keskiviikko 30. syyskuuta 2015

VIHAINEN EHDOTUS TALK-OHJELMAN (TAI POLIITTISEN "KUPARISEN" NÄYTELMÄN) AIHEEKSI

VAROITUS: TÄMÄ KIRJOITUS SISÄLTÄÄ SARKASMIA JA KYYNISYYTTÄ!


Olen kyllästynyt, TODELLA KYLLÄSTYNYT siihen, että kaikki taloustieteen ristiriitaisuus ja epäilyttävyys henkilöidään Juha Sipilään. Hänen pahuudekseen. (Enkä äänestänyt viime vaaleissa mitään kolmesta hallituspuolueesta. Äänestin vasemmistopuoluetta.)

Ei muuten, mutta kun tästä poliittisesta henkilöimisestä seuraa se efekti, että Sipilän kriitikot tuntuvat olevan aina enemmän oikeassa ja mikä oleellisinta, aina häntä totuudellisempia apriori. He ovat näytelmän hyviksiä jotka taistelevat pahista vastaan ja sekös meitä viihteen ystäviä tykästyttää.

Minä en ihan heti kuitenkaan halua uskoa Sipilää härskiksi valehtelijaksi ja siksi kysynkin, kuka Sipilää sitten "vedättää" tiedoilla, joita tämä joku itsekin ilmeisesti uskoo vilpittömästi tosiksi ja niin edelleen loputtomiin kuin jossain kummallisessa peilisalissa jumaliste. Jokuhan sen Sipilän 15-prosenttisenkin on hänelle laskenut. Ei Sipilä itse. Ja yhtä hyvin johonkin yhtälöön myös Sipilän kriitikot, vaikkapa Johanna Kuparinen ja kumppanit, argumenttinsa perustavat. Laskelmiin joihin hekin - uskovat. Juuri ne laskelmat oikeastaan nyt olisi kyseenalaistettava kun olemme jo unohtaneet itsemme hallituksen kritisointiin; oikein uinumme sen sulosoinnuissa, masturboimme sillä.

Nyt haluaisin siis kuulla metakritiikin äänen.  Voisiko joku siellä jossain pistää toimeksi? Ylellä vaikka? Vai kuuluuko toimittajien  jakaa toiseutta (tuo oli kollegani mainio ilmaisu, ei omani) ettei vain tule leimatuksi vallan ääneksi?!

Näiden taloudellisten premissien ja uskomusten asettajat nyt siis haluaisin nähdä vastakkain suorassa televisiolähetyksessä. Taloustieteilijät ja matikkapäät kummankin puolen papistosta ja sitten vielä ulkopuolisen neropatin kommentoimana. Että näkisin kuka on pettänyt ketä. Tai onko joku vain huono matemaatikko tai matematiikassa surkea virkamies. Vai salaliittoko tässä nyt on kyseessä perkele!

Ja muistakaa nyt siellä Ylellä että sen enempää poliitikkoja kuin heidän ärhäköitä kriitikkojaan ohjelmaan ei saa päästää!!! He kuitenkin omisivat koko ohjelman agedansa ajamiseen.

Jos ohjelman lopputulos on sekava kaaos, oikein hyvä niin, koska silloin kaaoksessa rypevät kaikki, siis ihan kaikki, myös ne valmiiksi oikeassa olevat. Tai jos lopputulos on se, että kaikki on pelkkää taloustiedeuskonnolla kuorrutettua ideologiaa ja aatetta, sekin on hyvä lopputulos, koska silloin myös kritiikki joutuu luopumaan viittauksista toisenlaisiin laskelmiin ja olemaan pelkkää läpinäkyvää ideologiaa ja aatetta itsekin vailla numeraalista referenssiä. Ja sitten vain kaduille mieltä osoittamaan kun mitään muutakaan totuutta ei pystytty osoittamaan! Palataan sinne vanhan ajan politiikkaan takaisin. Pistetään haisemaan.

Mutta juuri nyt sadistinen mieleni haluaa nähdä ainakin hetken erityisesti hallituksen kriitikoiden kärsivän ja katoavan tyhjyyden imuun.


