IHAILIJAPOSTIA STEVEN SPIELBERGILLE

Lincoln, Ota kiinni jos saat, ET, Tekoäly, Kauhun kilometrit, Pelastakaa sotamies Ryan, Kovat ratsastajat, Jurassic Park.

Hyvä Steven Spielberg,

siinä ne elokuvanne, joita en saata lakata ihailemasta. Olette mielestäni parhaimmillanne kuvatessanne täyteläistä americanaa. Siinä olette ainutlaatuinen ja jäljittelemätön. Ihan ylivoimainen. Ja hyväksyn ehdottomasti kaiken tunteellisuutenne josta teitä aina moititaan yhtä paljon kuin Michael Hanekea tunteettomuudestaan kehutaan.

Tulin juuri elokuvista. Kävin katsomassa uutuutenne Vakoojien sillan. Se ei valitettavasti päässyt ihan huippujenne joukkoon, koska Itä-Berliinijaksossa jokin keinotekoisuus minua vaivasi: kuvatessanne kommunisteja eksytte kliseisiin eli vanhahtavan ja alentuvan vitsikkyyden ja melkeinpä jo karikatyyrienkin puolelle. Ja slaavilaisuutta turhaan korostavaan musiikkiin... Ja sitten kun tultiin lopuksi taas takaisin amerikkalaiseen valoon, kotiinne, elokuva jälleen heräsi siihen henkeensä, joka siinä ennen Saksan osuutta oli.

Mutta mikä mainiointa, tuosta elokuvasta palautui mieleeni ajatus, joka pälkähti päähäni jo aikaa sitten katsoessani kolleganne Kathryn Bigelowin elokuvaa Zero dark thirty. 

Elokuvassanne USA siis haluaa antaa näytösluontoisesti, todistaakseen oikeamielisyytensä, reilun oikeudenkäynnin neuvostovakoojalle. Tom Hanksin näyttelemä juristi tietenkin haluaa antaa yksinäisenä sankarina vakoojalle aidosti reilut käräjät ja siitäkös sitten syntyy jännitettä hänen ja oikeuslaitoksen ja vähän kasalaismielipiteenkin välille. On elokuvassa toki muutakin mutta minun ideani kannalta ei mitään merkittävää.

Ideani nimittäin on tämä:

Osama bin Laden tapettiin koska häntä ei voitu vangita ja asettaa syytteeseen Yhdysvalloissa - häntä vastaan kun ei olisi ollut pitäviä todisteita ja mielekkäälle epäilylle olisi hyvän juristin jälkeen jäänyt liikaa sijaa. Kansallinen katastrofi olisi ollut todennäköinen. Haluaisinkin nyt nähdä kuvitelman, jossa Osama olisi kuskattu Yhdysvaltoihin reiluun oikeudenkäyntiin. Siis oikean amerikkalaisen oikeussalidraaman, jossa juryn jäsen katsojaa jännityksessä pitäen lopulta nousisi ilmoittamaan, onko Osama syyllistynyt väitettyihin terroritekoihin vai ei. Ja jos ei, niin mitä siitä seuraisi? Viharikosko kun Osama salamurhattaisiin? (Kun nythän se meni väärin päin kun ensin oli viharikos...)

Tuon elokuvan todellakin haluaisin nähdä ja mikä tärkeintä: juuri Teidän tekemänänne. Silloin siitä tulisi jotain ihan valtavaa ja kestämättömän ristiritaista ja uhkarohkeaa eli inhorealistista oikeussalidraamaa makoisin americanamaustein! Siinä amerikkalaisen perustuslain joustavuutta koeteltaisiin fiktion keinoin tavalla, jota koskaan aiemmin ei olisi nähty. Mikä tajuntaa räjäyttävä aivomyrsky siitä kuulkaas syntyisikään. Ja nerokkaan Lincolnin tyyliin jos mahdollista: puhuvia päitä taidokkaan varmasti toimivassa elokuvakoneessa. (Minusta Lincoln oli kokeellinen elokuva venyttäessään puhuvien päiden estetiikkaa äärimmilleen. Se oli puhdasta elokuvaa.)

Olisiko siis mitenkään mahdollista että juuri Te sen tekisitte tämän kuvailemani elokuvan? Tai pitäisikö ehkä sittenkin kysyä: Uskaltaisitteko tehdä sitä?



Vilpittömän ystävällisin Hyvän Joulun toivotuksin Juha Sakari Saari, Seinäjoki, Suomi.

IDEOLOGIAT, ARVOT JA VÄKIVALTA

"Kun tutkimuksen keskiössä on Kolmas valtakunta, on tavanomaista, että ideologian osuus väkivaltaisen maailmankuvan rakennusaineena joutuu suurennuslasin alle. Kirjan ehkä keskeisin tutkimuksellinen kontribuutio on ideologian ja sosiaalisten käytänteiden välisen jännitteen analysoiminen. Kuten Alon Confino, yksi Kolmannen valtakunnan kulttuuri- ja mentaliteettihistorian pioneereista, huomautti taannoin, viimeisten vuosikymmenien tutkimuksellinen fokusointi natsi-ideologiaan, rotuoppeihin ja juutalaisiin on saattanut johtaa tilanteeseen, jossa ”olemme natsifioineet natsit.” Toisin sanoen, historioitsijat ovat ottaneet natsien julistukset ”rodusta” ja ”verestä” liian ”tekstuaalisesti” kontekstin – erityisesti sosiaalipsykologisen kontekstin – kustannuksella. Viimevuosien aikana tutkimuksellinen suuntaus on ollut kuitenkin yhä selvemmin Kolmannen valtakunnan arjen rutiinikäytänteissä sekä tavoissa, joilla arki, ideologia ja ihmisen elinympäristö olivat vuorovaikutuksessa keskenään, sillä eihän Kolmannen valtakunnan arki ollut vain ja ainoastaan juutalais- tai Lebensraumfantasioiden täyttämä. Tässä tutkimuksellisessa suunnanmuutoksessa sekä Neitzelin että Welzerin rooli on ollut huomattava ja tämän teoksen myötä se korostuu entisestään."  - Antero Holmila, Jyväskylän yliopisto, Historian ja etnologian laitos; agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut

