lauantai 30. kesäkuuta 2018

PIKKURUISIA IHMISIÄ JA SUURIA VALINTOJA

Norjalaiset ovat keksineet väestöräjähdykseen ratkaisun: pienennetään ihmiset. Siinä Jim Taylorin ja Alexander Paynen kirjoittaman ja jälkimmäisen ohjaaman Downsizingin lähtökohta. 

Downsizing on saanut epäilemättä höpsön ja romanttisen ulkomuotonsa vuoksi kahta tähteä kriitikoilta. Ja tietenkin sitä on verrattu tekijöiden aikaisempaan tasaisen varmaan ja pääosin realismia edustavaan tuotantoon. Minulta se saa nelosen. Downsizing on mukava, sujuva ja salaviisas elokuva. Mitä olet valmis tekemään ihmiskunnan tulevaisuuden hyväksi ja kuinka vapaa olet tekemään päätöksen? Toimimmeko tunteen vai tiedon pohjalta? Mitä on episteeminen varmuus ja paljonko sitä tarvitaan, jotta tunne häviää sille? Vai riittääkö mikään? Ja onko elokuvan loppu onnellinen ja jos, niin millä tavoin? Mikä on onnen jälkimaku?  Pinnallinen viihde-elokuva on armollinen väline kysyä armottomia kysymyksiä. 


Ja mihin me oikeastaan edes tarvitsemme syvällistä muotoa kun kyse on suurista ja tärkeistä sisällöistä? Muuhun kuin miellyttämään älyllistä makuamme? Esimerkiksi Godard on mielestäni pohjimmiltaan narsisti. Ei hän minusta todellisuuden tilaa ajattele vaan sitä, mistä ihan itse pitää ja mistä nauttii. Siksi Laittomat on mielestäni Godardin rehellisin ja paras elokuva; siinä hän vain pitää hauskaa välineellään eikä teeskentele tiedostamista. Mitä tärkeämpi sisältö, sitä suoraviivaisempi muoto. Tätä mieltä minä olen. 


Muuten: minulle tulee väkisinkin Paynen ja Taylorin elokuvasta Haneke mieleen. 


...


(Ks. myös juttu Nauti köyhyydestä. Siinä tätä samaa muodon, sisällön ja syvällisyyden vatkausta.)


perjantai 22. kesäkuuta 2018

HEREDITARY - Pahan perintö

Minä en valitettavasti ymmärrä tämän elokuvan hypetystä. Kauhussa ja komiikassa on sama ongelma. Jos edellinen ei kauhistuta eikä jälkimmäinen naurata, ei mitään ole tehtävissä. Tässä kävi niin. Koin kerronnan haahuilevan mystiikan ja psykologisen kauhun ja draaman välillä niin pitkään ja yrittävän liian vakavasti kumpaakin, että eläytymiseni kärsi. Ja jotenkin aika loppui tekijältä kesken perheen dynamiikan rakentelemisessa. Ehkä tästä saanut hyvän mini-sarjan. Äidin ja isoäidin suhteen taustat jäivät myös minulle aika yhdentekeviksi. Koko isoäidin hahmo oli paperia, rekvisiitta. Siksi hienosti näyteltyyn äidin tuskaan eläytyminen jäi pinnalliseksi ja koska hän oli keskeinen hahmo, turhuus tarttui koko juttuun. Fiilikseni oli, että elokuvan henkilöhahmot olivat ikään kuin valjastettu uudistamaan lajityyppiä. Ei elämään itse.

Pari hienoa kohtausta elokuvassa oli.

Ja olihan tässä sitä komiikkaakin, valitettavasti. Lopun tahaton sellainen oli viimeinen niitti. Se että elokuvissa yleisö naurahteli lopussa (eikä hermostuneesti), ei tietenkään auttanut asiaa kun huomasin, että en ollut vaivaantuneen oloni kanssa yksin. Kauhuelokuvaparodiasta ei oltu kaukana. Jotenkin elokuva haki kaikkea liian kaukaa ja syvältä.

Olin kahden ja kolmen tähden välillä, mutta kun kirjoitin tämän, huomasin olevani kahden kannalla. Jään yhä odottamaan sitä vuosikymmenen kauhuelokuvaa. Get Out oli melkein sellainen, mutta loppupuoli pilasi sitäkin. Se kylläkin vältti tahattoman koomisuuden.

Tai sitten minuun ei vain enää kolahda mikään.

...