Lähetin tästä kiltimmän version Ylen TALK-ohjelmaan.






maanantai 28. syyskuuta 2015

UGH! AHTISAARI ON PUHUNUT


Tämä kirjoitus on laajennettu versio kommentista, jonka pistin tutkijafoorumin keskustelurinkiin kun koin, että siellä esitettyä Ahtisaaren kommenttia ei perustellusti voi käyttää itseämme syyllistävästi pakolaistilanteessa.

Martti Ahtisaari keskusteli vuonna 2012 YK:n turvallisuusneuvostossa Syyrian tilanteesta. Tuolloin Venäjän lähettiläs Vitali Tšurkin hänen mukaansa ehdotti kolmikohtaista suunnitelmaa, johon sisältyi al-Assadin luopuminen vallasta, kunhan hallituksen ja opposition neuvottelut olisi saatu käyntiin.

Yhdysvallat, Britannia ja Ranska ja monet muutkin maat olivat kuitenkin vakuuttuneita, että al-Assadilta oli joka tapauksessa menossa valta, joten Ahtisaaren mukaan tarjous siksi torjuttiin ja tilaisuus menetettiin. Tästä Ahtisaari sitten teki seuraavan johtopäätöksen pakolaistilanteesta: "Olisimme voineet estää tämän, sillä pakolaisten virta on omaa tekoamme. En näe mitään muuta mahdollisuutta, kuin pitää hyvää huolta näistä ihmisparoista. Maksamme laskua, jonka itse aiheutimme."**

Ihmettelen kyllä Ahtisaaren päättelyä. Vai oliko al-Assad jo suostumassa tähän ja se ammuttiin tietoisesti alas poliittisin motiivein eikä väärän tilannearvion vuoksi? Silloin ilmaisut pakolaisten virta on omaa tekoamme ja maksamme laskua, jonka itse aiheutimme olisivat perusteltuja. Nyt ne ovat minusta spekulatiivista ja hieman pateettista julistusta, joka olisi uskottavampaa ilman tosiasiaksi naamioitua olettamusta.

Mutta pakolaiset on otettava tässä tilanteessa vastaan, se on selvä. Olivat Ahtisaaren julistukset kyllin perusteltuja tai eivät.
-

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

NETTIVIHAN SELITTÄMISESTÄ (JA KOHTAAMISESTA)

"Nettivihan taustalla on Hellstenin mielestä isompi asia kuin lama, työttömyys, leikkaukset tai edes pakolaisaalto. 'Taustalla on se kulttuurimme vika, että olemme järjestelmällisesti purkaneet yhteisöllisyyttä. Kun ihmisillä ei ole toimivaa lähiyhteisöä, jossa peilata itseään, he kiinnittyvät samanmielisten nettiryhmiin.' " 

Näin Tommy Hellsten Valomerkkissä (http://www.valomerkki.fi).


Ei tästä enää puutu kuin huono itsetunto.

Nettivihan taustalla on se tosiasia, että vihaa tunteva ja sitä itselleen perusteleva ihminen voi ilmaista tunteitaan netissä; että väline vastaa tarpeeseen. Ero muihin vihan muotoihin on välineellinen, ei laadullinen. Ei nettivihaa tarvitse selittää psykodynaamisesti yhteisöllisyyden puuttumisella vaikkapa vuoden 1938 Kristalliyötä enempää tai vähempää.

En myöskään osaa ajatella Hellstenin tavoin niin, että fundamentaalia vihaa ja humaania kriittisyyttä harrastavat yksilöt viihtyisivät samoissa yhteisöissä kunhan nettiä vain ei olisi koskaan keksitty. (Muuhunhan johtopäätökseen tuosta kommentista ei ymmärtääkseni voi tulla, mutta oikaiskaa minua jos oivallatte jotain muuta.) Sitä paitsi - sallinette tämän kovin teoreettisen ajatusleikin - eikö nettivihaaja juuri välineensä ansiosta joudu kohtaamaan haastajansa?  Eikö juuri netissä mahdollistuva anonyymius altista häntä siihen kasvokkuutta enemmän? 