Kyseessä on Neitzelin ja Welzerin teos Sotilaat - taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta. Olin juuri aloittanut sen lukemisen ja huomasin, että siinä on nyt ajankohtaisuutta tuon kulttuurin ja yksilön välisen jännitteen osalta.

Yksilön käytäyttyminen ja asenteet, yhteisö ja ideologia sekä arvot. Niitä on mahdotota puhtaasti erottaa toisistaan. Se on tuon sitaatin ydin pähkinänkuoressa. Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi suomalainen oikeuskäytäntö antaa seksuaalirikoksista asteikon lievemmän pään rangaistuksia vaikka laki antaa mahdolluisuuden ankarampiin ja taas talousrikoksista ankarammat rangaistukset.  Jokin arvo siellä on tuon eron taustalla. Ehkä se keräilijä-metsästäjän huoli hedelmävarastojen katoamisesta ja pääoman yhteisestä luonteesta jota yksittäisen uhrin kohdalla ei tarvitse kantaa. 

Arvomme ovat syvemmällä ja vaikuttavat tiedostamattomammin kuin haluaisimme uskoa. Kun usein kuulee erotettavan uskonnon, kulttuurin ja yksittäisen ihmisen käyttäytymisen toisistaan, tätä tiedostamattomuutta ei mielestäni huomata. Viimeksi ei huomannut perjantain 27.11. A-studiossa. (Nämä maahanmuuttoesimerkit nyt siksi kun niitä tuppaa joka tuutista ja niissä ihmiset pyrkivät todistelemaan niin ilmeisen kiihkeästi asioita suuntaan ja toiseen, argumentoimaan kulttuurin vaikuttavuudesta ja vaikuttamattomuudesta - ja sitähän mekin näissä keskusteluissamme teemme ja ei siinä mitään kunhan muistamme ankarimman mahdollisen läpinäkyvyytemme.)

Kun vaikkapa uskonnosta sanotaan että kaikki uskonnot pyrkivät pohjimmiltaan hyvään (kuten tuossa A-studiossakin sanottiin) unohdetaan se, että uskonto on aina historiallis-ideologinen yhteisöllinen aate, jonka pyrkimys hyvään oli myös oman meisyyden vahvistamista; hyvyys ikään kuin erottaa meidät heistä (ks. juttuni Derridan lahja). Tämä tarkoittaa sitä, että kun historialliset mannerlaatat kuljettavat yksilön eri kontekstiin, uskonnosta ja uskosta voi tulla spontaani voima toiseutta vastaan. 

Kun minulle väitetään, että Isis ei ole oikeata islamia tai naispappeutta tai tasa-arvoista avioiittolakia vastustava kristitty aito kristitty, koen väitteen metafysiikaksi jossa puhuja väittää tietävänsä transsendentin ja maallisen ideologian ja tapakulttuurin rajan. Koraani on täynnä oikeutettua puolustussotaa ja Raamatusta löytää oikeutuksen noille näkemyksille niin halutessaan ja myös vääräuskoisuuden tuomittavuudelle Vuorisaarnan Jeesuksen suusta. Siksi ymmärrän hyvin hurskaan islamistin halun puolustautua nykymaailmassa ja "vanhoillisen" kristityn huolen maailman menosta ja uskon meisyyttä rajaavan helvetin olemassaoloon. Kyse on uskonnon tulkintojen asteista. Uskonto on eksistentiaalinen elementti muiden ohella ja on metafyysiikkaa erottaa sitä yksilön teoista. Siinä kulkee se raja jossa olisi vaiettava siitä mistä on mahdotonta puhua. Sanoisin että uskontojen, ideologioiden, arvojen ja asenteiden erottaminen yksilön eksistenssistä on mielivaltainen ideologinen tapa asetteua diskurssin jäseneksi ja edustaa siellä maailmankuvaansa. 

Mielestäni ideologian ja yksilön suhteessa on kyse määrittelyn asteikosta: kaikki tekijät on ohjelmoitu historiamme ja evoluutiomme saatossa olemassaoloomme ja säätelemme asteikkoa tarpeemme ja arvojemme mukaan. Tuossa lainaamassani tekstissä säädetään asteikkoa lähemmäs yksilöä etäämmälle kansallisosialismin aatteesta. Mutta sitä, miten paljon kansallisosialismin aate vaikuttaa yksilön arvoihin ja siten alentaa kynnystä julmuuteen, on mahdotonta tarkasti sanoa. Näin on kaikkien arvojen ja ideologioiden laita. 


P.S. 

