HUOLIMATON HAZARD

Kaarina Hazard kirjoittaa jossain (sitaatti on sitaatin sitaatti toisesta blogista):

"Edelleen pätenee, että paras tapa ehkäistä nuorten miesten väkivaltaa on työ & tyttöystävä."

Työkokemukseni perusteella tuo kyllä pitää paljolti kutinsa, mutta ei riitä. Myös arvot ja asenteet täytyy rikoksentekijältä kuunnella ja maistella tarkkaan. Yhtäkään maailmankuvaa ja aattetta vähättelemättä. Jos tuo Turun kaveri tulisi joskus minun valvottavakseni, olisin valpas hänen vakaumuksensa suhteen. Se olisi yksi tärkeä lähtökohta (avuksi tarvittaisiin siis ehkä myös konsultoivaa imaamia). Olisi tärkeää tietää, mitä hän tuntee vihaavansa ja miksi sekä millainen ideologinen yhteisö tällaista tunnetta mahdollisesti tukee ja motivoi. Enkä ensimmäiseksi suuntaisin huomiotani moottoripyöräjengeihin. En siis voisi vain karsia pois ratkaisevia eroja ja jättää jäljelle samanlaisuutta (vrt. esimerkiksi lähisuhdeväkivallan ja kunniarikosten ero*). Työelämä tulee kyllä kyseeseen sitten myöhemmin. Tyttökaveritkin jossain vaiheessa, ei tosin tekemäni työn ansiosta. Jos nyt mikään tulee.

Hazardia edelleen: "Tämänpäiväisten tietojen valossa: pelasiko media suoraan tekijän pussiin kohottamalla wannaben terroristiksi, joka hän halusikin olla?"

Työssäni tuollainen alentuvuus olisi ammattitaidottomuutta. Voi myös kysyä, mistä Hazard tietää tekijän hurskauden asteen, että siis kyseessä on wannabe? Minusta tämä on ylimielistä retoriikkaa, jossa wannabe-ilmaisun tarkoitus ei olekaan puhua vilpittömästi kyseessä olevasta ihmisestä. Siinä on tarkoitus osoittaa eri- ja samanmieliselle lukijakunnalle oma kiihkottomuutensa ja tiedostavuutensa. Mutta silloin voi jättää jotain tärkeää sanomatta.

-

*Ks. Tyttöjen välisestä ystävyydestä ja ensitreffit alttarilla -jutun yliptkä alaviite.

MINÄ, DANIEL BLAKE: totta vai tarua?

Olisi hieno elokuva, todella hieno. Mutta pitääkö Englannissa todella olla työttömänä työnhakijana sairaana?! Eikö lääkärin lausunnollakaan ole merkitystä? Vastauksesta riippuen Ken Loachin elokuva saa minulta joko 4,5 tai 3,5 tähteä. Tähdellä tippuu siksi, että jos Loach oikoo mutkia kirjoittaakseen vaikuttavampaa draamaa, se kyllä häiritsee uskottavaa kokonaisuutta. Ja kun yksityiskohta on vielä koko tarinan keskeinen pointti.

Tällaiset jutut etäännyttävät väärällä tavalla. Jumittavat. Kuten se Tulitikkutehtaan tytön liian vähäinen rotanmyrkky mistä kirjoitin. Mutta Loachin kohdalla en vielä tietenkään tiedä, onko kyse dramaturgisesta fuskusta vai siitä, etteivät Englannin terveydenhuolto ja työvoimahallinto keskustele keskenään. Tietääkö joku?

LEINO JA CHYDENIUS

Luettuna Eino Leinon Tähtitarha ei minua niinkään kosketa, mutta Jussi Chydeniuksen säveltämänä siitä tulee tärkeä runo. Se saa hengen ja sieluuntuu. Se on kokonainen runo vasta sävellettynä ja lauluyhtye Rajattoman esittämänä. Sen voimalla haluaisin nousta tästä ajasta pois korkeuksiin, mutta koska maailmaa ei halua eikä kuolematta voi kokonaan hylätä, runon ja laulun täytyy riittää. Eikä runon minäkään tarkalleen tiedä, missä on.


https://www.google.fi/searchq=rajaton+Tähtitarha

PYHÄ PENTTI

Vain se, mikä on itselle edes periaatteessa mahdollista, voi velvoittaa. Kuvan teoksen ensimmäisessä kirjoituksessa Karjala Linkola luo todellisuuden, joka on minulle postikorttimaista romantiikkaa. Siinä turvallisen hyvinvointivaltion korvaavat kinttupolut ja vähään tyytyvät venäläiset. Tärkeintä tietenkin on lopulta se, tyytyisikö Linkola itse kuvitelmaansa. Luulenpa niin, ja juuri se saa kirjoituksen tuntumaan todelta.