Ja kun vauhtiin pääsin, jatkan vielä ajatusleikkiäni. Mitä esittämistäni kysymyksistä sitten seuraa meille netissä itseämme reflektoiville humanisteille? Olisiko meidän harrastettava eräänlaista somejudoa vihaajamme kanssa eikä heti vastustettava häntä entistä aggressiivisemmaksi tai vaiettava kuoliaaksi? Ei voimakkaan reaktiivisesti eriävään maailmankuvaan suhtautuen vaan yhteistä kieltä aktiivisesti etsien ja sitä kautta jopa yhteiseen mieleen edeten? Vihaava kun odottaa vastustajaltaan vastavihaa tai ylimielistä reaktiivisuutta. Hän elää siitä. Kannattaako meidän siis sitä tarjota? Kun heidät täällä somessa on kerrankin mahdollista kohdata.

lauantai 26. syyskuuta 2015

TÄHTIÄ KEITH JARRETTIN TRIOLLE

Kuten kirjoituksessani Kuinka puhua maallikkona Cecil Taylorista tunnustan, en oikeastaan osaa sanoa mitään perusteltua musiikista ja siksi yritän ulkomusiikillisin avuin siitä puhua ja perustella, miksi tykkäyksiäni kannattaisi muidenkin kuunnella tai tykkäämättömyyksiäni olla kuuntelematta. Sitä mitä rakastaa kun haluaisi muidenkin pitävän edes vähän tärkeänä ja sitä mitä inhoaa haluaisi muidenkin karttavan. Niin se on. Järki tietenkin todistaa muuta, mutta nautintoon kuuluu aina sen verran narsismia, että se täydellistyy vasta tuolla tavoin vuorovaikutteisena. Tulee vasta jaettuna todeksi. Vai minkä muun takia minäkään kirjoittaisin? Pyyteettömän sivistämisen takiako?

Intellektuaalisessa paradigmassa tähditystä taideteosten arvioinnissa kuuluu väheksyä. Tai ainakin pitää harmittoman yhdentekevänä tasona. Omalta osaltani olen jotain päinvastaista perustellut kirjoituksessani Tähdittämisen iloinen tiede (jonka kävin tätä juttua varten päivittämässä) ja tuntuu että olen aina vain vahvemmin tuota mieltä. Minulle tähdittäminen on intiimeintä mieltymystensä jakamista lukijan kanssa. Tunnustuksellista informaatiota. Tuossa edellä mainitsemassani tekstissä kirjoitin näin (viitaten Barthesin teokseen Valoisa huone): "Tähditys on minulle Barthesin punctumia, jossa jokin kiistatta tosi aistimus ja vaikutus pakottuu esiin tahdottomasti ja ilman sanojen auttavaa viittaavuutta. Kyse on tunteidemme tavoin eräänlaisesta episteemisestä ja semanttisesta tiivistymästä, jota ei ole mahdollista palauttaa sanoiksi, niiden summaksi."

Sitten tuohon otsikon aiheeseen. Kuuntelin taas kerran Keith Jarrettin Changesin (1984). Edes maestron ääntely ei rikkonut lumousta. (Tosin tyttäreni on eri mieltä mitä ihmettelen kun Glenn Gouldin epävireinen hyräily ei häntä häiritse lainkaan.) Jos Cecil Taylor haastaa kummallisessa sävelasteikossaan synteettistä kokemusta, tällä levyllä Gary Peacock bassollaan, Jack DeJohnette rummuillaan ja Jarrett pianollaan luovat saumattoman synteettisen olion, jonka haluan jakaa kanssanne. Käykää kuuntelemassa YouTubessa ja miettikää, antaisitteko itse Changesille viittä pinnaa viidestä kuten minä teen. (Eikä se tunnu edes riittävän.) Ja jos yhtään tarvitsette hyvää tahtoa, olette korkeintaan neljän kannalla. Hyvä tahto kun ei kuulu täydelliseen esteettiseen elämykseen. Sen yhteydessä hyvä tahto on aina epäilyä eikä hyvyyttä. 

tiistai 22. syyskuuta 2015

MINÄ JA MYSTIKKO (päivitetty 25.9.)

Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa oli 15.9.2015* vieraana Kuolemanrajakokemukset - Tutkimuksista tulkintoihin -teoksen kirjoittaja, Helsingin yliopiston uskonnonfilosofian dosentti Leo Näreaho. Ohjelma oli asiallinen ja kiinnostava kuten Häkkisellä tapaa olla. Näreaho lähestyi aihettaan niin kiinnostavasti että kirjankin voisin lukea. Hän oli lopulta itse päätynyt ajatukseen kosmisesta tietoisuudesta, eli panpsykismiin**, jota käsitettä hän myös itse käytti. Kvanttiteoreettisiin selityksiin mielen ja kuolemanrajakokemuksista hän ei oikein syttynyt. Hänen näkemyksensä oli, että mieli ja tietoisuus on myös muuta, vuorovaikutteinen ja filosofinen kysymys ja sitä on lähestyttävä myös muun kuin aineen tulokulmasta. Kyllä niinkin, mutta minusta se ei sulje pois sitä, että se on vuorovaikutteista ja filosofista juuri hiukkasten liikkeen ansiosta. Niiden efektinä. Tässä ajaudutaan turhauttavaan kehään jos väittelyä jatketaan; toivottomaan yritykseen erottaa henkeä aineesta. Silti minä valitsen mieluummin hiukkasten efektisyyden vaikkapa onnen tai pelon tunteen syyksi kuin kosmisen tietoisuuden.

Näreaholle kvanttifysiikka selitysmallina oli siis epäuskottavampaa kuin panpsykismi, jossa kaikki todellisuus on ainetta muokkaavaa mieltä. Itse en ymmärtänyt miksi, koska minulle panpsykismi on pitempi loikka tyhjyyden yli kuin kvanttifysiikka. Minun on pysyttävä mallien ja koettelun puolella todellisuutta. Mystinen selitys ei ole minulle koskaan korvaava selitys. Kaikki se mitä on pitänyt mallintaa ja testata jotta siitä voi puhua mielekkäästi, kestää juuri ja vain niin kauan kuin malli on perusteltavissa. Kaikki pysyy tai katoaa sen mukana. Niin kuin vaikkapa se oletus, että ajatuksen lukeminen ei ole periaatteessa ristiriidassa sen kvanttifysiikan mallin kanssa, että hiukkanen voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Toisin sanoen: minun maailmankuvaani ajatus aineesta irrallisesta ja itsenäisestä tietoisesta entiteetistä ei sovi, nimitetään sitä jumalaksi, korkeammaksi olennoksi tai kosmiseksi tietoisuudeksi. Mieluummin odotan, miten emergenssin teoria etenee. Lähestyn siis mielen kysymystä itsepäisesti aineesta käsin. Minulle kosminen tietoisuus on mystiikkaa, joka ikään kuin odottaa kohtaamista fysiikan kanssa mutta ei testaa itseään sen ehdoin. Mystikko siis odottaa fysiikan selittymistä kosmisen älyn syntetisoimana, minä taas kosmisen älyn selittymistä modernilla fysiikalla.

Mysteeriä ja selittämätöntä en tietenkään voi kieltää, koska sitä ei voi minun logiikallani kieltää testattavaksi mahdottomana oletuksena. Mysteeri ja selittämätön ovat reaalista, joita symbolinen ja imaginaarinen, eli kielellinen ja kaltaisuus, eivät voi kuvata. Kuinka siis kieltäsin ei minkään? Ja tärkeää on tässä vielä erottaa mystiikka ja mysteeri toisistaan: mystiikka on jo maailmankuvallista symbolista selittämistä kun taas mysteeri ja selittämätön ovat tyhjiä käsitteitä koska yrittävät mahdotonta, eli viitata ilmaisemattomaan reaaliseen. Mystiikka, siis tässä ajatus jumalasta tai kosmisesta oliosta, on jo liikaa symbolista ja jonkin kaltaista ollakseen välittömästi totta sen enempää kuin tieteelliset mallit ennen testaustaan. Mutta koska myös "ihmeiden" selittäminen kvanttifysiikalla on  vain villi oletus, niin enin mitä voin itsekään sanoa on, että  jos vaikkapa ajatusten lukeminen ei periaatteessa ole ristiriidassa kvanttifysiikan kanssa, ilmiö on minulle lähempänä fysiikan kuin mystiikan rajaa. 