On selvää että ideologinen tendenssi tulee helposti mukaan tärkeäänkin kommentointiin. Tästä saatiin hyvä esimerkki viimeisimmässä A-talkissa 26.11. Aiheena oli, onko vierastaistelijaksi lähtö kriminalisoitava? Vieraina olivat terrorismin tutkija Juha Saarinen, Sadek Elwan sekä kansanedustajat Li Andersson (vas) ja Laura Huhtasaari (ps). Kun puhe, asian vierestäkin, kävi hetken naisten asemassa muslimikulttuurissa, aktiivinen keskustelija oli Huhtasaari. Tässä voi ajatella, että hän oli niin vahvasti äänessä maahanmuuttoon liittyvän kokonaisnäkemyksensä vuoksi ja kiinnitti naisasiaan siksikin huomiota. Kiinnostavampi tapaus oli kuitenkin Li Andersson. Minusta tuntui että hän sitten taas vaikeni oman kokonaisnäkemyksensä vuoksi: Sadek Elwanin näkemys että naiset valitsevat vapaasti osansa eivätkä kärsi syrjinnästä olisi suomalaisen miehen sanomana todennäköisesti kirvoittanut Anderssonilta edes pienen kommentin tai kummastelevan eleen. Nyt hän oli täysin vaiti ja eleetön. Olisinpa saanut lukea hänen ajatuksensa. En nimittäin millään usko, että hän nieli tuota käsitystä ihan pureksimatta. Elwanin kommentti olisi länsimaisen naisen osaa käsiteltäessä ollut vasta yksi patriarkaalisen diskurssin taso, jota vielä on avattava. Kortit ikään kuin jaetaan naisasiassakin uudelleen kun elementaariset kentät siirtyvät ja kuljettavat yksilöä mukanaan.

VAIKEA AIHE

"Kyse on kulttuurieroista, siitä miten irakilainen mies tulkitsee sitä kun naiset kävelevät vapaasti ja katsovat avoimesti silmiin kun keskustelevat,(---) mutta myös vakavia tapauksia on tullut esille."  

Näin kommentoi rikostoimittaja Päivi Happonen Ylen Uutisissa 24.11. En kadehdi hänen tilannettaan kommentoidessa näitä rikos- tai häirintäjuttuja, jotka liittyvät turvapaikanhakijoihin. Tuossa yllä olevassa (mahdollisimman tarkasti oleellisia kohtia lainaamassani) kommentissa hän epäilemättä yritti ilmaista asiat niin, ettei osaltaan kiihdytä äärimmäisiä mielipiteitä vielä entisestään. Hyvä niin, koska tässä todellakin on vaarallinen yleistämisen sekä vihapuheiden ja -tekojen kärjistymisen paikka.

Minua kuitenkin häiritsi tuossa kommentissa hallitsevan ja alistavan asenteen luonnollistaminen kulttuurieroilla, joiden vastapainoksi asetettiin sitten ne vakavat tapaukset. Kulttuurirelativistinen sävy teki kuin itsestään irakilaisten miesten asenteista naisia kohtaan luonnollisempia ja ymmärrettävämpiä; vähemmän vakavia suhteessa niihin oikeasti vakaviin tapauksiin.

Tuollainen rajanveto on kuitenkin ongelmallista, koska juuri kulttuurierot, tai tarkemmin: ei ero sinänsä vaan kulttuurissa rakentuvat arvot ja asenteet voivat altistaa epätoivottavaan käyttytymiseen niin kotona kuin kylässä. Rikollisen ja asiattoman käyttäytymisen taustalla kun ovat aina myös arvot ja enemmän tai vähemmän niiden taustalla olevat kulttuurit. Rikosseuraamustyöntekijänä joudun tämän kysymyksen kanssa lähtökohtaisesti tekemisiin. Uskontoon, ihonväriin tai sukupuoleen katsomatta haastan itselleni tuttuja ja vieraita arvoja epäröimättä jos niillä voi epäillä olevan yhteyttä vahingolliseen käyttäytymiseen (ja kanssani on yleensä keskusteltu asiallisesti). Arvot ovat näet työssäni vapaata tahtoakin perustavampia. Se onko vapaata tahtoa olemassa vai ei jää todistamattomaksi, mutta väliä onkin enemmän niillä arvoilla joiden voimasta uskomme toimivamme vapaasti. Siksi ei koskaan ole kysymys vain kulttuurieroista.

Kulttuurirelativismissa on myös se ongelma, että siinä kuin huomaamatta luonnollistetaan ja neutralisoidaan vieraan kulttuurin arvoja määrittelevä hegemonia.* Kulttuurirelativisti argumentoi ikään kuin vieraan kulttuurin arvot olisivat syntyneet vapaiden yksilöiden kesken ja ne olisivat siten yhteisesti sovittuja ja siksi verrattavissa ja suhteutttavissa oman kulttuurimme arvoihin; ikään kuin kahta tasa-arvoista koherenttia kokonaisuutta voisi objektiivisesti verrata keskenään. Ja samalla tuossa kulttuurissa alistettu osapuoli kadotetaan tuohon relativistiseen retoriikkaan.

Uskon että vaikkapa sitten irakilaiset naiset, ainakaan siis kaikki, eivät välttämättä jakaisi tuota relativistin luottamusta objektiiviseen kulttuurien verrannollisuuteen jos heiltä joku asiaa tiedustelisi tai mikä tärkeämpää: jos he voisivat tai haluaisivat noihin kysymyksiin vapaasti vastata. Nyt tuntui että tuossa alun sitaatissa länsimaisen korrektin toimittajan suulla häneltä itseltäänkin huomaamatta neutralisoitiin irakilaisen naisen asemaa. "Hylättiin" irakilaisia (ja myös häiriköinnin kohteeksi joutuneita suomalaisia) naisia poliittisesti korrektin kulttuurirelativismin semanttiseen ja käytännölliseen ansaan. (Ranskan uskonnollisten symbolien kielto valottaa kiinnostavasti tätä relativismin ja sen katveeseen jäävän yksilön sekä huomaamatta tuetun hegemonian ongelmaa. Kielto tuo varmasti mukanaan jännitteitä ja riskitekijöitä mutta toisaalta on ihan relevanttia kysyä, voisiko ainakin osa musliminaisista olla salaa tyytyväisiä tästä sukupuolista hegemoniaa vastustavasta periaatteesta?)

