JP SIILIN TELLUS HERÄTTÄÄ EKSISTENTIAALISEN KYSYMYKSEN

Haluaako terroristi muuttaa maailmaa vai olla todesti olemassa? Vai onko niin, että hänen täytyy uskoa muuttavansa maailmaa ollakseen todesti olemassa? Jos ei uskoisi, olisiko vain ihan tavallinen itsensä toteuttaja ja muista erottavan statuksensa turhamainen rakentaja?

Yksilö tarvitsee statuksen* erottautuakseen muista ja status saavutetaan helpoiten liittymällä kaltaisten joukkoon. Tässä tiivistettynä 'yleistetyn toisen' hassu dialektiikka. Terroristin kohdalla yleistetyn toisen dialektiikka on tietenkin syvästi eettistä mutta myös moralisoivaa ja fatalistista.

Kokoava kysymys siis kuuluu: onko Telluksen antisankaritar sarjan viimeisessä kuvassa kokonaan löytänyt itsensä vai lopullisesti kadottanut sen "epätarkuusperiaateeseensa"?

-
*Ks. Judith Rich Harrisin Kasvatuksen myytti ja kirjoitukseni Nuorisotutkimusseuran nettijulkaisussa Kauhajoen jälkipaini

LÄHES TÄYDELLINEN TAULUKAUPPIAAT TÄNÄÄN TV YKKÖSELLÄ

Ohjaaja Juho Kuosmasen ja kirjoittaja/kuvaaja J-P Passin alle tunnin kestävä Taulukauppiaat on maineensa Cannesissa ansainnut ja ehdottomasti Jussitkin olisivat sen kohdalla osuneet oikeaan paikkaan. Ja äskettäin televisiossa esitetty lyhytelokuva Hevoshullu sen myös todistaa: Kuosmanen ja Passi taitavat tällä hetkellä olla maailman parhaita tekemään luonnollista dialogia ja todentuntuisia ihmisiä luonnollisessa valossa. Erityisesti yksi Taulukauppiaiden kohtaus osoitti tekijöiden osaavuuden rakentaa pienistä liikkeistä suuria tunteita ja suurta elokuvaa. Kun taiteilija Luukkonen vierailee tyttärensä luona, tytär muistelee kummallisuuttaan alakoulun luokkakuvassa. "Kyllä kyllä..." tokaisee Luukkonen ja liikuttuu sen verran, että sen juuri huomaa. Juuri näin. Liioittelematta ja tarkasti herkistelemällä pitää elokuvaa tehdä.

Jos pitäydytään vain suomalaisessa elokuvassa, enpä muista sitten Surmanluotien, Syntisen laulun tai Tulitikkutehtaan tytön nähneeni niin hienoviritteisesti rekisteröityä ihmisen liikettä, käyttäytymistä ja tunnetta. Dokumenteista tulee mieleeni vain hieno Reindeerspotting... Ja nyt puhun suomalaisista elokuvista pelkästään siksi, että muuten vertailujen lista kävisi turhan pitkäksi, en siksi, että suomalaista elokuvaa pitäisi jotenkin väheksyä muodostamalla siitä alempi luokkansa. 

Mutta loppu ontuu. Tarkalleen lottokuponkien täytöstä lähtien. Erityisesti taiteilija Luukkosen elliptinen katoaminen on elokuvan realistiseen ja dokumentaariseen tyyliin nähden epäuskottava; ikään kuin tekijät eivät olisi malttaneet pitää näppejään irti taiteesta. Kaurismäen romantiikassa tai Antonionin eksistentiaalisissa maisemissa tällainen sanaton elliptisyys ja jättämällä vapauttaminen olisi toiminut, nyt en siihen vain näiden dokumentaarisen tosilta tuntuvien ja todesti reagoivien henkilöiden kohdalla usko. Sanattomassa sopimuksessaan he toimivat kuin jossakin toisessa elokuvassa, liian abstraktein motiivein. Heidän reagoimisensa ja toimintansa maistuu kirjoittajan ja ohjaajan ideoimalta. Käsikirjoitus näkyy liikaa läpi. Ollakseen elokuvan kokonaisuuden kanssa tasapainoinen Luukkosen kummallinen lähtö vaatisi esimerkiksi otoksia armeijaan lähtevän Tonin uskottavista, lähinnä kai ihmettelevistä, reaktioista katoamisen suhteen, Luukkosen haeskeluakin...

