". On hyvä, että nykyään voi erikoistua kaikkeen, joskaan itse en pidä sitäkään minään autuuskysymyksenä. Hyvä peruskoulu ei varmasti kenenkään luovuutta tapa. Nykyisin pitäisin jopa hyveenä sitä, että opetettaisiin rutiineja ja sitä, että voidaan sietää tavanomaisia hetkiä - ei mennä aina "luovasti" eteenpäin ja ajatella vain oppilaan viihtymistä. Elämä ei tule suurinta osaa ihmisistä viihdyttämään vaan asiat lähtevät itsestä.
VastaaPoistaKyse on vramasti myös luonteesta ja temperamentista. Itse olen aina inhonnut konkreettista tekemistä koulussa. Puu- ja metallityöt ahdistivat. Kun kolmen tunnin iltapäivä alkoi noissa aineissa, aloin laskea minuutteja heti. Ahdistus oli aitoa. Sain aikaan kyllä ihan hyviä töitä, mutta mahdollisimman vähä osallistuminen oli minun juttuni. Kuunnella opettajaa ja istua tunnilla oli mahtavaa! Liikunta oli myös painajaista.
PoistaSama jatkui aikusiässä opiskeluisssa. Kaikenlainen ryhmätyösknetley ja tenttiminen ryhmissä anteeksi vain, vitutti ja -taa minua mahdottomasti. Luentojen kuunteleminen ja esseiden kirjoittaminen on parasta mitä tiedän.
Luovuus siis on aina ollut minulle omien ja muiden ihmisten inspiroivien ajatusten rakastamista.
Silti, tästä kaikesta huolimatta, koulu ei sinänsä typistä luovuutta, niin minäkin ajattelen. Ja nythän ne sitä jotkut radikaalit opettajat vielä hiovat koulua uuteen suuntaan.
...
"Entä jos kysyn: leikkiikö lapsi toista varten?" Tuo on hyvä kysymys Vesa. Vastaan että kyllä ja ei kuten sinäkin käsittääkseni vastaat. Voisiko tuon pohdintani jotenkin tiivistää ilmaisuun 'luovuus on absoluutin/reflektoivan/reflektoidun tietoisuuden evolutiivista liikettä'?
Miksi olen erottanut tuossa absoluutin ja reflektoivan tietoisuuden? Koska absoluutti tietoisuus ei vielä ole erotettavissa maailmasta ja todellisuudesta mutta reflektoiva jo mielestäni on. Se on jotain missä ulkoinen minä jo agentoi. Se että jokin reflektoi, on jo tuon jonkin kohteeksi tekemistä, reflektoitua... Luovuus luo jälkiä tuossa ilmaisemattomassa pisteessä, todellisuutta järjestelevän järjen ja tietoisuuden "kultaisessa" leikkauksessa. Tai: luovuus ON jotain mikä ilmenee, liikkuu "siinä". Luovuus on epätarkkuusperiaate.
Tässä mielessä lapsi leikkii absoluutin ja reflektoidun välillä... Minuus ilmenee absoluuttia tietoisuutta vasten (ja väitän että absoluutti vain reflektoivaa tietoisuutta vasten), lapsi leikkii absoluuttia vasten...
Eli missä vaiheessa eläytyminen absoluuttiin vaihtuu lapsella reflektioon? Tässä se aikuisen ja lapsen sisäisyyden siirtymä on kiinnostava kysymys luovuutta ajatellessa. Kenelle lapsi leikkii missäkin vaiheessa ja missä tämä Toinen milloinkin lymyää luovuuden tapahtuessa? Sorry tämä jankkaukseni, puhun oikeastaan nyt itsekseni teitä vasten... enkä jankkaa Vesa sua vastaan, kun tää ei ookkaan joko-tai... tää on vaan tätä mulla aina...
Tuli vielä mieleen katkelma Tomas Tranströmerin runosta:
VastaaPoista"Seinien läpi kulkeminen sattuu, siitä sairastuu
mutta se on välttämätöntä.
Maailma on yhtä. Mutta seinät. . .
Ja seinä on osa sinua –
sen tietää tai ei tiedä mutta se koskee kaikkia
paitsi pieniä lapsia. He eivät seiniä tunne."