Jos nämä naista väärin tulkitsevat miehet ovat itse huomanneet virheensä ja pahoitelleet sitä ahdistelemalleen naiselle, tuo kulttuurien eroja painottava toimittajan kommentti on relevantti. Ja sitä minä odotankin aikuiselta mieheltä, jonka kyllä pitäisi ymmärtää kulttuuriero. En millään usko että aikuinen ihminen ei muka huomaa käytöksensä ja arvojensa suhteellisuutta ja kontektuaalisuutta, jos hän sen vain haluaa ymmärtää. En haluaisi rasistisesti pitää näitä miehiä itseäni alemmalla tasolla, ihmisinä jotka eivät ymmärrä itseään ja kykene reflektoimaan arvojaan valistuneen länsimaisen yksilön tavoin. Näinhän heistä ajatellaan, jos heidän käyttäytymistään selitetään omastamme poikkeavalla kulttuuritaustalla neutralisoivaan sävyyn nin kuin Happoselle nyt vähän mielestäni kävi. Sävy on tässä tärkeä seikka ja tuossa Päivi Happosen kommmentissa kyse olikin paljolti juuri siitä. Hän pyrki olemaan neutraali ja asiallinen mutta ei mielestäni onnistunut siinä. Asiallinnen kulttuurien erilaisuuden korostaminen taittui kuin omasta voimastaan seksuaalisen häirinnän luonnollistamiseksi. Aihe on vaikea ja pienikin väärä sävy efektoituu vahvasti ja arvaamattomasti vaikka tarkoitus olisi kuinka vilpitön hyvänsä.

Niin. Kyse ei koskaan ole vain kulttuurieroista. Kulttuurierot ovat aina perustavia laadultaan ja niistä on aina puhuttava kiertelemättä ja mikä oleellisinta, turvapaikanhakijoiden kanssa yhdessä. Kulttuurimme arvot ja asenteet vaikuttavat meihin, olimme sitten suomalaisia tai irakilaisia. Siksi sisäistettyjä ja käyttäytymiseen vaikuttavia arvoja ei saa jättää poliittisen korrektiuden vuoksi huomiotta.

Ja on tietenkin selvää että tulijoissa on "luokkaeroja" jotka vaikuttavat arvojen ja taustakulttuurin vaikutusvoimaan käyttäytymisessä.
...

Tätä kirjoittaessani katson A-studiota. Siinä puhutaan kuin tilauksesta asiaa. Otetaan puheeksi tasa-arvo ja lausutaan ääneen patriarkaalisen kulttuurin ongelma ja siihen vaikuttaminen. Sanotaan selvästi että kulttuureissa on eroja jotka on otettava selkeästi puheeksi. Äänessä ovat SDP:n kansanedustaja Nasima Razmyar ja monikulttuurisuuden asiantuntija Nina Zandkarimi Väestoliitosta. Kiitos heille ja toimittaja Kirsi Heikelille.

Relativistiselle retoriikalle ei pidä jättää sijaa. Siksi omia lauseitaan ja tapaa lausua niitä on tarkasteltava valppain mielin. Ei vaikka tämä haastava periaate tuntuisi kuinka vaikealta ja pelottavalta tahansa. A-studiossa nuo naiset puhuvat asiasta niin luontevasti etten ymmärrä, mikä tässä on tähän asti ollut niin vaikeaa.
_

*Ks. tunniste relativismi

ANTEEKSIANTAMISESTA

Katsoin 21.11. TV Ykköseltä vaikuttavan ohjelman Rakkauden sanoma. Kirjailija Sissel-Jo Gazan keskusteli pappi Leif Björk Hansenin kanssa aiheena anteeksiannon tarpeellisuus ja jopa välttämättömyys. Tuhlaajapoika-vertausta käytettiin pohjana vaikuttavan ekistentiaalisesti. Pappi voi todellakin puhua havahduttavasti myös uskonnottomalle. Tällä hetkellä ohjelma ei ole Yle Areenassa mutta jos Watson on käytettävissä, siellä vielä näkyy.

...

Viha ja kauna ovat kuluttavia ja tuhoavia tunteita, se tiedetään, mutta voiko antaa anteeksi pahalle joka ei kadu eikä pyydä anteeksi ja jopa uusii tekonsa uhrien kärsimyksestä piittamatta? Mitä anteeksianto silloin tarkoittaa? Mikä silloin on anteeksiannon kohde? Kohottava ja vapauttava kokemus itsestä anteeksiantajanako? Riittääkö siis että vain uhri on "paikalla" anteeksiannon hetkellä? Vai tarvitaanko aina myös joku joka saa anteeksi ja ymmärtää ja tarvitsee uhrinsa anteksiantoa? Tai sitten, lopulta, jokin (välttämättä) transsendentti joka yhtäältä kantaa ja korvaa anteeksiannon kohdetta katumattoman puolesta ja toisaalta antaa mielekkyyden anteeksiantajan kohteettomalle eleelle? Sillä tavoin lunastaa katumattomankin joka ehkä joskus tämän ymmärtää ja havahtuu. Antaa luottoa hyvyydessä.


Näitä ajattelin ohjelmaa katsoessa.