Tällaista flirttailua taiteen kanssa ei olisi tarvittu ja ilman sitä antaisin kaikki 5 tähteä. Nyt 4. Harmillista huolimattomuutta minun silmääni muuten niin vakuuttavassa elokuvassa. Ehkä tekijät ovat pyrkineet tyylin muutokseen ihan tietoisesti mutta minulle se nyt ei vain kelpaa. Mutta yhäkään en ihmettele menestystä Cannesissa. Taulukauppiaat on ainutlaatuinen elokuva kaikilla mittareilla. 

JULMUUKSILLA ON EROA

Miksi syyllistyn surutta rakenteelliseen väkivaltaan tai syön ilman suurempia tunnontuskia lihaa mutta pitäisin kissani tunteetonta kiusaamista sietämättömänä psykopatologisena väkivaltana? Koska mitä ilmeisimmin peilisoluni toimivat lajityypilliseen tapaan: saavat aikaan myötätunnon efektin välittömässä kanssakäymisessä elävän olennon kanssa. Siksi pidän eläimiä tarkoituksellisesti kiduttavaa sadistia toiseuden edustajana vaikka hän (ehkä juuri eläimiin kohdistuvan sadismin ansiosta) kykenisi pidättäytymään kanssaihmistensä julmasta kohtelusta ja jopa puolustaisi heitä poliittisin, taiteellisin, filosofisin tai eettisin perustein. Oleellista on, miten hän kohtelee konkreettisesti kohtaamaansa elävää olentoa.

MESTARILLINEN LYHÄRI: Juho Kuosmasen lyhäri Hevoshullu (YLE TEEMA 21.12.2014)

Kun tätä kymmenen minuutin lyhäriä katsoo, huomaa miten valtavan taitavia ohjaaja-käsikirjoittaja Kuosmanen ja kuvaaja J-P Passi ovat rakentamaan luontevaa arkista dialogia ja arjen valossa kylpevää toden tuntua. Mielestäni he ovat siinä ehkä maailman parhaita tällä hetkellä. Siis kaikesta siitä mitä olen onnistunut näkemään. Eikä tässä edes harhauduta liian kirjoitettuihin ja abstraktisiin henkilöhahmoihin, joihin Taulukauppiaissa harmillisesti ihan lopussa eksyttiin (ks. kirjoitukseni Taulukauppiaat). Nuoria Airolan näyttelijäsisaruksiakaan ei pidä unohtaa. Jokin sanaton kieli heissä puhuu (mikä oikeastaan kuvaa tekijöiden elokuvallista otetta ihan yleensäkin). Joko heitä on ohjattu loistavasti tai sitten he tajuavat tekijöiden pyrkimykset ihan intuitiivisesti. Juuri noin tuossa valossa on näyteltävä.

PIENEN ELOKUVAN PUOLUSTUS: The Rover

Iltalehdessä kahden tähden arviossaan Kari Melart* väittää, ettei David Michodin The Roverissa ole yhtään yllätystä. Tähdille voi tietenkin olla monta syytä, mutta jos antaa 2 edes osaksi tästä syystä, kerrankin voi ihan objektiivisesti sanoa kriitikon olevan väärässä. Elokuvassa nimittäin on yksi yllätys ja se sitten antaakin mielen ja sisällön koko jutulle. Ilman sitä elokuvassa ei olisi järkeä ja se tuntuisi tyhjältä ja teennäiseltä. Tosin hyvin näytellyltä ja tunnelmansa taitavasti rakentavalta, mutta edelleen tyhjältä. Elokuva on motivoitu mitä ilmeisimmin tämän yllätyksen pohjalta. Väitän, että kaikki on lähtenyt liikkeelle tästä yksinkertaisesta mutta kirkkaasta ideasta, jolla ainakin lemmikkieläinten omistajat saadaan poikkeuksellisen vahvasti eläytymään olemassaolon peruskokemukseen: siihen tai sen puutteeseen,  mikä meistä tekee ihmisiä. Rakenteeltaan tämä elokuva on twistiin perustuva novelli (ja myös perustuu ohjaajakäsikirjoittajan ja Joel Edgertonin kertomukseen) jossa kokonainen mielenmaisema, dystopia sisäisenä kokemuksena, efektoituu yksinkertaisen idean avulla. Sen voi kokea halutessaan myös vihaisena moraliteettina. Mutta tämän kaiken ymmärtää vasta lopputekstien pyöriessä. Oikeastaan The Roverin nähtyään tuntee itsensä joko petetyksi tai sitten hivenen viisastuneeksi. Siksi 4 tähteä.
-
*Löytyy googlettamalla esim. Iltalehti The Rover

KUOLLEIDEN TAKANA EI OLE MITÄÄN

Tarinoissa kuolleet puhuvat viisaita niin kuin olisivat muka osanneet luovuttaa oikein. Todellisuudessa heidän suuhunsa vain kirjoitetaan elävien toiveita ja siksi he puhuvat kuin olisivat aina eläneet yksin. Vapauttavinta on unohtaa vihollisensa, kirjoitetaan heidän hautakiviinsä. Ikään kuin vihollinenkin olisi koko ajan ollut vain heitä varten eikä ketään vastaan.