Tomas Tranströmer, ”Vermeer”, Eläville ja kuolleille
Liittyykö tämä jotenkin "luovuuteen"? Ehkä. Luulen, että lapsillekin on seinänsä, mutta ne seinät ovat heissä itsessään kuin luonnostaan, ja niitä ei pidä loukata.
"elämä ei tule suurinta osaa ihmisistä viihdyttämään vaan asiat lähtevät itsestä"
Poistaja tabula rasasta se alkaa. mun lapsi kävi steiner-koulun, mutta en laittanut häntä sinne antropofisista syistä, vaan ihan puhtaasti siksi kun lapsi selvästi kärsi suorituspaineista jo tarhassa. valinta osoittautui hänen kohdallaan oikeaksi. ko. koulu tuki tällaista vähän pilvissä elävää ihmisenalkua hienosti.
juttelin opettajan kanssa ja hän kehotti noudattamaan tekemättömyyden kaavaa. hän sanoi, että lapsena tarvitaan tekemättömyyttä. siis aivan sellaista tekemättömyyttä, johon eivät televisiot, videopelit tai harrastukset liity. tekemättömyys aiheuttaa sen, että lapsi joutuu käyttämään omaa mielikuvitustaan ja kekseliäisyyttään keksiessään itselleen ajanvietettä.
kysyin kumppanilta tästä rutiinien ja luovuuden dikotomiasta, ja hän oli sitä mieltä että rutiinit ovat kohtalokkaita luovuudelle. että olisi tärkeää virkistää päätään tekemällä joskus asioita toisin. mä ajatelin tänään mennä turun kasvisravintolaan ja tilata lounaan ruotsiksi.
viime syksynä tein yhtä tekstityötä valamon luostarissa, koska luovuuteni pääsee siellä jostakin syystä kirkkaana esiin. ehkä muuten juuri erilaiset oivallukset ja elämykset tekevätkin siitä paikasta pyhän. tai ylipäätään paikasta kuin paikasta.
meri
toi tranströmerin runo on just tota tietoisuuden tematiikkaa joo! pohdin sitä edelleen! Täytyy miettiä tuota runon väitettä lapsista. Tekeekö tranströmerkin lapsesta läsnäolon fetissin??? Kun emme itse voi läsnäoloa kokea, projisoimme sen lapsiin ja eläimiin (Breaking the wavesin teema on osaksi tämä. Bessin ja Janin suhde, tai janin asenne bessin lapsekkuuteen kumpuaa juuri tästä mystifikaatiosta, ks. juttuni siitä).
PoistaOlen, Juha, vähän samaa mieltä kanssasi. Tuo on toki pieni katkelma, mutta raja lapsen ja aikuisen välillä ei ole jyrkkä: synnymme kieleen ja symboliseen järjestykseen, kuten psykoanalyysissa ajatellaan. Jo kohdussa lapsen kokemus alkaa artikuloitua. En siksi liikaa romantisoisi lapsuutta tai tekisi siitä fetissiä. Tranströmer on toki monitulkintainen, mutta lähelle fetissiä mennään jos ajatellaan noin. Itse muistan lapsuudesta huolettoman vaeltelun ja touhuilun ohesta kiellot, käskyt ja muut, joita yritin noudattaa, ettei mitään ikävää tapahtuisi. Toinen oli läsnä monella tapaa.
PoistaEläimet ovat siitä jänniä, että ne eivät osoita esimerkiksi vahingoittumistaan kovin helposti. Ne reflektoivat (vaistomaisesti?) seuraukset siitä, että niiden haavoittuminen tai heikkous paljastuu lajitoverille tai saalistajalle. Niilläkin on sisäistetty toinen, joita vasten ne kätkevät jotain itsestään tai jolle ne esiintyvät tietynlaisena - tämä on kai eloonjäämisen ja ryhmässä pysymisen ehto.
Tekemättömyys on hyvä juttu (varsinkin jos on sen sorttinen ihminen, että tekeminen on sellainen pakkomielle). Itse en yleensä tee mitään työhöni viittaavaa kesäisin ainakaan pariin kuukauteen. Sillä tavoin jaksan syksyn. Vuoden alussa pidän yleensä vähän vastaavan paussin, toki lyhyemmän, jolloin taas on potkua kevääseen. Näin vuodet menevät, työjaksoina teen suoraan sanoen aivan liikaa kaikkea, eikä se ole tervettä.