Renessanssimaisen "pyhimyskuvan" on ottanut Jaanis Kerkis.

PYHÄ FILOSOFIA

Kuva ja sen muokkaus: Alice Saari

ARKISTA KITSIÄ

LAPSEN HALPA ONNI

Näin sairaalakäynneilläni usein Talidomidin vammauttamia lapsia. Sain siitä voimaa. Olin tyytyväinen vaivojeni näkymättömyydestä ja siitä, että olin saanut pitää käteni. Kun sanoin tämän äidilleni, hän oli silminnähden tyytyväinen helpotuksestani. Niinpä. Toisen lapsen mielestäni kurjempi kohtalo helpotti oloani. Mutta niinhän se on, että vanhetessani vaivani voivat palata entistä pahempina (ne loppuivat kuin seinään 16-vuotiaana). Ja aikuisena tietenkin ymmärrän, että käsien pituudellakaan ei silloin ole mitään merkitystä.

LAPSEN TODISTUKSEN EPÄILYTTÄVYYDESTÄ

Synnynnäisestä munuaissairaudestani johtuen virtsarakkooni katetroitiin varjoainetta joka kerta, kun kuukausittain Helsingissä äidin kanssa kävimme. Yritin tietenkin asennoitua operaatioon urheasti, kuin iso poika. Äidille en halunnut pelkoani näyttää. Muistan kuitenkin tällaisenkin tapahtuneen: Hoitaja ja lääkäri ajavat minua takaa Lastenklinikan loputtomalta tuntuvalla kaarevalla käytävällä. He huutavat perääni rauhoittelevia lauseita. Lopputulos on tietenkin se sama kuin aina.

En kuitenkaan ihan varmuudella tiedä, oliko tämä painajainen, jonka sairaalassa näin kun tiesin seuraavan päivän tapahtumista. Äiti ei tuossa muistossani ole mukana, joten ainakin jo yhden yön olin sairaalassa ollut. Mutta onko sillä väliä? Tuolta minusta tuntui.

ÄITINI FILOSOFIA

Äitini käytti minua Helsingin Lastenklinikalla koko (hänelle pitkän) lapsuuteni. Sen enempää Linnanmäelle kuin Korkeasaareenkaan hän ei minua koskaan jaksanut viedä. Ymmärrän täysin. Kotiin Kokkolaan oli kiire. Varsinkn kun isäni oli viinalle perso. Muistan äitini toistaman lauseen: "Kun niin kauan pysyisin hengissä että saisin tuon pojan elävänä aikuiseksi."

Mitä merkitystä cogito-lauseella ja Heideggerin olemisen kysymisellä on tuon rinnalla? Tai koko tarkoitusfilosofialla? Ei yhtään mitään. Ei sitten mitään.

Minä joskus 1965 äitini tekemissä vaatteissa.

VOIMAANNUTTAVAA KIRJOITTAMISTA

Kun kirjahyllyään keventää, voi käydä niin, että luopumiseen jää koukkuun. Tuntuu että kaikki mitä hyllyssä on, on jotenkin ylimäärää ja turhaa. Tuntuu että mitään ei pysty lukea niin uudella tavalla, että se kannattaisi. Ja tunne tuntuu säteilevän hieman kirjojen ulkopuolellekin. Mutta sitten myös löytää uudelleen jotain vaikuttavan vanhaa ja samaa; aidosti herkistävää ja elämään kiinnittävää.  

     "Jos toinen tietää, että hänen aikansa on pian lopussa ja toisella on edessään vielä epälukuinen määrä vuosia, heidän on hyvin vaikea puhua keskenään. Keskustelu ei lopu vasta kuolemaan, vaan jo aiemmin. Puuttuu yhteisyyden perusta, jonka muutoin ilman muuta oletetaan olevan olemassa. (---) Siitä johtuvat ne piinalliset keskustelut, joita sairaalavuoteiden äärellä käydään. Eloonjäävä on iloinen päästessään taas ulos, ja kuoleva yrittää nukahtaa." 

     "Älä kuvaile omaa tapaustasi, vaan kohota se yleispätevyyden tasolle. Tee omasta kohtalostasi kaikkia koskeva kohtalo. Kuolema on erinomaisen sopiva aihe. 
     Pyri tekemään omasta tapauksestasi laki, ja sen voit tehdä vain jos tapauksesi on esimerkillinen, mitä se voi olla vain jos olet tarpeeksi pohdiskellut asiaa. Kirjallisuuden pitää tai pitäisi tematiikassaan aivan niin kuin lainsäätäjän löytää säännöt jotka soveltuvat moniin tapauksiin ja sitten kuvauksissaan tuomarin tavoin löytää oikea, yksilölliseen, ainutlaatuiseen tapaukseen sopiva ratkaisu. Mutta kuka muu sen osaa kuin Jumala?"