HYVYYDEN JA LUOTTAMUKSEN MEKANIIKKAA

Ei ole olemassa ehdottomampaa velvollisuutta kuin ystävälliseen tekoon vastaaminen. Kukaan ei luota siihen, joka unohtaa saamansa avun.  - Cicero


Tämä evolutiivinen hyvän mekaniikka saa ihmisen vaatimaan kiitollisuutta autettaviltaan. Henkilökohtaisissa ihmissuhteissa ja pienissä yhteisöissä sekä välitöntä riskinottoa vaativissa olosuhteissa tämä onkin pätevä periaate. Kuin kone joka toimii pyhällä vedellä.

Mutta koska tällä tavoin hyvässäkin ihmistä puhuttaa luonto, tarvitaan ihmisyyteen kääpiösimpanssin aivoja kehittyneempi koneisto joka meillä onneksi on. Hyvyyden vaistolla kun emme osaisi nähdä autettaviemme kiittämättömyyden läpi.                              

TEKIJYYDEN VOLYYMI

Valoa kankaalla -blogisti kirjoittaa jutussaan Auteur ja Barthes tekijyydestä, siis ikuisuuskysymyksestä. Tämä oma kirjoitukseni on pitkälti toisinto kommentista tuohon postaukseen.

Elokuvan  auteur-teorian kehittivät ranskalaisen uuden aallon ohjaajat. Godardin ja kumppaneiden havainto oli hyvä, mutta ehkä he innostuivat siitä liikaa kun halusivat todistaa elokuvasta taiteiljan luomana taideteoksena. Tiimi kun ei kuulosta yhtään niin romanttiselta kuin nerokas taiteilijayksilö. Oma yritykseni oikaista tekijyyden mutkikkuutta on sanoa, että se on volyymi. Päin vastoin kuin uuden allon jengi Roland Barthes väitti muinoin, että taideteoksen jumala eli tekijä on kuollut. Sen tietenkin pitäisi tarkoittaa vaikkapa Haneken, Lynchin tai Trietin maailman olevan yhtä hyvin kuvaajan tai kuvaussihteerin kuin heidän tuotoksensa. Mutta pitäisittekö minua tässä väitteessäni hirveän uskottavana? No. Voitte itse päättää, mihin säädätte noiden nimien kohdalla tekijyysvolyymin.

Volyymi on eräänlaista muuttujien etsimistä. Jos ohjaajan jälki ei näy tiimin muuttuessa, tekijyyden volyymi tietenkin katoaa. Jos taas pysyy samana, volyymi säilyy. Hyvä esimerkki tästä on Tobe Hooperin (tai hänen ja kaveriporukkansa?) Texasin moottorisahamurhat (1974). Sen vaikuttavuutta Hooper ei ole pystynyt toistamaan. Ei edes etäisesti. Hänen muut elokuvansa ovat eksyksissä olevan tekijän töitä. Häneltä ei löydy ns. omaa tyyliä eikä ääntä. Voin kuvitella Hooperin itsensäkin ihmettelevän elokuvansa onnistumista ehkä satunnaisen idean, sattuman ja budjetin niukkuudesta johtuvan välineistön ansiosta. Elokuva tuntuu näin jälkiviisaasti sanoen olevan sattumien onnistunut summa. Paitsi että tekijyys on volyymiä se on siis myös muuttujista riippumatonta toistuvuutta.

Vanhat Hollywood-klassikot ovat ongelmallinen tapaus. Mikä on Hawksin tekijyyttä vai oliko hän vain taitava työläinen?  Mikälainen on hänen volyyminsä? (Vai viritänkö teille nyt ansaa?!) Capran Ihmeellinen on elämä on 10 parhaan listallani, mutta en jaksa oikein katsoa muita hänen elokuviaan. Ne eivät puhu sillä eksistentiaalisella ja erityisen ajattomalla voimalla, joka juuri tuosta elokuvasta tekee niin vaikuttavan. Ehkä sen kohdalla voi todellakin puhua tiimin onnisumisesta ja erityisesti käsikirjoituksen. Näyttelijätkin tuntuvat olevan ajattomampia tunteissaan ja eleissään kuin yhdessäkään toisessa aikalaisteoksessa. Jokin on vain mennyt kohdalleen kokonaisuuden suhteen. Ohjaajasta ei tarvitse edes puhua. (Toisin kuin mielestäni paljon huonommin aikaa kestäneen Citizen Kanen kohdalla, jonka tekijyys on volyymiä  "nupit kaakkoon". Tästä Bartheskaan ei olisi toista mieltä: Kane ON yhtä kuin Orson Welles.)

Miten nykyisen kirjoittajan sitten pitäisi suhtautua (elokuvan) tekijyyteen? Oikeastaan kysymys on turha. Tekijyyden ei tarvitse näkyä yksittäisissä kirjoituksissa. Viimeisimmässä Filmihullussa ilmestynyt juttuni Hassuja leikkejä Salossa vertaa kahta elokuvaa puhumatta tekijöiden yleisilmeestä tai ainakin korostamatta sitä. Voisin kirjoittaa saman tekstin vain elokuvan nimiä käyttäen, volyymin vaimentaen. (Blogissa olevan version voisinkin viitsiessäni muuttaa sellaiseksi.)

Tekijyyden asteikko tuntuu mielessä, kielessä ja objektissa väistämättä. Näin rohkenen ajatella. Sanoivat sitten Barthes tai postmodernistit mitä tahansa. Tekijyyden volyymi ennättää aina edelle tai viipyy jäljessä. Vaimennettunakin. Lukijan mielivaltainen tulkinta voi kyllä olla hyvä ja jopa oma teoksensa. Se voi suhtautua tekijään välinpitämättömästi ja jopa dekonstruoida ja vastustaa tekijää etsien tekstin ristiriitoja, mutta silloinkin ajatellaan tekijää poissaolevana, syrjäytettynä. (Ks. esim. juttujani Salingerin Siepparista.)