VastaaPoistaOlen laiskana syntynyt. Nautin television (auki aamusta iltaan tuli sieltä mitä tahansa, pitää minut hyvällä tuulella ja innostuksen tilassa) ja elokuvien katsomisesta, näiden ja lehtijuttujen kirjoittamisesta, kantapaikkani ihmisistä ja siellä istumisesta ( kirjoitan tätä lounastauolla eli sikaria polttaen), puolisoni ja tyttärieni tyytyväisyyden eleistä, työkaverieni raivokkaasta huumorintajusta, teistä tyypit siellä, lemmikkien ihanuudesta, asiakkaitteni kanssa tehdyistä yhteisistä oivalluksista ja inspiroitumisesta, siitä ettei tartte tehä mitään eikä välttämättä lähtee kotoa mihinkään lomilla (voin hyvin viettää 4 viikkoa kotona välillä kaupungilla hengaillen). Kaikki tämä on olemisesta inspiroitumista. Sitä ylhäältä annettua jatkuvaa elinkautista oppimista joka on valunut niin työn kuin vapaa-ajan aatteeksi, inhoan koko sydämestäni.
PoistaMERI! toi pyhän paikan ja luovuuden yhdistäminen oli hieno oivallus!
VastaaPoistaVuosia sitten oli älykästä sanoa ettei taide kuulu museoihin, että se on jotenkin irti elämästä. EEEEEEEIIIIII!!!! Juuri museot ovat mulle pyhyyden temppeleitä. Hiljaisuus, rauha, oivallus. Eläköön museoiden kosminen kohina!!!
Me tarvitsemme sulkeistavia tiloja!!! Luostarit ja museot ovat sellaisia. Katsoin eilen aivna mahtavan dokumantiin Teemalta japanilaisesta arkkitehdistä jonka nimeä en nyt muista. Hänen rakennelmiensa tyhjyys ja hiljaisuus oli huikeaa. Niiden valtava puolinaisuus. Haluaisin päästä niiden sisälle. Rakennelmiin pinnat eivät tyrkyttäneet värikästä ja äänekästä elämystä vaan olivat ikään kuin tulemisessa ja katoamisessa yhtä aikaa. Vaativat täydentämistään ja kielsivät sen samalla. Huikea taiteilija. En ymmärrä arkkitehtuurista mitään mutta vois kirjoittaa tosta lyhyen jutun... Katsokaa. On Areenalla vielä varmaan.
Minulla juttu menee siten, että innostun jostakin paikasta, jossa on kylliksi elementtejä joita työstää - ja miltei kaikkialla tietenkin on. Näin ovat minulle tulleet merkityksekkäiksi Vantaa, Rooma, mökkipaikka, Englannin itäinen rannikko jne. Sitten kun paikka on pyhitetty, saattaa luova mielenkiintoni ko. paikkaan vaihtua toisenlaiseksi mielenkiinnoksi: lomailu, paikan varustaminen, maisemien pyyteetön ihailu jne. ja toki myös tervehdyttävä joutilaisuus paikassa.
VastaaPoistaEnglannin itäisestä rannikosta on W.G. Sebald kirjoittanut hienon teoksen, Saturnuksen renkaat.
VastaaPoistaItse olen paikkojen suhteen arvostelukyvytön, ihastun melkein poikkeuksetta kaikkiin uusiin paikkoihin minne päädyn, niin kotimaisiin kuin ulkomaisiin. On se sitten Varsova, Turku, Tartto, Tammisaari, Vilna tai Kööpenhamina, vaimo kuulee ensimmäisen tunnin aikana lauseen, mistä täältä saa asuntoja, muutetaan tänne. No, eihän sellainen ole mahdollista töiden eikä lapsen koulun suhteen. Pitää olla sen kokoinen kuin on, valitettavasti, tai ehkä onneksi. Noissa hetkissä tunnen kuitenkin, puolen vuosisadan ikäinen, tavoittavani jostakin lapsenomaisesta jotakin.
Museoista ajattelen minäkin juuri noin. Temppeleitähän ne ovat. Niin olivat ennen, vielä vähän aikaa sitten, muuten kirjastotkin. Nyt niissä on kirjastoudesta riisuttuina menossa usein jatkuva mölinä, "kohtaaminen" ja hengailu. Työntekijät eivät uskalla puuttua asiaan. Pitää olla kivaa, kaikille eli kaikki saavat tehdä sitä samaa mitä kadulla.