Tuli mieleeni että mini-sarjana paljon olisi parannettavissa. Sitten kuulin, että tämä oli alunperin kolmetuntinen. Ehkä juuri tuossa poistetussa materiaalissa on kaikki kaipaamani. Jos pitkä versio julkaistaan, palaan asiaan.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

LARS HULDÉNIN HAUTAKIRJOITUKSET


Niitä löytyy Pentti Saaritsan yhteistyössä Huldénin kanssa  suomentamina ainakin Erään marjamatkan seikkaperäisestä kuvauksesta. Nämä aforistiset runot tai runolliset aforismit kuuluvat minulle tärkeimpieni joukkoon. Ne ovat tiivistyneitä lauluja ja maisemia. Luen niitä aina uudelleen ja uudelleen, pikkuista liikutusta tuntien. Toisaalta ne ovat mieltä kiusaavia lars de melloja: Ketä minä taas rakastinkaan? Tai: Lue minulle runo. Ehkä siitä on sinulle apua. Jotkut minua taas joka kerta ärsyttävät: Minä kaaduin jonkun aatteen puolesta.  Yksinkertaistetaanko tässä (pasifistisin sävyin) elävän ihmisen eksistentiaalisia velvollisuuksia eläviä kohtaan? Vai kuvataanko yksittäisten tekojen katoamista yksilön tavoittamattomiin? Se nyt tietenkin on selvää, ettei vastausta kuolleilta kannata kysyä.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

KÄÄNTEISTÄ ITSEKKYYTTÄ

Kuulin juuri radiosta, että Bernard Shaw kieltäytyi Nobel-palkintonsa rahoista, koska hänellä oli rahaa jo tarpeeksi.

Sietämätöntä narsismia! Hyvyydellä ja boheemisuudella rehvastelua!

Jos hän ei tarvitse niin kukaan muukaan ei sitten! Niinkö? Kun rahahan ei ole HÄNELLE tärkeää.

Kuulkaas te kaikki maailman rikkaat ja tekin, jotka muuten vain ette pidä rahaa itsellenne tärkeänä. Juuri teillä on velvollisuus ottaa kaikki palkintorahanne ja arpajaisvoittonne vastaan, juuri teidän, koska juuri te olette niitä, jotka voivat liikansa lahjoittaa helposti pois niille, joilla ei vielä ole.

Onko siis mitään itsekkäämpää kuin rikas, joka kieltäytyy enemmästä rahasta kohtuuteen vedoten?




tiistai 12. kesäkuuta 2018

HANDMAID'S TALE

Ilkassa 10.6. Vanessa Valkama kirjoittaa:" Tv-sarja perustuu Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaaniin, jonka vuonna 1985 maalaama synkkä kuva tulevaisuudesta tuntuu nyt pelottavan mahdolliselta."

Mahdolliselta? Atwoodin itsensä mukaan mitään kirjoittamaansa hänen ei ole tarvinnut tuolloin 1985 keksiä. Ja uskon että jos nyt tämän monikulttuurisen kirjon aikana kirjoittaisi, vielä vähemmän. 

Dystopia on petollinen lajityyppi. Sillä voi paeta mielikuvitukseensa sitä, mikä on jossain jo pelottavan todellista. Nenämme edessä. 

Lainaan itseäni, edellistä kirjoitusta Unohtakaa mielikuvitus: 

"1975 murhatun Pier Paolo Pasolinin elokuva Salo - Sodoman 120 päivää on tekijänsä mukaan elokuva, jossa "ei ole pienintäkään sijaa perustelemattomalle mielikuvitukselle". Elokuvan nähneenä olen samaa mieltä. Teos pakottaa katsomaan kärsimyksen tyhjyyttä ja turhuutta. Kun kiusattu nuori nainen huutaa ulostetta täynnä olevasta sammiosta "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit" ja hänen ylitseen tuijottavat pyhimyspatsaat kuollein silmin, ymmärrän, että taide on hyödytöntä ja passivoivaa, oopiumia kansalle. Tuijotan katsojana kärsimystä ja julmuutta kuin patsas, kylmästi ja hyödyttömästi. (Viihteessä teen sen rehellisesti.)  Niin kauan kuin katson tätä, en tee mitään. Niin kauan taide passivoittaa. Eikä mikään elokuvan sisäinen logiikka, taide tai mielikuvitukseni minua tästä vapauta."