Kuolevan kanssa ei tietenkään tarvitse olla aina samaa mieltä. Minusta jumalaa ei tarvita, koska tuo pyrkimys jo riittää.

Sitaatit ovat Peter Nollin kirjasta Lähdön odotus. Noll oli sveitsiläinen kirjailija ja oikeustieteen professori. Hän kuoli munuaissyöpään 1982. 

SININEN POIKA: Moonlight toisen kerran

Kirjoitin tästä elokuvasta jo aiemmin. En päässyt sen sisään ja epäilin syyksi valkoisuuttani. Olin ainakin osaksi väärässä. Kun elokuvalle onnistuu keksimään itselleen mielekkään ja elokuvan ehdoilla perustellun sisällön, siihen pääsee käsiksi. Kriminaalius, mustuus tai hip-hoppaus ovat elokuvan sankarille kuin huonon räätälin tekemiä pukuja. Äitikin hylkää hänet kaksi kertaa. Ensin lapsena huumeiden vuoksi ja sitten, aikuisen diilerin, taas huumeiden vuoksi, raitistuessaan.

Ihmisen kosketus, rakastaminen, intohimo, seksuaalisuus, ihmisen ainutkertaisuus. Siinä se kuunvalo, joka valaisee kaiken toisin, väriin katsomatta (sinisyys ei tässä ole väri, vaan olemisen tapa, paikka ja laatu). Onko meillä valkoisilla yhtä hienoa metaforaa tosiolemiselle?

3 tähteä annoin ensin, nyt 4. Oscarinsa on varmasti ansainnut.

TUNTEELLA KYLLÄSTETTY JÄRKI 5: Hyvyyden hyödyllisyys

"Olisi naiivia katsoa, että esimerkiksi ystävällinen, oikeudenmukainen tai myötätuntoinen suhtautuminen toisiin ihmisiin ”kannattaa” viime kädessä siksi, että näin asennoitumalla tuotetaan itselle tai vaikkapa omalle työyhteisölle jotakin iloa tai hyötyä. Tällainen tapa perustella näiden moraalisten hyveiden mukaista elämää banalisoisi nuo hyveet joksikin muuksi – äärimmillään itsekkääksi hyötykalkyloinniksi tai konsulttibisnekseksi ja parhaimmillaankin moraalisesti neutraaliksi (muttei erityisesti moraalisesti kiitettäväksi) käytösetiketiksi."

Näin kirjoittaa professori Sami Pihlström alla olevan linkin jutussaan. 

Mutta onko tuo oletus moraalin hyödyllisyydestä sittenkään naiivi? Eikö Pihlström oleta moraalin olevan jotain organismimme ja lajikäyttäytymisemme ulkopuolelta tulevaa, siis tunteista, laumadynamiikasta ja vaistoista erottuvaa, jotain metaista, jopa transsendenttia? Eikö hän juuri siksi määrittele sen pelkkänä hyötynä naiiviksi ja banalisoiduksi? Ikään kuin sen pitäisi olla muuta; ikään kuin pitäisi olettaa jokin moraalin tunteista ja hyödystä erottava trsnssendentti agentti, jotta hyvyys säilyisi kokemuksellisesti totena emmekä vain luopuisi siitä kuin vanhasta rukkasesta. Niin kuin hyväntahtoisuus, häpeä, myötätunto, avuliaisuus, kyky empatiaan sekä käyttäytymisen ristiriidoista syntyvä kauhu ja ahdistus olisivat tunteina vapaasti valittavissa pois heti, kun ne kokee hyödyllisiksi. Ikään kuin äkkiä kokisimme että "ai nämä olivatkin vain hyödyllisiä ominaisuuksia, enpä noudata niitä enää". Ikään kuin moraalilla hyödyn ja tunteiden lisäksi pitäisi olla jokin itsensä perustava metafyysinen sisäpuoli, joka selittää sen arvokkaaksi sinänsä; jokin elämän ja hyvyyden metafyysinen tarkoitus. 

Kuten olen jo täällä blogissani aiemmin kirjoittanut, hyvyyden "lumeesta" ei voi irtautua, ellei ole klassinen psykopaatti. Hyödylliseksikään paljastettu hyvyys, hyväntahtoisuus, ei siis banalisoidu, koska emme voi toimia tietoisesti sitä vastaan tulematta hulluiksi. Pahaan ei voi tunteiden tasolla pakottaa edes sarjamurhaaja, joka yrittää todistaa ihmisen perusominaisuuksiltaan lopulta olevan itsensä kaltainen pakottamalla uhrinsa johonkin iljettävään tekoon. Vapaa tahto ei ole tunteista vapaa.