Hiljaisia ja hitaita alueita on julkisessa tilassa koko ajan vähemmän. Kuka keksikin interaktiivisuuden ja osallistamisen, on ollut kadottamassa samassa määrin intimiteettiä, yksityisyyttä ja kaunista ihmisen yksinäisyyttä.
jope
Jope ja muut, kouluissa on käymässä vähän sama juttu, kohtaaminen, hengailu ja mölinä.
VastaaPoistaLapset itsekin haluavat, että koulu olisi koulu, opettaja heitä osaavammaksi tunnustettu ja he oppia tarvitsevia oppilaita eikä mitään oppijoita yhdessä opettajan kanssa.
Suomalaisessa koulussa ongelma on se, että oppilaissa on suuri joukko, joka ei kunnioita opettajia, kuten ei muitakaan aikuisia. Jotkut puhuvat nyt uutena asiana oppilaslähtöisyydestä. Minun lapsuuden koulussani sitä oli vähän, mutta työurani aikana 1975 - 2010 se oli vallitseva piirre.
Noissa opetussuunnitelmissa on aina omituista hörhöilyä, jonka opettajat sitten viisaasti ohittavat, jos pystyvät.
Jotkut säästöt naamioidaan tällä hetkellä edistykseksi, esim. kännyköiden ja tablettien käyttö kunnon tehtäväkirjojen sijaan.
Ja totta tosiaan kun pitäisi olla koko ajan osallistuva, niin ihan tavalliset ihmiset määrittelevät itseään introverteiksi ja erityisherkiksi, kun eivät siinä mölinässä viihdy.
Hyvä Marjatta. Oma lapsi kertoi että sen entisessä koulussa kaikki tehdään nyt pädeillä eikä numeroita anneta enää lainkaan. Toisesta koulusta kuulin että rehtori ylpeilee sillä että ei tilaa enää oppikirjoja. Itse kirjoitin eräässä yhteydessä innokkaalla muutosrehtorille näin sen perusteella, mitä olen sivusta seurannut digittäviä opettajia. Ja kyllä, tyyli on poleeminen, aiheesta.
Poista"Lasten ja nuorten kytkeminen kansainvälisten ohjelmistofirmojen kanta-asiakkuuteenhaan tässä on tosiasiallisesti menossa: sen minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.
Tässa tapauksessa sen vanhana ostaa.
Tietokoneita pitää käyttää ja osata käyttää, mutta muistamalla suhteellisuus. Siinä pitäisi kulkea koulun ja muun yhteiskunnan välinen ero. Jos muut yhteiskunnan osa-alueet läpidigitalisoidaan, tulisi edes koulun olla erossa tästä fanaattisuudesta.
Tietokoneet ovat sittenkin vain yksi pieni osa maailman ihmeistä.
Innokkaimmat digiloikkaaja-insinööriopet tulisi kaiketi myös palkita sieltä käsin mille tässä markkinointityötäkin tehdään, Kaliforniasta.
On vaarana myös se, että piilokasvatetaan uusia lapsia ja nuoria siihen, että jos et "hallitse" näitä koko ajan muotoaan muuttavia, päivittyviä ( = uudeksi ja taas uudeksi ostettavaksi suunniteltuja) ohjelmistoja, et ole olemassa.
Edessä on loputon kuluttamisen ja uuuden hankkimisen markkinapolku. Kannattaako sille tosiaan oikein loikkaamalla loikata?
Näitä kannattaisi (edes) miettiä.
Tietokoneissa ei sinänsä ole mitään vikaa, hyviä laitteita, käytän mielelläni, mutta juuri läpidigitalisoimisen pitäisi mielestäni herättää humanisteissa edes jonkinlaista malttia.
Meillähän on kouluissa kuluttajakasvastusta. Tähän tietokonemaailman teknis-kaupalliseen maailman loikkaaminen on mielestäni enemmänkin kuluttamaan kasvatusta.
Niin ja vielä. Jos tämän "muutoksen" peruste on sinullekin, että se-nyt-vaan-on-kato-tätä-päivää niin paluu opettajuuden juurille voisi olla hyvää ajateltavaa. Tämä kirjoitukseni oli ehkä hieman myrkyllinen, mutta vastamyrkkyä se oli. Työniloa ja tervettä suhteellisuutta teille opettajat!"
jope
Tässä on menossa juuri se huono vallankumous! Tälläistä on antimodernin konservatiivinen mielipide-elämä. Liittykää joukkoon :)
juha: "me tarvitsemme sulkeistavia tiloja!!! luostarit ja museot ovat sellaisia."