Kuka on juuri nyt tuo ulostesammioon pakotettu tyttö? Taiteen kanssa ion oltava tarkkana. Se on merkityksetöntä niille, jotka juuri nyt kärsivät. Siksi taiteesta on aina muistettava katsoa pikkuisen sivuun. Ja kun olen ihan rehellinen, pelottavan mahdolliseksi en euro-amerikkalaisessa todellisuudessa Atwoodin visiota ihan heti koe. Jos en siis hae sitä globaaleista yksityikohdista. Ilmaisu pelottava tuntuu tuossa Valkaman tekstissä enemmän halulta kuulua tiedostavaan kohdeyleisöön.

perjantai 1. kesäkuuta 2018

UNOHTAKAA MIELIKUVITUS! (Ilkan ja Pohjalaisen kolumni 31.5.)

Hyvä kirja antaa tilaa mielikuvitukselle. Minua ärsyttää tuo hokema ja siksi kirjoitan tämän. Aivan kuin joku vaatisi mielikuvituksensa ensisijaisuutta ja julistaisi sen erinomaisuutta taiteen kustannuksella. Ja samalla vaatisi taiteelta syvyyttä ja haastavuutta (ja mielellään sellaista, jolle hänen mielikuvansa antavat sisällön). Autoeroottisuudeksi kutsutaan vaihetta, jossa vauva on kiinnostunut ylenpalttisesti omasta kehostaan. Mielikuvitukseensa taiteen ystävällä tuntuu olevan usein samanlainen suhde.

Ei luonto tietenkään turhaan ole mielikuvitusta meille rakentanut. Mielikuvituksen alkuperä on käytännöllinen. Se avulla on selviydytty hengissä. Ehkä siksi meillä onkin vaistomainen tarve esitellä omaa mielikuvitustamme kuin riikinkukko sulkiaan. Todistaa että olemme elossa. Taide jos mikä on tähän sielunsa esittelyyn tietenkin mainio väline. Viihdettä ylevämpi. Mutta se mikä palvelee mielikuvitusta, ei voi haastaa sitä. Taiteen pitää näyttää, missä reaalinen tulee vastaan. Sen on näytettävä rajat, ei annettava tilaa. Esimerkkejä? Kaksi teosta tulee heti mieleen.

1975 murhatun Pier Paolo Pasolinin elokuva Salo - Sodoman 120 päivää on tekijänsä mukaan elokuva, jossa "ei ole pienintäkään sijaa perustelemattomalle mielikuvitukselle". Elokuvan nähneenä olen samaa mieltä. Teos pakottaa katsomaan kärsimyksen tyhjyyttä ja turhuutta. Kun kiusattu nuori nainen huutaa ulostetta täynnä olevasta sammiosta "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit" ja hänen ylitseen tuijottavat pyhimyspatsaat kuollein silmin, ymmärrän, että taide on hyödytöntä ja passivoivaa, oopiumia kansalle. Tuijotan katsojana kärsimystä ja julmuutta kuin patsas, kylmästi ja hyödyttömästi. (Viihteessä teen sen rehellisesti.)  Niin kauan kuin katson tätä, en tee mitään. Niin kauan taide passivoittaa. Eikä mikään elokuvan sisäinen logiikka, taide tai mielikuvitukseni minua tästä vapauta.

Kafkan Muodonmuutoksessa Gregor Samsa herää eräänä aamuna jättiläismäisenä ja puhekyvyttömänä kuoriaisena ymmärtämättä miksi. Ja kaikkein kummallisinta on, ettei kukaan muukaan, lukijaa myöten, tule sitä koskaan ymmärtämään. Siksi tämä kuoriaisuuden kummallisuus on vain jollain sekavalla ja hämmentävällä tavalla niin lukijan kuin tarinassa esiintyvien henkilöidenkin hyväksyttävä sellaisenaan. Se on reaalinen, jota ei voi kuvitella pois. Ja erityisesti Gregor Samsan on eläydyttävä itseensä kohdistettuun myötätunnon ja säälin sekaiseen inhoon, pelkoon ja kauhuun, jotta hänen olemassaolonsa edes jotenkin olisi mielekästä ja jaettavissa muiden kanssa. Gregor Samsa ei elä eikä puhu mielekkäästi, mutta hän ei voi myöskään kuolla ilman apua. Siksi hänen on hyväksyttävä mieluummin sääli kuin tyhjyys; mieluummin itsepetos kuin totuus. Hänen on elettävä tyhjien mielikuviensa vankilassa. Samsa on niin tosi, etten halua häivyttää häntä mielikuvitukseeni.