YLEVÄÄ PUHETTA

Halusimmepa tai emme, meihin on rakennettu kohottumisen tarve.
Ja pitkään on tuntunut siltä, ettei olisi uskottavaa edes haluta.
Mutta se on ainut mielekäs suunta.
Ylös korkeuksiin.

TOTUUDEN PAKKOMIELLE OSA 2: Schrödingerin kissa (päivitetty 23.8.)

Tämän toisen osan Knausgårdiin kirjoitan koska kysymys hänen todellisesta henkilöstään Taisteluni-romaaneissa aina nousee esiin, myös edellisen kirjoituksen keskustelussa. Näkemykseni on kieltämättä vanhanaikainen nykyparadigman valossa. Auttamattomasti. Jo tulkintani Knausgårdista totuuden pakkomielteen kirjoittajana tietenkin paljastaa sen. Samastun Knausgårdissa enemmän todelliseen ihmiseen kuin kuvitteelliseen hahmoon ja tästä enemmän orgaanisesta reaktiosta kuin älyllisestä tulkinnasta muodostuu minulle pakottava osa tekstiä. Ikään kuin jälkeä ja viivettä josta en enää pääse eroon ja joka vaikuttaa peruuttamattomasti siihen, miten teksti vaikuttaa minuun, miten se minussa soi. Miltä se tuntuu. Omasta tuntevasta fyysisyydestäni tulee tekstin jatkumo, jota en voi määrätä tahdollani.

Knausgårdin lukeminen on kuin katsoisi piilokuvaa jonka jujun on huomannut ja ensimmäistä havaintoa ei enää voi toistaa. Sanoa ettei Knausgårdin henkilön laadulla ole minulle merkitystä, olisi puolitotuus. Fiktiivinen vai todellinen? Samantekevääkö? Ei, sillä kumpikin on valinta, joka muuttaa kokemusta. Ja kumpikin on koko ajan läsnä toisessa. Eivät erotettavissa. En voi valita puhtaasti kumpaakaan puolta henkilöstä.  

Teemu Mäen kissavideosta olen kirjoittanut aforismin: Yleisölle riittää illuusio. Kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi. Toisin sanoen Mäen kaksinaismoralismiani haastavan viestin perillemenon kannalta minun ei tarvitse tietää kissan kuolevan, mutta minun on uskottava niin tai vähintäinkin jäätävä epätietoisuuden valtaan. Samoin minun on uskottava Knausgårdin olevan todellinen häpeävä ja ahdistusta kokeva persoona, ei vain keksitty hahmo, tai oltava vähintäinkin epätietoinen sen suhteen. Tietää sitä ei tarvitse. Jos siis kissa aidosti kuolee, sen on kuoltava vain taiteilijan eksistentiaalisen totuudellisuuden vuoksi, hänen subjektiivisen kokemuksensa tähden, ei yleisön. 

Romaanin kohdalla "kissan todellinen kuolema" jää tietenkin enemmän epävarmaksi kuin performanssivideon; romaanissa kissan todellinen kohtalo melkein (on siis mahdollista että vain melkein) katoaa lukijan tavoittamattomiin. Samaa metaforaa haluan silti käyttää: kissan on kuoltava kirjailijan vuoksi, eli riski ihmissuhteiden peruuttamattomasta tuhoutumisesta otettava, jotta hän voi tuntea itsensä todeksi. Näin koen Knausgårdin kohdalla. Hän tuntuu kirjoittavan ollakseen olemassa ja kärsii siitä mutta ei muuta voi; hänelle kirjoittaminen on eksistentiaalinen valinta, väline olla tosi. Ja tuo totuuden pakottavuus tuntuu olevan hänelle itselleenkin arvoitus, voima joka liikuttaa häntä. 

Totuutta pakkomielteisesti kirjoittavan ja häpeänsä myrkkymaljaa juovan Knausgårdin henkilö on minulle eräänlainen tekstissä vaikuttava toden agentti, jota ilman kyse olisi eri teoksesta. Knausgårdin henkilön epätarkkuus on minulle lacanilainen reaalinen, joka itseään paljastamatta pakottaa ja muokkaa symbolista ja kuvitteellista tahdostani riippumatta. Knausgårdin henkilö on Schrödingerin kissa, joka on epämääräisessä tilassa, ei elävä eikä kuollut.