HANKALASTI KUVAILTAVASTA JA KÄYTÄNNÖLLISESTÄ MINÄSTÄ

Minän eettistä ja käytännöllistä välttämättömyyttä voi havainnoida vain, kun se menee minkä tahansa välineen tavoin sijoiltaan. Käsiltä esilleolevaksi.

1
Minää tai yhtä hyvin minättömyyttä on vaikea havaita: ehkäpä koemme vain ruumiin arvaamattomia liikkeitä. Mutta onhan se kieltämättä myös niin, että jos Virtanen lyö vaimoaan, ei auta virkavallan käydä Suomisilla. Se siis ainakin on varmaa, ettei minä koskaan asusta kenenkään naapurissa.

2
Kokonaan hylättäväksi minuuden käsite on liian käytännöllinen. Kun ihmisellä on minänsä vaikutelma hukkumaisillaan olevasta kanssaihmisestä, miten hän silloin vaikutelman käsitettä käyttäisi? Ilman että se muuttuisi välinpitämättömyydeksi?

3
Tarkoituksellisesti on mahdotonta luulla itseään keneksikään muuksi, mutta kuvittelitko tänä aamuna piteleväsi jonkun toisen, vaikkapa rakastettusi kättä? Ettei se vain ollutkin tunnottomaksi painunut omasi?

Täydellisyyden mittakaavoja, 2007

PAREMPI VÄHÄN KUIN EI OLLENKAAN: lihansyönnistä

Minä puolustan itseäni sillä että juuri vähäiset teot vaativat todellista valintaa, koska niihin on mahdollista ryhtyä. Ehdottomuudella on kyllä retorista ja identiteettiä ideologisesti rajaavaa merkitystä, mutta ei siitä ole esimerkiksi. Mahdottomuudessaan se voi jopa helpottaa vastuuttomuutta.

Täydellisyyden mittakaavoissani en osannut lopettaa tätä ajoissa ja kyllin selkeästi ja siksi se on kirjani heikoin teksti. Nyt se on oikein.

Ja niin totta. En ole vegaani ja ehkä puolustelen sitä, mutta jo vähäisellä todellakin saisi jotakin aikaan. Suomalainen syö lähes 80 kiloa lihaa vuodessa. Jos sen puolittaisi, pääsisi 50- luvun lopun määriin! Siis määrään, jonka ylläpitoon ei vielä tarvittu nykyisenkaltaista tehotaloutta*. Eikä tämä vaadi edes suurta kieltäymystä. Neljän hengen perheemme on pitäytynyt tuossa määrässä edes sitä huomaamatta! Ja jos siipikarjan laskee pois, tulos on vielä parempi. Nautaa syömme noin 5-7 kiloa vuodessa kun se keskimäärin suomalaisilla on 18 kiloa. Aloin laskea määriä kun täytin hiilijalanjälkilaskuria (tulos oli 6000 kg, vähän yli tai alle riippuen huolellisuudestani) ja yllätyin kerrankin positiivisesti. Ja siihen kun vielä lisää yhden lihattoman päivän, tuntee jo tekevänsä jotain oikein. Ja vähentää juuston syöntiä, joka mitä ilmeisimmin on tällä hetkellä tuhoisin paheeni.

Nyt vegaanit tietysti hymähtelevät kyynisesti: "Se ostaa itselleen hyvää omaatuntoa!" Ehkä, mutta sen seuraus olisi hyvä, jos kaikki tekisivät edes saman. Sitä paitsi: on vegaanienkin kuviteltava muiden toimivan samoin kokeakseen valintansa mielekkääksi. Muuten se muuttuu pelkäksi fundamentaaliseksi erottautumiseksi. Eikä luonto piittaa motiiveista tai ideologisista erottautumisista. Ja sitä oikeaa motiivia tai täydellistä veganismia odotellessa siltä loppuu aika. Siis eiku lihoja laskemaan!
-
*Osmo Soininvaaran blogissa otsikolla Lihankulutus Kiinassa ja Suomessa on hyvä kaavio lihankulutuksen kehityksestä.

