lauantai 27. syyskuuta 2014

MELANKOLIASTA JA POSTROMANTIIKASTA: Huuto 49

Ei emotionaalista liikettä kohti yleisöä. Näin tiivistää David Foster Wallace kirjallisen isähahmonsa Thomas Pynchonin puutteen. Ainakin Huuto 49 kohdalla olen Wallacen kanssa eri mieltä. Sitä luonnehtii eräänlainen melankolinen kaipuu johonkin elämyksellisempään...(kuten Against happinessin kijoittaja Eric G. Wilson melankolian käsitteen määrittelee; hänen mukaansa melankolia on olennaista maailman ymmärtämisessä). Oedipan tilanteeseen on helppo samastua, tai tarkemmin: siihen semanttisesti äärettömään maisemaan johon Pynchon Oedipan on heittänyt. Esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani  on tuon melankolisen efektin radikaalia pakottamista takaisin lukijan pakkomielteeseen ja turhautuneeseen uteliaisuuteen; se tekee lukijastaan entistäkin turhautuneemman Oedipan. Huudossa melankolia Oedipan neuvottomuuden mutta eritoten lopulta myös aika yllättävänkin satorisen vapautumisen kautta virittyy ikään kuin jonkinlaiseksi postromanttiseksi tyhjyyden maisemaksi ja Oedipa eräänlaiseksi Caspar David Friedrichin Vaeltajan postromanttiseksi vastineeksi (enemmän kuin nimensä mukaisesti aisteihinsa julmalla tavalla pettyneeksi Oidipukseksi). Tässä mielessä postmoderni ei koskaan ollut aikaansa sen todemmin kuvaava kuin edeltäjänsäkään. Se vain löysi uuden muodon jonkin saavuttamattoman kuvaamiseksi, kuten myös Huuto 49 tekee.
-
Ks. tekstini Lukemispakon äärellä

perjantai 26. syyskuuta 2014

KRIITTISYYS EI OLE TUNNE

Todeksi tunnetta voi ihminen tietenkin sanoa aina kun sitä tuntee. Mutta onko tunne perusteltua de jure? Käykö se siis retoriseksi argumentiksi esimerkiksi kiistatilanteissa? Voiko tunteellaan perustella asemaansa niissä? Olette kai usein kuulleet sanottavan että "minulla on oikeus tunteisiini". 

Jos kyseessä on väärä päättely, esimerkiksi että uskon jonkun puhuneen minusta pahaa ja tämä usko osoittautuukin virheelliseksi, tunteeni oli tosi vain fyysisenä ilmiönä enkä vedonnut siihen oikeutetusti. Tästä syystä tunteiden kohdalla on oltava erityisen skeptinen varsinkin kun käyttää tunnettaan toista ihmistä vastaan tai vetoaa sillä omaan asemaansa ja oikeuksiinsa.

Milloin siis on mielekästä sanoa, että jollakulla on oikeus tunteisiinsa? Mitä sana oikeus tässä voi tarkoittaa? Tietenkin pätevää perustelua.

Valistusajan skottiskeptikon David Humen mukaan tunne saa meidät toimimaan ja järki tarjoaa toiminnalle välineet. Minusta nämä kaksi ovat erottamattomat; on ehkäpä mahdotonta sanoa kumpi tulee ensin. Tunteen voi sanoa olevan ehkä tiheintä syyn ja seurauksen ilmentymää ihmisluonnossa. Päättely siis liittyy aina tunteeseen siinä kuin järkeenkin ja vaikka päättelyä ei useimmiten tunteensa kohdalla tiedosta, sen voi reflektiolla kyllä löytää. Tosin se vaatii tietenkin tahtoa ja paljon eettistä ryhtiä.

Etten kuitenkaan vaikuttaisi liian julmalta, on kai myönnettävä, että yksilöllä on oikeus myös perusteettomiin tuntemuksiinsa. Mutta onko sittenkään liikaa vaadittu, että hän tiedostaisi tunteidensa mahdollisen epätarkkuuden? Sillä jos hän näin tekee, voi hyvinkin olla, että tunne, jonka oikeutukseen hän ensin niin vahvasti vetoaa, katoaa tarpeettomana ja perusteettomana.

Miksi tunteeseen sitten on näin tärkeää kiinnittää huomiota? Koska se yhdistyy niin välittömästi kriittisyyteen. Emmehän useinkaan tiedä sitä, miten perustelemme kriittisyytemme. Tunnemme vain olevamme kriittisiä.

Jos kyse ei ole tieteellisten mallien  (vuosiakin kestävästä) sovituin säännöin testaamisesta, kriittisyys hämärtyy helposti tendenssien, tunteiden ja arvojen sumuun. Kriittisyys on metodi, ei tunne tai (eettinen) asenne. Oikeastaan sana kriittisyys pitäisi rajata tieteelliseen käyttöön. Nyt se on liian helposti arvottavan retoriikan käytössä ja mikä pahinta, käyttäjien itse sitä huomaamatta.

Kriittisyys ei ole tunne vaikka siltä tuntuukin.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

LUOKKATIETOISET NOIDAT: Berberian sound studio (Yle Teemalla 13.9.)


"Klassisessa lacanilaisessa teoriassa psykoosi tarkoittaa sen tekijän kieltämistä, mikä mahdollistaa liittoutumisen muiden ihmisten kanssa."

Näin Janne Kurki kirjoituksessaan Psykodiagnostiikka lacanilaisesta näkökulmasta (Psykoterapia 4/08*). Tuo psykoosin määritelmä on hyvä lähtökohta lukea Peter Striklandin elokuvaa Berberian sound studio (Britannia 2012). Siinä psykoosin voi ajatella eettisen voimattomuutensa tahdottomaksi ratkaisuksi.