Jos jotakin haluaisin Knausgårdilta kysyä niin tämän: Haluatko itseäsi puolustettavan fiktiolla eli sillä, että jos todellista henkilöäsi pidetään vastuullisena kirjoissasi kertomistasi itseäsi ja muita koskevista häpeällisistä tai loukkaavista yksityiskohdista, henkilösi vastuullisuutta relativisoidaan fiktiivisen diskurssin perusteella?* Jos vastaus olisi myöntävä, kieltäisikö Knausgård itsensä?  

-

*Kirjoitukseni keskustelussa esitin vielä toisen, faktan ja fiktion rajaa tunnustelevan kysymyksen, jolla yritän haastaa kirjallisuuden eettistä ja esteettistä itsenäisyyttä edustavaa kantaa, diskurssia, jota tuntuu mahdottomalta haastaa ilman näitä banaaleja kysymyksiä. Kysymys kuuluu: Onko kuviteltavissa tilannetta, jossa poliisi joutuu tutkimaan kirjailijan romaanissa tarkoin yksityiskohdin tekemää tunnustusta kauan selvittämättömästä todellisesta murhasta? Voisiko poliisi olla reagoimatta? 

Tällä lattealla kysymyksellä pyrin lähestymään romaanin itseriittoista reuna-aluetta. Jos se edes on mahdollista.

TOTUUDEN PAKKOMIELLE: Knausgård

Mikä Knausgårdista tekee minulle uniikin? Minua kiehtoo hänessä tietoisuuden mittainen ja jotenkin hymytön etäisyys kaikkeen. Knausgårdia lukiessa tuntee aistivansa enemmän havainnointia kuin selostusta havainnoidusta. Lukevansa järkälemäistä esseetä elämästä (varsinkin tämä kuudes tuntuu siltä). Samalla Knausgård kuitenkin vaatii rehellisyyttä lukijalta eikä pelkkä esteettinen eläytyminen riitä. Mielestän hän kirjoittaa pakkomiellettään totuuteen ja se tarttuu lukijaan. Se on hänen haasteensa (jos sairaus ja kyynisyys on vaikkapa Bernhardin haaste*). 

Vanhemmuuden "verestävyys" on sellainen arkisesti meitä haastava totuuden teema Knausgårdilla, johon niin halutessaan voi rehellisyyttään testata. Tunnistaako itseään äkkipikaisuuttaan hyvin tai huonosti pidättelevänä ja kärsimättömänä ja joskus jopa arkeaan salaa vihaavana vanhempana? Minä tunnistin. Knausgård ikään kuin omassa rehellisydessään pakottaa minut samaan ja jos haasteeseen ei vastaa vaan pitäytyy esteettisessä, häntä tuntee lukevansa valheellisesti. (Vai saako Knausgårdin huomaamaton ja epäoleellinen yksityiskohta vain minussa sen koiran älähtämään johon se kalikka kalahtaa?) 

Kauheinta taiteessa on pettää sillä itseään. Sillä tavalla se on pyhää. Olisiko tässä yksi Knausgårdin immanenteista viesteistä? Jos häneltä itseltään tätä kysyisi, hän vain kohottaisi olkapäitään. Hänen vain täytyi kirjoittaa, siinä kaikki. Mutta tuohon totuuteen taiteesta hän tahtoen tai tahtomattaan mielestäni päätyy. Niin kuin muuten se Bernhardkin sillä synkistelyllään.

-

*Ks. Juha tuohtuu ja sen keskustelu.

VIIMEINEN SANA (Pärttyli Rinteen romaanista ja taas kerran Nietzschen vaarallisuudesta)

Tuon edellisen kirjoituksen kommentoinnin innoittamana kirjoitan tämän kehun. 