PAKKO MYÖNTÄÄ: DEWEYKIN YSKII (lisäys kirjoitukseen 'Valkoisen valheen epistemologiaa')

Kirjoituksessani Valkoisen valheen epistemologiaa esitin, että Dewey kestää Russellin Länsimaisen filosofian historiassa esittämän kritiikin, jos Deweyta lukee antiikin filsofian, siis pysyvyyden demonstroinnin kritiikkinä. Ja näin on. On pakko myöntää, että muussa tapauksessa jotakin Russellin kuuluttamasta reaalisesta jää Deweylta koskettamatta. Pyrkimyksessä varmuuteen hän kirjoittaa:

"Yhden (tieteellisen) operaation tulos on yhtä hyvä ja todellinen tiedon objekti kuin mikä tahansa toinenkin, edellyttäen että se ylimalkaan on hyvä: siis edellyttäen, että se toteuttaa ehdot, jotka olivat tutkimuksen lähtökohta. Jos seuraukset ovat tiedostuksen objekti, ei arkkityyppinen ennalta annettu todellisuus ole malli, johon tutkimuksen on mukauduttava." (s. 173)

No. Ei ehkä mukauduttava, mutta voiko sanoa, että tiedettä tehdään arkkityyppejä vasten?  Haluaisin kuulla mitä Kari Enqvist tästä sanoisi. Tuskin kukaan enää vakavissaan haastaa aurinkokeskeisen maailmankuvan "arkkityyppiä". Mutta tosiaankin: antiikin filosofiaa vasten Deweyn näkemys tuntuu ihan mielekkäältä.

"Tiedon objekti on konstruoitu,  todellisuudessa tuotettu objekti." Tämä sitaatti sivulta 185 tiivistää Deveyn tieto-opin. Itse kuitenkin yhä kysyn, missä todellisuudessa tiedon objektit voidaan tuottaa ja missä ne voivat toimia ilman Deweyn kritisoimaa löytytymistä?

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ 2014

Pressiklubissa 5.12. anarkisti Suvi Auvinen, porvarikapitalisti Matti Apunen ja maltillinen toisinajattelija Susanna Kuparinen keskustelivat. Keskustelu konkretisoi ääripäiden, siis Auvisen ja Apusen, fundamentaalin tavan tuunata ihmiskuvaansa aatteeseen sopivaksi. Sivusta ihmettelevä Kuparinen taas tiivisti mainiosti kummankin ideologisen hybriksen omassa kommentissaan.

Apunen ja Auvinen nimittäin kumpikin hylkäävät yksilön ideologiaansa vaikka muuta aluksi todistelavat. Jaoin Auvisen näkemyksen vielä siinä vaiheessa, kun hän kritisoi Apusen yrittäjyyden suomaa vapauden sanomaa huomauttamalla, etteivät kakki lähde samalta viivalta kuten liberaali oikeisto haluaisi uskoa. Hyvä! Ja lähes kaikessa muussakin nykyisen menon kuvailussa ja kommentoinnissa olin ja olenkin Auvisen kanssa samoilla linjoilla. Ja anarkismi on tarkeä ideapankki mielen laajentamiseksi. Ilman sitä monet ajatukset jäisivät ajattelematta ja mahdollisuudet oivaltamatta. Niin avoin yhteiskunta toimii ja luo itseään. Mutta sitä, mihin anarkisti uskoo, sitä kohtaa missä anarkisti muotoilee ihmiseyyden todellisuuteensa sopivaksi ja hänen puheensa alkaa kuulostamaan enemmän uskonnolta kuin reflektiiviseltä ajattelemiselta, en voi jakaa.

Tuo kohta on juuri se, missä kapitalisti ja anarkisti kummatkin typistävät ihmisen hädän sopimaan ideologiaansa: "Ihmiset itse tietävät mikä heille on parasta." Tämä lause sopii sellaisenaan kummankin sanomaksi vaikka ohjelmassa sen muotoili itselleen sopivaksi vain Auvinen. Eikä tämä kummankaan sanomana ole totta. Instituutioita ja yhteiskunnallisia rakenteita kun tarvitaan ohjaamaan niitä, jotka eivät kykenekään yrittäjiksi tai täysimittaisesti tunnistamaan omaa tai muiden parasta. Heitä ei sen enempää ideaalissa kapitalismissa kuin anarkismissakaan saa olla olemassa. Siis ihan reaalisesti. Aatetta tukevana ideana kylläkin.