Poistalaiska museoitaan luettelee, mutta pakko on mainita yksi museo-luostarikokemus, joka meni sellaisiin mielen syövereihin, joihin en ollut aikaisemmin juuri uskaltanut katsoa. kyseessä oli kuntoutuskodista löytyneen vanhahkon miehen näyttely skotlantilaisessa benediktiiniläisluostarissa. mies oli skitsofreenikko, joka oli saanut avohoitolassa mahdollisuuden taiteen luomiseen.
hän oli tehnyt luostarin puutarhavajaan sekajätteestä ikonikaappeja. jeesus, buddha, tao ja allah tulivat ulos kaapeistaan ilman häpeää, palvontaa ja tappelua. mies sanoi minulle, ettei hän usko mihinkään uskontoon erityisesti, vaan uskonto on hänelle yksinkertaisesti paras ajattelumuoto, joka vie suoraan mielen ytimeen.
opin kokemuksesta paljon. mm. sen, että pirstaloitunutta maailmaa ei näe kokonaisena muu kuin jakomielitautinen.
vesa: "minulla juttu menee siten, että innostun jostakin paikasta, jossa on kylliksi elementtejä joita työstää - ja miltei kaikkialla tietenkin on......englannin itäinen rannikko jne."
englanti on ollut yli 40 vuotta mulle jonkinlainen (porttiteorian todeksi osoittava) addiktio. aivot menevät nöyhtään, jos en pääse sinne. raivostuttaa olla riippuvainen jostakin paikasta näin, mutta minkäs teet.
jope: "kuka keksikin interaktiivisuuden ja osallistamisen, on ollut kadottamassa samassa määrin intimiteettiä, yksityisyyttä ja kaunista ihmisen yksinäisyyttä."
mua ahdistaa sellaiset radio-ohjelmat, joihin kuuntelijat saavat soittaa. kiroan sen päivän, kun yle keksi yleisöä osallistavan ohjelmanteon. jos minulta kysytään, tunti kansanradiota viikossa piisaa. loppuajan toimittajat saisivat itse tehdä työnsä.
marjatta: "lapset itsekin haluavat, että koulu olisi koulu, opettaja heitä osaavammaksi tunnustettu ja he oppia tarvitsevia oppilaita eikä mitään oppijoita yhdessä opettajan kanssa."
juuri tuon takia en oppinut koulussa paljoakaan. osaan kyllä kertoa hieman monimutkaisen muistisäännön sille, mistä tietää kasvaako kuu vai pieneneekö. mutta ylipäätään kaiken tärkeän olen oppinut koulun ulkopuolella. esmeks sen, että pitää pyrkiä olemaan kiltimpi muille. etenkin heille, joilla menee huonommin kuin itsellä. tätä yritän noudattaa. yritän. oikeasti.
meri
Sillä että koulu olisi koulu tarkoitan sitä, että siellä olisi hyväntahtoinen ilmapiiri eikä anarkia, jota olen sitäkin paljon nähnyt.
PoistaKun olen aikuisena kirjoitusursseilla, pidän siitä, että opettaja hallitsee tilanteen eikä anna porukan höpöttää mitä sattuu. Eikä siitä jumpassakaan tule mitään, jos jokainen tasavertaisesti alkaa päättää, mitä tehdään.
Opettajan auktoriteetin tunnustaminen antaa mahdollisuuden kaikkiin menetelmiin, myös keskusteluun. Ei se tarkoita mitään tukahduttamista, vaan sitä, että asiat sujuvat.
Itselläni oli aivan mahtavat opettajat, joita ei tarvinnut jännittää. Me oppilaat emme myöskään kyseenalaistaneet ja kiusanneet heitä, kuten nykyään tapahtuu.