Lukekaa Pärttyli Rinteen pari vuotta sitten ilmestynyt romaani Viimeinen sana. Se on kertomus täydellisen idean umpikujasta. Siitä mitä voi pahimmillaan tapahtua, kun epätäydellinen todellisuus ja tietoisuus ei enää riitä; siitä, miten maailman satunnaisuuteen ja epätäydellisyyteen pettyneen "platonistin" ja hänen kanssaihmistensä käy; siitä miten yli-ihmisen idea alkaa palvelemaan uskomusta täydellisiin ja luonnollisiin ideoihin, tai oikeastaan yhteen sellaiseen: metafyysistä uskomusta maailmaan, jossa heikkous on toissijaista ja johon subjektiivisen tietoisuuden tympeä suhteellisuus ja ajatus ihmisen satunnaisuudesta ei voi kuulua; siitä, miten sanat eivät enää ole kommunikatiivisia vaan niiden tehtäväksi tulee kadota idean puhtauteen; siitä miten filosofia voi vedota ihmisen yksinäiseen sieluun ja korvata kokonaisen maailman. 

Kun Nietzscheä ja ideoiden maailmaa luetaan metafyysisesti, siis ideoiden ensisijaisuuteen vedoten ja maailman unohtaen, käy näin. Ajaudutaan semanttiseen sulkeumaan, jossa enää tekojen peruuttamattomuus voi palvella täydellisintä ideaa (yli-ihmisyydestä). Ja kyllähän Nietzscheä näin voi valitettavasti hyvinkin lukea: hänen ideansa hyväntahtoisuuden toissijaisuudesta on mielestäni läsnäolon metafysiikkaa ja huonoa filosofiaa ja kun sitä seuraa vastustamatta, lopun tietää jo alussa. (Ks. Ensisijaisuuden metafysiikasta.) 

Kuitenkin, jos ollaan johdonmukaisia, yhäkin tässä mailmassa sijaitseva yli-ihminen ei voi olla täydellisen idean kokemusta vaan différancea , disseminaation reaalinen paikka, jossa maailman puhdas mieltäminen tulee mahdottomaksi. Yli-ihminen ei havainnoi täydellisesti maailmaa vaan on osa sen epätydellisyyttä. Yli-ihmisyys on vahvuutta hyväksyä tämä totuus.

Tätä on minulle se nihilismin ylittäminen, johon jo Nietzschen itsensä ristiriitaisuus väkisikin johdattaa: epätäydellisen maailman armollisuuteen. 

JUHA TUOHTUU

"Kaikki on naurettavaa, kun ajattelee kuolemaa."

Kun arvostettu kirjailija sanoo noin, se ei tunnu lattealta kliseeltä vaan syvällisesltä huomiolta. Miksi naurettavaa? Mutta tuo Thomas Bernhardin palkintopuheen kommentti kumpuaa uskoakseni kirjailijan henkilökohtaisesta ahdistuksesta. Sillä tavoin se tietenkin on tosi.

MAAILMAN PARASTA HAAHUILUA? Terrence Malickin Maljojen ritari ja Sofia Coppolan Lost in Translation

1

Katsoin Terrence Malickin Maljojen ritarin nyt neljännen  kerran. Malickin haahuilu ja elämän tarkoitukseen kurkottaminen ei tuntunut yhäkään niin vaivannuttavalta kuin se hetkittäin tuntui Elämän puussa, mutta en vieläkään ihan varmasti tiedä, onko elokuva pelkkää loisteliaasti kuvattua ja leikattua hölynpölyä vaiko eikö. Tai liian vanhanaikaista eksistentiaalista filosofiaa. Kosmista tarkoitustaan etsivä elokuvan hahmo kun ei minua uskonnottomana oikein jaksa aidosti enää sytyttää. Olemassaolon mielekkyyden kysymys vaatii pohjimmiltaan aina metafyysisen pohjan, jonkin tuntemuksen yliluonnollisen transsendentin syyn puttumisesta, jonka vuoksi sitten tunnetaan pettymystä satunnaista olemassaoloa kohtaan. Uskonnottamana minulta tuo pettymyksen pohja puuttuu ja siksi vähänkin kosmiseen tarkoitukseen viettävät hahmot tuntuvat vanhentuneilta ja banaaleilta hahmoilta ja nytkin tämä Malickin filosofointi vaivaannuttavalta. Siellä missä puhutaan turhuudesta, kuten Maljojen ritarissa puhutaan, kaupataan mielestäni ihmiselle aina enemmän tai vähemmän jotain korkeampaa tai syvempää tarkoitusta. Enkä minä näitä turhuuden apostoleita oikein enää tahdo jaksaa.