Tiivistäen voisi sanoa että tekijyys on fenomenaalinen objekti, joka ilmenee teoksissa ja pistää kysymään, onko siinä sellaista toistuvuutta joka uhmaa satunnaisia muuttujia? Eli tuottaako jokin tiimi näin yhtäläistä jälkeä vai joku yksilö sen jäsenenä ja edelleen: kenen ainakin olisi jäätävä jäljelle, että jokin tuosta toistuvuudesta säilyisi. Tekijyys on toistuvuuden asteikossa muuttuva volyymi.

SANALLISTA KANSANPERINNETTÄ ETELÄ-POHJANMAALTA

                "Sairas saa olla muttei ruma."

                         
                              -

MIELIPIDEKIRJOITUS JOTA EN VIITSI LÄHETTÄÄ LEHTEEN

Kun insinöörit yrittävät jotain liian hienoa, voidaan kehityksessä taantua vuosikymmeniä.

Miksi helvetissä vastaan tulee ihan uusia autoja valot pimeinä? Minunkin 2007 mallin Corollassani valot tulevat automaattisesti.

Hyvät autoilijat. Jos teillä on varaa ostaa ihan uusi auto kaikilla mausteilla, aloittakaa sen käytön opetteleminen lainmukaisten valojen kytkennästä.

(Kyllä helpotti.)

SURUN TIEDOTUSOPPIA

Jotenkin turhauttavaa mutta niin ihmisluontoon kuuluvaa on, että kun muutama päivä sitten islamistit iskivät Beirutissa, eivät tunnereaktiot olleet näin suuria kuin Pariisin suhteen. Pariisi päivitti huolemme ihmisyydestämme, jota koetamme nyt pitää yllä sytyttämällä kynttilöitä, järjestämällä rauhankulkueita ja ajattelemalla suvaitsevia ajatuksia. Ja samoin kokevat epäilemättä myös meistä etäällä olevat ja läntisen kulttuurin vieraaksi kokevat ihmiset. Huolestuvat omasta ihmisyydestään hekin tykönään. (Harmi vain ettei nykyiseille vihollisillemme eli islamisteille näillä ihmisyytemme eleillä ja riiteillä ole mitään merkitystä. Me teemme tämän kaiken itsemme vuoksi.)

Tarkoitukseni ei ole tässä olla kyyninen ja väheksyä tunnetta ja kulttuurista yksipuolisuutta itsekkääksi ja reaktiiviseksi asenteeksi niin kuin hyvin usein kuulee tehtävän. Peilisolumme nyt vain ovat sellaiset, että yksi myötätuntomme mitta on fyysinen, psyykkinen ja kulttuurinen etäisyys kipuun, hätään ja kärsimykseen. Onneksi siitä sitten jatkaa useimmiten valistunut velvollisuudentuntomme. 

Kun hyväksyy tämän sentimentaalisen reaktiivisuuden, tajuaa mikä mediassa, lähinnä Ylen ja asiallisiksi miellettyjen sanomalehtien kohdalla, on pielessä. Media jättää liian helposti tuon myötätuntoamme ehdollistavan etäisyyden huomiotta. Media ei kompensoi sitä tarpeeksi rohkeasti, koska sen täytyy pitäytyä objektiivisuudessa ja asiallisuudessa. Se toimii ikään kuin olisi moraalitonta tunnustaa ihmisen kyvyttömyys liikuttua kulttuuristen ja maantieteellisten etäisyyksien yli ja edelleen moraalitonta tehdä tätä etäisyyttä kompensoivia affektiivisia juttuja, jotka manipuloisivat meitä eläytymään outoon ja vieraaseen kipuun, tuskaan tai sankaruuteen.

Pariisi ja Manhattan virittävät meihin automaattisesti yhteisen menetyksen, myötätunnon ja traagisen sankaruuden rekisterin. Vähemmän läheiset Beirut ja (kuten kommentoijani huomasi tarkentaa*) Venäjän makustajakone eivät saa meitä sytyttämään kynttilöitä. Lähelle katsoessa koemme tuskan ja hädän synteesin mutta kauempaa havainnoimme ihmiskohtaloita enemmän tilastollisesti ja analyyttisesti. Jälkimmäinen ei spontaanisti kuulu hermeneuttiseen piiriimme. Siis kärjistäen jotenkin näin. 

Juuri tässä medialla on valtava vastuu. Sen objektiivisuus on jo itsestäänselvyys, mutta nyt tarvitsisimme sen oheen siis enemmän globaalia tunteikkuutta. Tarkennan: tarvitsemme erityisesti vieraan kulttuurin yksittäisten ihmiskohtaloiden kertomuksia. Tässä tarvitsisimme siis pikkuisen enemmän sitä Amerikkaa, joka kuvaa todellisuutta tuntevan yksilön kautta.**

Voisimmeko tämän sentimentaalisen mutta samalla tietenkin mahdollisimman objektiivisen ja tarkan tiedottamisen avulla eläytyä niin mentaalisesti kuin maantieteellisestikin etäisiin kohtaloihin välittömämmin? Oppien samalla jotain uutta ihmisyytemme laadusta?

-
*Ks. edellisen postauksen kommentointiketju

**Ks. vaikkapa tämä josta vaimo minulle vihjasi: mic.com This is the Hero Who...

NIMETÖN RUNO

Suorapuheinen ystävä on siunattu asia.
Hän lukee runoni ja sanoo, etten ole vielä
löytänyt omaa ääntäni. Sitten hän lähtee
ja maailma tuntuu hiljaiselta;
veri oikein humisee korvissani.