Kun koko ikäluokka käy samaa koulua, pitäisi olla erityisluokat. Ne on saatu aikaiseksi niin että kaikilla olisi hyvä olla. Nyt niistäkin ollaan luopumassa säästöjen vuoksi, mutta asiaa peitellään hymisemällä jotain tasa-arvosta. Kun ylilevottomia ja eri tavalla sairaita oppilaita sijoitetaan joka luokkaan, niin missään ei ole työrauhaa eikä opettaja saa onnistumisen kokemuksia, vaan väsyy ja pettyy. Oppilaat samoin.
Pyhistä paikoista puheen ollen. Tässä yksi hienoimmista runoista, joita tiedän. Tämäkin on Tranströmeriä, johon aikaisemmin viittasin (Caj Westerbergin suomennos voisi olla vähän parempi, mutta asia tulee esille), "Romaaniset kaaret" siis kokoelmasta Eläville ja kuolleille:
VastaaPoistaValtavan romaanisen kirkon uumenissa turistit tungeksivat
puolipimeässä.
Holvi ammollaan holvin takana, ei mitään kokonaiskäsitystä.
Lepattavia kynttilänliekkejä.
Kasvoton enkeli syleili minua
ja kuiskasi läpi koko ruumiini:
”Älä häpeä sitä, että olet ihminen, ole ylpeä!
Sinussa avautuu holvi holvin takana äärettömiin.
Sinä et ole koskaan valmis, ja niin on oltava.”
Sokaistuin kyynelistä,
minut sysättiin ulos aurinkoa poreilevalle piazzalle
yhdessä Mr ja Mrs Jonesin, Herra Tanakan ja Signora Sabatinin kanssa,
ja heissä kaikissa avautui holvi holvin takana äärettömiin."
"”Älä häpeä sitä, että olet ihminen, ole ylpeä!
VastaaPoistaSinussa avautuu holvi holvin takana äärettömiin.
Sinä et ole koskaan valmis, ja niin on oltava."
Kaikkien ihminen on luomakunnan syöpäläinen juttujen, sekä vastapaino on tuossa.
Kasvoton enkeli, Pyhä Henki?
Kirkkojen pyhyys on multa kuitenkin nyt kateissa. Niistä ei ole tullut välttämättä uhrikyyhkyjen markkinapaikka vaan markkinapaikka toisella tavalla, ajan hengen ja virtausten seuraamisen markkinapaikka...?
jope
Tämä Tranströmerin runo on siitä hieno, että se antaa arvon ihmisen keskeneräisyydelle, mutta ei tee sitä halpahintaisesti vaan yhdistää siihen pyhän kokemuksen "kasvottoman enkelin" myötä: tätä pyhän kokemusta ei tarvitse ajatella uskonnolliseksi, mutta se voi olla myös sitä.
PoistaOlennaista runossa on, että puhuja näkee kokemuksensa jälkeen kaikki muutkin sellaisina, joissa "avautuu holvi holvin jälkeen". Jokainen joka on käynyt tuollaisessa kirkossa tietää, miten mittaamattoman arvokkaasta rakennuksesta on kyse, mikä vaiva ja aika sellaiseen on uhrattu. Ja ihminen rinnastetaan tällaiseen rakennukseen ja sen tekee enkeli joka syleilee ja lohduttaa näillä sanoilla ihmistä, joka on kenties hävennyt omaa pienuuttaan tai keskeneräisyyttään.
Minusta tämä Tranströmerin enkeli on hieno: se ei ole etäisyyden päästä näyttäytyvä näky, joka kerää huomion itseensä, vaan olento joka läpäisee ihmisen, koskettaa tätä ja saa ihmisen näkemään toisten arvon.
Tässä itse kirkkorakennus ei minusta näyttäydy erityisen pyhänä. Pikemminkin se on vertauskohta, paikka, jonka avulla korostetaan ihmisen arvoa ja sisäisyyttä. Toki pyhän kohtaaminen tapahtuu hämärässä kirkossa.
Kristillisesti tulkiten tällainen enkeli voisi olla Pyhä Henki, lohduttaja ja silmien avaaja, mutta muunkinlaisia tulkintoja voi tehdä.
Tulipa vaan mieleen tuosta paikkakeskustelusta tämä runo.
Pyhyys vs. häpeä.
VastaaPoistaVoiko pyhyyttä olla ilman häpeää, epäpyhää?
Nykyään elämme ajassa jossa häpeän tunnetta ja kokemusta poistetaaan urakalla.
Ei tarvitse kuin katsoa telkkaria, ihmiset tekevät siellä kaikkea julkisesti ja suurin ja hienoin teko on häpeämättömyys.