Mutta mutta... en ehkä kuitenkaan ole tuossa kritiikissäni ihan reilu. Tuo asenteeni tietenkin kumpuaa uskonnottomuudestani ja Malickin taide taas on enemmän tai vähemmän uskonnollista ja transsendenssiin vetoavaa. Ehkä minun onkin katsottava Maljojen ritaria samalla asenteella kuin katson Rafaelin tai Botticellin maalauksia. (Tosin heihin saan omasta todellisuuskäsityksestäni vapauttavan ajallisen etäisyyden ja siksi rinnastus ontuu.) Päätän siis hyväksyä hänen lähestymistapansa ja vaihdan näkökulmaani.

Elokuva alkaa Kristityn vaelluksen alkusanoilla. Kosmisen tarkoituksen etsimisen motiivi on siis ilmeinen: se on Jumalan langettama tehtävä ihmiselle etsiä kosmista ykseyttä itsen, muiden, maailman ja jonkin ihmistä suuremman välillä. Kyse on suhteesta transsendenssiin eli selittämättömään ja myös uskonnollisessa merkityksessä johonkin pyhään. Kristillisyys sinänsä ei nähdäkseni ole Malickille välttämätön lähtökohta, mutta elämän arvoituksellinen suuruus ja pyhyys kylläkin. Tässä jaan (tulkitsemani) Malickin näkemyksen elämästä. Elämä on itsellenikin pyhää, selittämättömän sattuman voimaannuttavaa kokemista. Malickin uskonnollisuus on kauniisti velvoittavaa ja siksi haluan jakaa sen hänen kanssaan. Jumalaa ei välillemme tarvita. 

En tunne hyvin Malickin henkilökohtaisia taustoja, mutta sen verran mitä tunnen niin ihan kuin hän ensin Elämän puussa tuntuisi kirjoittavan esseetä omasta elämästään ja uusimmassa Maljojen ritarissa sitä jatkaisi. Kuvittelen siis Maljojen ritarin eräänlaiseksi jatko-osaksi Elämän puulle. Vaikea suhde isään on kummassakin merkittävä. Isä on ikään kuin maailman ja kertojan välissä ja aivan kuin valoon olisi kuljettava hänen kauttaan. Ja koska Malick on uskonnollinen, isän hahmossa on myös ripaus jumalaa mutta niin ankaraa, että se vääristää suhteen olemassaoloon. Malickin kosmisuus on vaikean maskuliinisuuden sävyttämää. (Brian Dennehyn upea rouhevuus isän roolissa teki minuun suuren vaikutuksen.)

On makuasia, pelastaako transsendenssin ehdoitta hyväksyvä tulkintani Malickin tyhjänpäiväisyydeltä. Ei ehkä sittenkään. Joistakin elokuvsta vain haluaisi pitää enemmän kuin voi ja Maljojen ritari taitaa olla sellainen. Mutta valtavan taitava Malick on. Kaksi tuntia jaksoin unohtua hetkeen ja ihmetellä, onko tässä mitään järkeä ja tulla lopulta siihen tulokseen, että kyllä ihmisen on kaunista tätä itselleen selvittää, jos sen tehtäväkseen kokee. Ja Malick selvästi kokee. Jos David Lynch on maailman paras outoilija, niin Malick sitten haahuilija Jumalan armosta.*

2
Aloin Malickia miettiessäni muistelemaan että mites naiset... että ovatko naiset elokuvantekijöinä kovia haahuilemaan. Sofia Coppola tuli mieleen ja hänen tuskastuttavan tylsä elokuvansa Somewhere. Siinä hän tuntuu yrittävän samaa kuin mestaristyössään Lost in translation, jossa kaivataan ja ollaan uskottavasti hukassa merkitysten välissä. Ja turvallisen maallisesti, tuskastuneina arkeen ja elämyksen puutteeseen, jonkin realistisen mahdottomuuden sitomina. Ei siis harhauduta tarkoituksettomuuden mystifiointiin. No. Kyllähän Bill Murrayn näyttelemä hahmo oli turhautunut tarkoituksettomaan työhönsä (voimajuomaa mainostaessaan) mistä taas kerran tahtoi tulla kosmisen turhuuden vertauskuvaa. Mutta Somewhere on läpeensä kliseinen ja koko idea perustuu kuluneeseen kuvastoon. Mies jolla on kaikkea mutta tuntee itsensä tyhjäksi, taas kerran, ja kallis urheiluauto tietenkin tyhjyyden symbolina kulkemassa ei minnekään ja lapsi muistuttamassa siitä mikä on tärkeää... voi hyvänen aika. (Näkisinpä joskus elokuvan kosmisesti turhautuneesta kirvesmiehestä... tai vielä parempi: työttömästä tai yksinhuoltajasta; tämä rikkaiden kokeman tyhjyyden hengellistäminen alkaa olla jo klisee.)