Itse koen Berberian sound studion poliittisen elokuvan paluuna, häpeämättömänä poliittisena allegoriana alistetun luokan voimattomasta kiistasta aatteensa luonnollisuuteen uskovaa herraluokkaa vastaa. Ja koska muutos tuntuu nykymenossa mahdottomalta, vaihtoehdoiksi jäävät systeemin hylkääminen (tosin voi kysyä että poistumalla mihin?), voimaton sabotaasi tai psykoosi, joka tässä tulkinnassani keskiluokkaista turvahakuisuutta ja siksi heikkoa etiikkaa edustavan äänitehostemiehen tapauksessa on ainut mahdollinen tie. Paluuta idylliseen maalaismaisemaan ja lintukotoon ei enää ole koska niistä on tullut hänelle tässä painajaismaisessa rinnakkaistodellisuudessa peruuttamattomasti pelkkää unta ja utopiaa.

Entä miten elokuvassa työstettävän kauhuelokuvan noidat voisi tulkita? Inkvisition ja luonnonlaiksi uskotun talouden ja taloustieteen yhteydellä ei ole vaikea leikkiä. Kummankin nimissä ja vieläpä hyvässä uskossa tuhottiin ja tuhotaan ihmisiä. Siksi vain kauhistuttavasti kidutettujen noitien sadistinen kauna voi kuvata reaalisinta voimattomuuttamme. Juuri noidat puhuvat tässä elokuvassa ymmärrettävintä kieltä.
-
*Ks. linkki artikkeliin kirjoituksessani Lacan ja Kant

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

FILOSOFIA REAALISEN PELKONA: Lacan* ja Kant (päivitetty 29.10.2018 Meillassouxin Äärellisyyden jälkeen lukemisen vaiktuksesta)



Kantin reaktio Humen syyn ja seurauksen aiheuttamaan neuvottomuuteen oli mielestäni reaktio lacanilaisen reaalisen* mahdottomuuteen. Tai ainakin on mahdollista lekkiä ajatuksella tästä vaikuttimesta. Kantille Humen neuvottomuus oli tuskastuttavaa, koska se oli liian reaalista. Siinä aineen tympeä ylijäämä tuntui huolestuttavasti vievän voiton kaikkeen sulautuvasta järjestä ja hengestä. Siksi hänen oli rakennettava mahdottomuus. Toisin sanoen lausuttavissa ja kuviteltavissa oleva reaalinen eli kategorioilla perusteltu subjekti, järki; ratkaistava ulkoinen arvoitus tuomalla se subjektiin, sisäisyydeksi (kykenemättä yhäkään ongelmaa selittävään kokoavaan funktioon).

Oireellista on, että vasta kun Kant uskoi pystyneensä tähän, hän kykeni puhumaan levollisesti olioiden itsensä mahdottomuudesta. Ne oli ikään kuin kierrätetty symbolisen kautta sittenkin käsitettäviksi. Toisin sanoen: Humen villiyttämä reaalinen ei tehnyt häntä enää levottomaksi. (Sitä vastoin Hume myönsi neuvottomuutensa ratkaisemattomaksi ja oman kertomansa mukaan hän sovitti ongelman pitämällä hauskaa ystävien ja viinin kera. Viini, laulu (ja naiset?) oli hänen tapansa "ratkaista" reaalisen ongelma.)

Nähdäkseni koko sisäisen ja ulkoisen (ratkaisematon?) kiista siis kumpuaa tästä lausumattoman reaalisen sietämättömyydestä; kyvyttömyydestämme hyväksyä ontologista ja episteemistä halkeamaa sisällämme. Subjektiin palautuvien kategorioiden loputon nimeäminen ei tee reaalisesta yhtään näkyvämpää tai ymmärrettävämpää. Kokemuksemme silleen jättäminen ei todellakaan ole filosofien parhaimpia ominaisuuksia.**


-
*Janne Kurjen Lacan ja kirjallisuus on hyvä johdatus lacanilaisiin käsitteisiin; myös hänen kirjoituksensa Psykodiagnostiikka lacanilaisesta näkökulmasta on löydettävissä klikkaamalla tätä osoitetta www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm. Ks. myös tekstini Filosofia hengen pakkomielteenä.*

**Esimerkiksi avaruuden välttämättömyyden ideaan on aina jäätävä tuo itseään ideoiva havainnoiva subjekti, joka itsessään on kontingentti reaalinen. Siksi apriori voi olla apriori vain käytännöllisesti. Mutta jälleen samalla välttämätön jne. Välttämättömyys on aina myös kontingentti, mahdollisesti katoavaa, mutta kontigenti taas välttämätön jnejnejne. Puhe subjektin sisäisistä apriori-kategorioista on eräänlaista pyrkimystä sanallistaa sitä rajaa tai paremmnkin kehää, johon on oikeastaan mieletöntä edes viitata, yritystä kokea sittenkin reaalisen "mahdottomuutta"  ymmärrettävällä tavalla. Reaalista, josta on mahdotonta tehdä edes korretionaalista mallia. Ja tästä seuraa, että on yhtä mielekästä puhua ulkoisesta todellusuudesta kuin sisäisistä kategorioista. Kant loi vain uuden ptolemaioslaisen idealismin.


(Kiinnostavan näkökulman Kantin lähtökohtiin tuo myös John Dewey teoksessaan Pyrkimys varmuuteen, varsinkin viimeisessä luvussa (Kantin) Kopernikaaninen kumous. Eikö Dewey puhu vähän samasta kum Meillassoux Äärellisyyden jälkeen -teoksen luvussa Ptolemaioksen kosto?)