Biologia siis häiritsee sitä konstruktiivista mieltä, johon sarjamurhaaja uskoo. Häiriö on myös tilastollinen. Se että lajissamme psykopatia on prosentuaalisesti niin vähäistä, on sosiaalista konstruktiota häiritsevä fakta; sosiaalisen konstruktion ylijäämää. Ja tarkennus: ylijäämää se on tässä evolutiivisessa historiassa ja todellisuudessa, jossa kaltaisemme empatiaan kykenevä kädellinen laji on selviytynyt. Jossain rinnakkaisessa todelisuudessa voi olla toisin.

(Kommenteissa keskustelua Pihlströmin kanssa hänen luvallaan.)

https://www.areiopagi.fi/2017/04/pahan-ongelma-ei-ole-vain-alyllinen-ongelma-huomioita-pragmatistisesta-antiteodikeasta/

NYKYMUSIIKIN KUULOISTA ARKKITEHTUURIA

Framin F-uudisrakennus Seinäjoella (UKI Arkkitehdit Oy)

JOUKKOJEN KOHINA

"Tämän päivän symbolit tekevät mahdolliseksi huomispäivän todellisuuden. Huomaa hakaristit ja muut vihatunnukset. Älä käännä katsettasi, älä totu niihin. Hävitä ne itse ja näytä muille esimerkkiä tehdä samoin."

Näin Timothy Snyder kirjassaan Tyranniasta. 

Yhtäällä vaikkapa Kansallissosialistit ja Daavidintähti ja toisaalla Taliban-liike ja burkat (ks. suvakkisuomileijonapaidat) ovat helppoja huomata, mutta kun pitäisi määritellä mielipiteiden esittämisen konteksteja, on jo vaikeampaa. Ja sehän se on juuri se juttu, joka luo tätä eettistä ja episteemistä "epätarkkuusperiaatetta".

Kun sinänsä tosiasiallisetkin tapahtumat esitetään määrätyssä yhteydessä, viesti vinoutuu. Kun musliminainen todistaa Rajat kiinni väelle ihan uskottavasti parisuhteensa tylyyttä naisen näkökulmasta, kuulijakunta saa virtaa kansanryhmää vastaan. Toinen puoli taas kiirehtii todistamaan, että kyseessä on  yksittäinen tapaus, joka ei eroa kotimaisesta lähisuhdeväkivallasta. Pandoran lipas aukeaa.

Olin kuuntelemassa parisen vuotta sitten Seinäjoella juuri tuollaista puhetta, kun täällä oli kummallakin puolella samaan aikaan mielenilmaisu samalla torilla. Minusta tuntui, että naisen katkeruus suuntautui lähinnä siihen, ettei vastapuoli (me suvakit) hänen mielestään puhu asiasta eli naisen asemasta muslimikulttuurissa suoraan vaan kaunistellen. Ymmärrän pointin, haaste itsessään on tärkeä, mutta nyt se ei mennyt lainkaan perille vaan hajosi joukkojen kohinaan.

Miten minun olisi pitänyt noudattaa tässä Snyderin ohjetta? Kuinka hävittää yleistävä ja tyranniaa luonnollistava symboliikka ja retoriikka? Ehkä puhumalla tuon naisen kanssa kahden ja paljastamalla myös oman epävarmuuteni ja ristiriitaisuuteni kulttuurien paineessa? Kohdata hänet ihmistä puolustavana yksilönä vetäytymättä joukkojen voimaan? Ja samalla haastaa hänet (kontekstiseen) kiihkottomuuteen?

Joukkojen keskellä on vaikeaa olla tietoisuudessaan vilpitön niin kuuntelijana kuin julistajana. Ehkä se on jopa mahdotonta. Eikö tolkun ihmisen tilanne, hänen hätäinen määritteleminen vastuuttomaksi julmuuden mahdollistajaksi, ole tästä hyvä esimerkki?

Ja ihan lopuksi on vielä hyvä muistuttaa, ettei alistamisen luonnollistaminen yleistämisellä ja väärällä rinnastamisella ja ole vain maahanmuuttoa vastutavien synti. Snyderillä on sanottavaa meillekin. Tästä lisää jutussa Tyttöjen välisestä ystävyydestä ja Ensitreffit alttarilla. Löytyy tunnisteesta suvakkisuomileijonapaidat.

TRUMPÄHKY

Olen niiiiin kyllästynyt Trump-uutisiin. Jokainen irtisanominen Valkoisessa talossa jumaliste uutisoidaan asiantuntijalausunnoin ikään kuin sillä olisi jotain merkitystä. Kai johtaja saa nimittää ja irtisanoa niin kuin haluaa. Tehköön nelivuotisensa rauhassa. Tai kahdeksanvuotisensa. Tietenkin Ylenkin on työnsä tehtävä ja minä voin vaihtaa kanavaa. Mutta silti. Herättäkää mut sitte kun se peruu ilmastonmuutospäätöksensä.