Entisten häpeiden tilalle tulee tietenkin toisenlaiset häpeät, saat hävetä jos et ole vaoautunut häpeästä, saat hävetä "ahdasmielisyyttäsi", saat hävetä ei-moderniuttasi.
Huorintekimisen mahdollistavat ja sitä nopeuttavat kännykkäsovellukset ovat arkipäiväinen puheenaihe monilla työpaikoilla. (Ja samat ihmiset kauhistelevat Trumpia, häpeämättömyyden erästä ikonia.)
Luin juuri kirkosta joka julisti olevansa " kaikesta syrjinnästä vapaa-alue." Samaan aikaan kuitenkin meillä on klassisissa kiinni olevia ihmisiä joita kirkko varmasti syrjii, ja jos ei syrji, niin suosittaa heille saarnoissaan itsensä päivittämistä (! katso molemmat edelliset kommenttini!) nykyaikaan.
Oma vahva näkemys on että ihmisiä ollaan sekä teknisesti (digitalisointi) että henkisesti (häpeästä vapautuminen)
päivittämässä (kuin) uuteen ohjelmaan. Ja kun tämä ihmisohjelmiston päivitys on saatu vietyä loppuun, tulee varmaan lisää päivityksiä...lataus on ilmaista ja helppoa.
Tämän koen hyvin vaaralliseksi meille kaikille. Ja jos en ajattele teidän puolestanne niin ainakin niille joista kannan joka päivä vastuuta.
Tämä vakavuus nousi tuosta Tomaksen runosta, vaikka ihan mun perusajatuksiahan nämä ovat olleet jo pitkään. Holvien takana avatuva äärettömyys on banalisoitu.
jope
Tai saat hävetä jos et pidä Hymyilevää miestä mestariteoksena... :0)
PoistaNo. Taidan kirjoittaa tästä ihan oman lyhyen postauksen taas... Te pidätte minua loputtomassa liikkeessä!
Joo. Häpeää tarvitaan. Ja se on eri asia kuin häpäiseminen. Töissä muistutan aina asiakkaita siitä että häpeä on perustava juttu, ihmisyyden yksi perusrakenne; ihmisellä on ehjä perus kun hän kykenee häpeään, silloin on toivoa.
PoistaVielä: rangaistukseenhan ei saa liittyä häpäisemistä mutta työntekijän asettuminen häpeän suodattimeksi ja pehmentäjäksi ei ole oikein. Häpeän rakentavuutta sitten taas on kyllä korostettava ja annettava häpeälle mahdollisuus. Voin olla ensimmäinen ihminen joka muistuttaa ihmistä tästä ja rohkaisee häntä häpeään.
Poista
VastaaPoistahäpeä on hyvä taito, mutta ihan yhtä hyvä on kintaalla viittaamisen taito. juuri tällä hetkellä viittaan kintaalla niihin asioihin jotka olisivat saaneet minut ihan pilkkeiksi vielä muutama vuosi sitten. silloin saatoin käydä läpi kaikkea sitä, mitä ikinä olen tehnyt tyhmästi, hölmösti tai nolosti. tämä päivänä ne häpeän polut ovat kasvaneet hiljalleen umpeen koska niillä ei kuljeta. sen sijaan olen yrittänyt leventää niitä toisia polkuja, niitä, jotka auttavat kulkemaan kevyemmin ja minua olemaan itselle armollisempi.
meri
meri, olen samaa mieltä. Itsensä ja elämänsä syyllistäminen jälkikäteen mokista ja tyhmyyksistä ei ole hyvä tie. Se sairastuttaa. Sitä varten on anteeksianto, myös itselle.
VastaaPoistaTarkoitan sellaista yleistä julkista häpeämättömyyttä, jossa kohtuullisuudelle, moraalille tai ihan hyvälle peruskäytökselle nauretaan vitsinä ja tehdään häpeämättömmyydestä vapauden korvike ja rohkean elämän tyhjä fetissi.
Jos alan miettimään (tunnustamaan en nyt ala) tyhmmyyksiä, mokia ja syntejä joita olen tehnyt elämäni aikana niin lista on pitkä ja - hävettävä. Ihmisen osa on tuollainen, me ollaan kaikki enemmän tai vähemmän impulssiemme vietävissä ja häpäistävinä. Mutta onko se jokin ansio sitten, se on eri asia.