Mutta Lost in Translation on hyvä elokuva. Erinomainen kertakaikkiaan. Vaikka senkin mukana minua on seurannut tuo enemmän pitämisen varjo, varsinkin kun sitä monelta puolelta myös väheksytään hyvinkin perustellen. Mutta: juuri ohuudessaan ja keveydessään koen sen todeksi ja vakuuttavaksi. Kaikenlainen henkilöjen syventäminen olisi pilannut kokonaisuuden. Heidät kohtaa tässä ja nyt, hahmoina jotka koen ja aistin tietämättä heistä oikeastaan muuta kuin ajan, paikan ja siinä todentuvat tunteet. Coppolan elokuva kyllä liikkuu kiistatta pinnallisen ja teennäisen rajalla, kitsinkin, joksi kommentoijani Kangasvalo** Coppolan elokuvan kokee ja aivan yhtä turhaksi kuin Somewheren. Ymmärrän hänen ajatuksensa. Lost in translation tuntuu hirveän ohuelta ja on varmasti koettavissa teennäiseksi. Minunkin oli se kahdesti käytävä katsomassa ja televisiosta vielä varmstettava ennen kuin uskoin sen hienouteen. Somewhere vaan on mielestäni kuitenkin rakenteeltaan ja idealtaan tylsä ja banaali kun taas Lost in Translationin taitavasti viritetty tunnelma kannattelee jotain aitoa kokemusta. Uskon noihin ihmisiin, heidän tavoittamattomuuteensa, ja siksi elokuvasta nautin. Ja ei siinä mitään, kyllä minä Sofia Coppolaa kauniinakin pidän.

-

* Ettei mielipiteeni Malickista nyt jäisi yhtään epäselväksi,  Julma maa on mielestäni yksi 70-luvun amerikkalaisista helmistä (pelastaisin sen palavasta talosta ennen Taksikuskia) ja yksi hienoimmista esikoisista ja Uusi maailma taas tämän vuosituhannen merkkiteoksia. Kummastakin olen blogissani kirjoittanut: Psykopaatin hahmosta Terrence Malickin Julmassa maassa ja Huomioita Terrence Malickin elokuvasta Uusi maailma

**Ks. Kangasvalon kommentti jutussani Yhden elokuvan tähti. Jutussa myös lisää elokuvasta Anomalisa.

EDUSKUNTA III Yle Teemalla 6.8.2016 (päivitetty 10.8.)

Tärkeä näytelmä mutta välillä rasittavan ylityöstetty ja -näytelty. LEX FINLAND ja hallintarekisterin kulun kuvaaminen olivat havahduttavinta ja parasta näytelmässä ja Eerikan murhan tendenssimäinen yhdistäminen säästöihin taas huonointa.

Vielä hallintarekisteristä: Kun näytelmässä käytettiin rohkeasti ilmaisua Lex Finladin silppuroiminen, pitäisikö tätä silppuroimista nyt sitten tutkia virkarikoksena? Jättivätkö Hanska ja Kuparinen siis työnsä kesken kun eivät vaatineet tutkintaa vaan tyytyivät taiteen tekemiseen? Jos minä virkamiehenä hävitän keskeneräisiä virallisia papereita, käsittäkseni syyllistyn laittomuuteen... Eikö provokatiivinen taiteen kieli velvoita joissain tapauksissa myös käytännön toimiin?

Erkki Liikasesta pitäisi kirjoittaa ihan oma näytelmä. Hieno hahmo. Moderni Oidipus joka aistiensa pettämänä lopulta sokaisee itsensä.