KVANTTIHYPPELYÄ

Satunnaisinkin minussa
olisi tyhjyyden puuttumista
mutta keksiessäni kaikkea uutta
en vielä huomaa tätä.

Sillä tavoin
minulta puuttuu
tyhjyyden puuttumisen aisti.

MAAILMA VAILLA MITÄÄN: Dalton Trumbon Sotilaspoika

"Meidän on vaikea kuvitella tilannetta, jossa 'ei ole mitään'. Halusin toisaalta tutkia romaanissa tilannetta, jossa fyysinen olemassaolo ei ole itsestäänselvyys."

Näin Laura Lindstedt Hesarin haastattelussa 23.8. Puhe on Finlandia-ehdokas Oneironista. Romaani on itselläni vielä ihan alussa että siitä ei sen enempää, mutta tuo mitä Lindstedt sanoo, on jo tehty. Se toteutuu ikään kuin vahingossa Dalton Trumbon 1938 kirjoittamassa pasifistisessa romaanissa Sotilaspoika.* Se toteuttaa tuon vaikeasti kuviteltavan tilanteen kekseliäästi ja vieläpä turvautumatta välitilojen mysteereihin, silkalla realismilla. Ilman mahdotonta yritystä kuvailla lausumatonta tyhjyyttä se tuntuu menevän niin lähelle sitä kuin mahdollista. Ja onnistuupa vielä käsittelemään kielen sosiaalisen funktion paradokseja kuin itsestään. Eikä Trumbolla ole aikomustakaan olla filosofinen, ainoastaan eettinen. Hän on filosofi tahtomattaan.

Romaanin ilmipyrkimys on siis pasifistinen. Päähenkilö on pommista sokeutunut, kuuroutunut, torsoutunut ja puhekyvytön Johnny. Hän vaatii (päällään tyynyyn morsettamalla) itselleen mielekästä olemassaoloa edes siten, että hänet, tai mitä hänestä on jäljellä, vietäisiin vaikkapa näytteille varoitukseksi sodan mielettömyydestä. Sitä ei tietenkään soveliaisuuden ja inhimillisyyden takia sallita. Itse 1971 ohjaamassaan ja kirjoittamassaan elokuvaversiossa Trumbo kirjaimellistaa myös kysymyksen eutanasiasta. Johnny haluaa itsensä tapettavan, koska hänen toiveeseensa näytteillepanosta ei suostuta. Ja Johnnya kohtaan syvää myötätuntoa kokeva hoitaja sitä yrittääkin siinä onnistumatta kun Johnny pelastetaan viime hetkellä. Mutta mihin? Elämän arvokkuuden abstraktiin ideologiaanko? Paitsi että Trumbon romaani kysyy (siis ehkä tahattomasti) sanan ja ruumiillisuuden rajoja, se kysyy myös oikeutta kuolla ja sitä, missä määrin muilla on mielekästä syytä estää sitä ja mahdollisuutta määritellä elämän arvoa itsessään.

Sotilaspoika kysyy tärkeitä ontologisia kysymyksiä: Millä tavoin tämän elävältä haudatun käyttämä sana on olemassa? Kenen hallussa se on? Mihin sen ja samalla olemisen mielekkyys perustuu? Mihin ja miten sanan ja samalla fyysisen mielekkyytemme merkitys loppuu? Luhistuuko se muiden pakottamana omaan (ei siis enää edes sanan käyttäjän) "singulariteettiinsa", johonkin subjektilla jakamattomaan ja kokemattomaan pisteeseen? Mitä on sanoilla kuvaamaton tyhjän kauhu?

Se mikä on perustavinta sanan ja havainnon mahdollistumiseksi, ei ole suoraan ilmaistavissa, mutta jotenkin vain hyväksyttävä mielekkyyden ehtona. Pelkät abstraktit merkit (esim. ahtböx, sjtslr jne.) eivät luo eroja, joissa merkitykset voisivat syntyä ja joihin ihminen voisi identifioitua. Pelkkä "puhdas" ero ei riitä, jotain "enemmän" tarvitaan. Tätä kutsutaan ontiseksi tai reaaliseksi. Vaikka emme siis voi ilmaista tuota merkkien ja havainnon "ylimäärää", se on uskottava mielekkääksi. Ja aina puhuessamme ja maailmaa kokiessamme heti uskommekin niin. Trumbon Sotilaspojassa tämä usko horjuu. Se on kertomus mielekkään puheen kamppailusta katoamistaan vastaan. (Se on siis myös variaatio Kafkan Muodonmuutoksesta.)

Mitä edes niin itsestään selvänä pitämämme kuin elämän itseisarvo Johnnylle enää tässä voi tarkoittaa? Mitä reaalista ja ontista vasten se voisi merkityksellistyä? Elämä tarkoittaa hänen kohdallaan vain esineenä olemista, kauhistuttavaa jäämistä mykistyneen olevan piiriin. Hänen kohdallaan elämä ja sen sana kuuluvat enemmän muille, koska niistä on tullut hänelle ikään kuin jotain puhtaasti ulkoista. Sisäisyys ja yksilöllisyys ovat menettäneet kaiken vaihtoarvonsa. Sanan merkitys riistetään Johnnylta ja palautetaan hänelle vieraana. Edes hänen oma kaltaisuutensa ei enää ilmene hänelle itselleen, koska se ei ole jaettavissa muiden kanssa. Johnnysta on tullut paradoksaalinen organismi, kummallinen ontinen olio. Otus vailla hyödyllistä mielikuvitusta.