Eli kyllä mä häpeäsin jos menisin kiroilemaan tv:n suorassa lähetyksessä, näyttämään alastomuuttani tai heilumaan siellä kännissä. Puhumattakaan jos innostuisin "vapautuneen ja avoimen" tunnelman vallitessa puhumaan seksielämästäni kovin konkreettisesti.
Ja näitä juttujahan on julkinen tila, myös median, nykyään täynnä. Ja taidamme katsoa muuten niitä ihan miellämme, jos siellä on esim. jokin kiinnostava julkkis itseään avaamassa, munaamassa. Tai esim. jotain Perjantai-ohjelman vastaavaa aihepiiriä sivuavaa juttua, kun saamme tuon kaiken näennäisen kriittisessä paketissa.
No, pitäisikö sitten olla tietyistä asioista hiljaa. Ei. En osaa antaa neuvoa, mutta totean vain että modernin psykologian päälinja, ihmisen vapauttaminen syyllisyydestään, on kannatettava silloin kun taistellaan rajuja neurooseja vastaan, mutta ei silloin kun ihmisestä tehdään pelkällä subjektiivisella omalääkäri-fiiliksellä liikkuva ja toimiva lihamoottori. ( HUOM! Liha ei ole yhtä kuin aine. Liha ei ole täysin yhtä kuin ruumiimme. Aineessa on henki. Henki ilmenee mmm. häpeänä monien muiden positiivisten asioiden ohella.)
jope
Täysin samaa mieltä Jopen kanssa tästä. Nyt on julkisuudessa naisia, joidwn puolesta tunnen myötähäpeää. Miksi Maarit Tyrkkö kirjoitti tuollaisen kirjan Kekkosesta? Miksi naiset ilmoittavat suurina savutuksinaan suhteita julkkismiehiin?
VastaaPoistaYhteen aikaan oppilaat puolustautuivat:"Sä syyllistät mua."Siihen minä:"Tottakai minä syyllistät sua ja kun olet pilkannut ja kiusannut (ja mitä milloinkin) niin sinun pitää syyllistyä." Jos lapsen päätä slitellään, kun hän on tehnyt pahaa, niin sillä estetään häntä kehittymästä.
Tällaisesta voi myös jäädä epämääräinen häpeä ja itsehalveksunta.
Kauheasti kirjoitusvirheitä kännykällä näpytellessä. Nyt olen oikein pöytäkoneen äärellä.
PoistaMerin kanssa olen myös samaa mieltä turhista itsesyyttelyistä. Olen kärsinyt vuosikymmeniä, siitä, että minun olisi pitänyt pystyä auttamaan kotiväkeäni, lähinnä sisariani, enemmän. Tunsin olevani perheen parhaiten selviytynyt, vaikka itse asiassa se selviäminen oli haurasta minullakin.
Kun nyt katson nuorta itseäni, niin huomaan, että melkein menetin itseni toisista murehtiessa, ja jos olisin jäänyt sinne kotiympyröihin, niin olisin varmaan kuollut enkä avuksi kenellekään.
Pikkuhäpeät, ulkonäöstä, joidenkin taitojen puutteesta, joistain kohelluksista jne. ovat nuoruuden juttuja, ei enää aikuisuuden.
mulle toisten ihmisten normirikkomukset aiheuttavat oikeastaan vain myötänolostumisen hyökyaaltoja ja lyhytkestoisia tuskastumisen tunteita.
VastaaPoistatunnustamme kaiken julkisesti -kulttuuria yritän välttää kaikin voimin. yksityisten asioiden paljastelu on suomalaisessa televisiossa suhteellisen uusi ilmiö - tosin muualta lainattu. jääkö enää mitään intiimiksi ja salaperäiseksi? tuskin. ja puhdistaudummeko me muuten itse silloin kun voimme paheksuen katsella muiden edesottamuksia?
huomaan möyhöäväni näistä asioista aika vähän kotona, koska kumppani kyllä kuuntelee, mutta harvoin innostuu asiasta keskustelemaan. hän on vähän kai sitä tyyppiä, että mitä tästä jauhamaan kun kanta on jo valittu. toisaalta onneksi on samaa mieltä. mutta on aina hyvä, että kotona on joku verenpaineen tasaaja.
meri