Elämmekö maailmassa, jossa enää vain falsifiointi tai jopa nihilistiseksi jalostunut fallibilismi voi olla totta? Siinäkö näytelmän syvin ydin? Antaako se muuta? Vahvistaako vai lamauttaa? En tiedä. Just nyt en tiedä.

-

(Ks. kirjoitus Ihminen an sich.)

IHMISEN TUNTUISISTA VEISTOKSISTA

Sanoisimmeko ihmiselle että kuule, eikö tämä maailma jo ole nähty? Ainako sinä vain vaikutut tästä yhdestä ja samasta? Eikö sinun pitäisi jo vaihtaa päätäsi?

Minä en ainakaan sanoisi ja kyllä jokainen elävä tietää että miksi. Samasta syystä en ikinä kyllästy niihin ihmisen näköisiin ja tuntuisiin veistoksiin, joita katsoessa tunnistamisen mysteeri ei ratkea vaikka kuinka kauan katsoisi. On tietenkin sanomattakin selvää, ettei teos saa tuolloin esittää ketään tunnettua henkilöä eli tavoitella kenenkään historiallisen yksilön olemusta; teos ei saa herättää katsojassa kunnioituksen tai arvostuksen tunnetta, vain kaltaisuuden epämääräisen aistimuksen.

Sanotaan että näköisyyden voi korvata valokuvauksella. Mutta tuo väite perustuu fundamentaaliin väärinkäsitykseen (niin kuin realismin kritiikki hyvin usein). Joka noin sanoo, väittää tietävänsä, mitä tarkoittaa tunnistamisen näköisyys. Näköisyys tietenkin tunnistetaan, mutta mitä siis on tunnistamisen näköisyys? Miten tunnistamisen voi korvata toisella kuvalla? Näyttää yleensäkään millään? Lisäksi veistosten kohdalla fyysinen ulotteisuus, kokijan kanssa yhteisessä tilassa aistillistuminen, on tärkeä osa sen kaltaisuuden kokemusta; veistoksella on oikeastaan neljäs ulottuvuus... (ja siksi tuo kuva tuossa ylhäällä on ihan turha juttu*).

Lähin vertailukohta, mihin tunnistamisen mysteeriä voisi äkkiseltään verrata, on kuolleen ihmisen katseleminen. Jokin on välittömästi tuttua ja kaltaista mutta kutenkin ehdottoman poissa, jotain toiseutta tai vielä vähemmän. Lainaan tekstini Kuollutta katsellessa kokonaisuudesaan:

"Sanoille ja havaitsemiselle tapahtuu kummia kun katselen kuollutta. Hänen liikkumattomuutensa kun tuntuu peiliäkin tarkemmalta ja joltain enemmältä kuin siltä syvältä levollisuudelta, joksi sitä yritämme nimittää. Minun ensimmäinen kuolleeni oli äitini äiti. Muistan mielikuvitukseni voimattomuuden kun todellisuus ei antanutkaan sille pohjaa, vaikka isoäitini tuttuus sitä kummallisesti lupasi. Kaltaisuus menetti merkityksensä. Ehkä juuri siksi tunsin olevani elävintä mitä tiesin. Aivan niin kuin olemassaolo olisi tullut kokonaan minuun." 

Tietenkin kuolleella ja veistoksella on eroa. Veistoksen kaltaisuus on "elävää", enemmän samaa kuin toiseutta. Veistoksen kohdalla sana ei luhistu kokonaan itseensä, tai tarkemmin: lausujaansa, vaan kykenee hakemaan mielekkäästi kohteellista merkitystä. Olemassaolo ei kokonaan palaudu katsojaan kuten kuolleen kohdalla. Se jaetaan jonkin kanssa. Ainakin minun mielestäni. 

Ja tietenkin tunnistamisen näköisyys voi todentua muullakin kuin ihmisen hahmolla. Pirkko Nukarin Viirupöllön poikanen on minulle vaikuttava eksistentiaalinen teos.

-

*Kuvassa oleva Hannele Kujanpään veistos Baletti on nähtävillä pysyvästi Frantsilan Kehäkukan puutarha-alueella Hämeenkyrössä.