Sotilaspoika on käsitteellinen hiukkaskiihdytin, jossa Johnnyn "singulariteettiin" katoava ydin ja toisten ihmisten eettinen ideologia, olemassaoloa ja elämää jäsentävä valta, törmäävät valon ylittävällä nopeudella. Seurauksena on loogisella välttämättömyydellä käsitteellinen pimeys, sanan ja ruumiillisuuden katoaminen kokemisen piiristä. Sotilaspoika ei ole mestariteos, mutta se antaa nerokkaan yksinkertaisen hahmon perustavimmille ontologisille kysymyksille.

Lindstedtin romaania yritän nyt lukea alkua pitemmälle.
-

*Eutanasia, Badiou ja Sotilaspoika (tämä teksti on suurelta osin lainausta tuosta laajemmasta kirjoituksesta).

ASEFETISISMIÄ

En tiedä onko olemassa muita kuin suhteellisia pasifisteja. Väkivallttomuus loppuu loogisesti sosiaalisena ilmiönä, mikäli pasfismi on absoluuttista. Itsensä pasifisti voi uhrata, se ei ole eettisesti ongelmallinen eikä edes kovin kiinnostava kysymys, mutta jos hän jättää kanssaihmisensä väkivallan armoille, hän ei uhrin näkökulmasta eroa ideologialleen ihmisiä uhraavasta fundamentalistista. Ennemminkin uhri mittaa kahden äärimmäisen aatteen kestävyyttä ja tuhoutuu niiden välissä. Näin voi rauhankin aikana käydä. Absoluuttinen pasifisti kun ei voi hälyttää paikalle rakenteellista väkivaltaa edustavaa ja käyttävää (aseistettua) poliisia tilanteen niin vaatiessa.

Poliisin käyttäminen pasifismin mittarina nostaa armeijaa selvemmin näkyviin väkivallan, jonka kohdalla ei enää välttämättä puhuta valinnaisesta väkivallasta, joka loppuisi yhteiskunnallisin tai maailmankatsomuksellisin muutoksin. Tarkoitan esimerkiksi psykopatologioita tai hallitsemattomia viettejä, "halun kuiluja" joita ihminen kykenee vastustamaan enemmän, vähemmän tai ei ollenkaan. Ja tässä ilmenee selvästi myös se, ettei ase ole väkivallan perustavin merkitsijä ja muuttuja. Se on siis huono mittari väkivallattomuuden aatetta punnittaessa.

Tätä kaikkea vasten pasifismi on jotain, joka ei voi olla muuta kuin suhteellista. Se ei periaatteelisestikaan voi toteutua absoluuttisesti. Koko se ajatus, että maailma ilman institutionaalista väkivaltaa ja ilman aseita olisi väkivallaton, on väärin asetettu, koska ase ei ole julmuuden subjekti senenempää kuin instituutiokaan. Ajatus aseettomuudesta ja instituutioistahan olettaa ne väkivallan subjekteiksi (ja elävän yksilön hauttomaksi ja puolueettomaksi objektiksi). 

Mitä ase sitten merkitsee siitä kieltäytyjälle? Fetissiä. Pasifisti on asefetisisti symbolisessa ja käänteisessä merkityksessä: ase edustaa hänelle jonkin epämiellyttävän poissaoloa, konkretisoi sen. Ase on tärkeä symboli pasifistille. Se sitoo hahmotonta väkivallan olemusta kuin suola nestettä. Myös pasifisti uskoo liikaa aseisiin ja instituutioihin. Ehkä se on välttämätöntä, jotta hän voi uskoa väkivallattomuuteensa.

MAALLISESTI PAHASTA

Yle Kioskin Kaarlen maailmassa toimittaja ja tietokirjailija Perttu Häkkisen ja kirkkoherra Teemu Laajasalon tuella pohdittiin pahuutta. Pohtivat muun ohessa onko olemassa pahaa ihmistä. Eivät kuitenkaan oikein päässeet asian ytimeen kun pitäytyivät liikaa transsendentissa.

Ihmistä joka nauttii elävän olennon kärsimästä fyysisestä tai psyykkisestä kivusta tuntematta inhoa ja varsinkaan katumusta, voi sanoa pahaksi vetoamatta transsendenttiin. Tuollaista ihmistä kutsutaan sadistiseksi psykopaatiksi. Se miksi hänestä sellainen on tullut, ei tässä ole oleellista, koska nyt en kysy sitä. Hän on sellainen. Ei muuta.

Ihmisen ja pahan teon erottaa syyllisyys ja katumus. Kun näen julmuuteen syyllistyneen ihmisen aidosti kärsivän häpeästä ja syyllisyydestä ilman että minulle jää siitä mielekästä epäilystä (se on mahdollista), ihmistä ei voi kutsua pahaksi.

IHAN LYHYESTI SISKONPETISTÄ

Ensimmäinen kausi oli vaihtelevasti hauska. Jos yhden hyvän siitä haluatte katsoa, niin jakso 10 on hiton hyvä. Pirjo Heikkilän roskakuskinkehumismonologi on loistava. Muutenkin Pirjo on tietysti niistä ihan ylivoimainen. Niina Lahtinen esittelee itseään ihan liikaa ollaksen aidosti hauska. Niin... Toisessa kaudessa on ollut vain huonoja jaksoja, pohjakosketuksia olivat kaksi viimeistä. Pirjon marttyyriäitiä lukuun ottamatta.

Piti kirjoittaa tämä kun Siskonpetiä niin kritiikittömästi kehutaan vaikka se suurelta osin on korkeintaan keskinkertainen.