Kaikki käsilläoleva on huomaamatonta niin kauan kuin se toimii. Kuin vasara jota ei tarvitse ajatella kun sitä käyttää mutta jonka huomaa heti kun sen varsi katkeaa. Todellisuuskästyksemme on tällainen vasara. Mutta voiko mystikon vasarasta koskaan katketa varsi?
-
*Toistaiseksi kuunneltavissa Yle Areenassa.
**Panpsykismi (kreik. pan 'kaikki' + psykhē 'sielu') on mielenfilosofian suuntaus, jonka mukaan kaikkeuden ja tietoisuuden alkeishiukkaset ovat mielellisiä tai henkisiä (psyykkisiä tai mentaalisia) eli inhimillinen tietoisuus on niissä jo ”idullaan”. Panpsykismin sanotaan olevan lähempänä mystiikkaa tai parapsykologiaa kuin luonnontieteitä, koska sitä on mahdotonta osoittaa todeksi ja kokemusperäisen todentamisen asemesta tulokset ovat lähinnä filosofisia. Wikipedia


Ks. myös kirjoitus Vive la différance tunnisteesta Derrida


lauantai 19. syyskuuta 2015

HUOJUVA TALO HARMITTAA

Maria Jotunin 1935 kirjoittaman (mutta -63 julkaistun) Huojuvan talon lauserakenteet ovat kyllä aikalailla sitä jotunimaista ja pikkuisen vielä teoksen kirjoittamisen aikakauteen kuulunutta kaunokirjallisuutta jota en tahdo jaksaa.* Teoksen lörpöttelemättömyys ja ajattelun tarkkuus saa minut kuitenkin jaksamaan sitä erittäin hyvin. Juuri nuo ominaisuudet saavat sen ylittämään aikansa ja tyylinsä.

Mutta juuri siksi että Jotuni on niin hyvä, minua harmittaa niin vietävästi romaanin loppu. Se on kummallinen. Hengeltään lepsu. Jotuni herkeää tarkasta ajattelusta epäuskottavaan anteeksiannon eetokseen eikä ole loppuun asti tosi. Sen vielä ostan, että aikuinen nainen ottaisi väkivaltaisen miehensä aviottoman lapsen itselleen syystä tai toisesta mutta en sitä, että heidän yhteinen poikansa tekee sen lopulta niin vaivattomasti ja vähin kivuin kun on ensin asettunut isänsä julmuutta vastaan ja kärsinyt siitä syvästi. Jokin riitasointu tästä pitäisi enemmän välittyä. Nyt romaani jää ikään kuin kesken tai sitten se olisi pitänyt lopettaa aiemmin. Aviottoman lapsen tulo perheeseen ja pojan sopeutuminen siihen ohitetaan luonnosmaisen ohuesti ja epäuskottavasti. Ikään kuin Jotuni ei enää olisi jaksanut innostua aiheesta kunnolla. Loppu on kiirehtimistä onneen.

En ymmärrä. Mikä teki Jotunin liian varovaiseksi näyttämään sen, mitä teos jo pistää meidät odottamaan? Eli pojan tuskaa ja Lean itsepetosta selittäessään tälle kaikkea parhain päin. En tiedä miten tosissaan tämä lopun madonnaäiti pitäisi ottaa? Säikähtääkö Jotuni omaa tosiuttaan? Pyytääkö lukijoiltaan anteeksi taiteensa tuottamaa kipua?

Kaikesta huolimatta Huojuva talo on älykäs ja viisas romaani. Poikkeuksellinenkin. Meidän Kohtauksia eräästä avioliitosta.**

-

 *Ks. Suomalaisten klassikkojen ajattomuudesta
**Kannattaa lukea tv-sarja tekstinä. Olen samaa mieltä kuin Kaisa Korhonen (joka ohjasi jutun näyttämölle), että Bergman oli oikeastaan parempi kirjoittaja kuin elokuvaohjaaja. (Myös Yksityisiä keskusteluja on hyvä.)

perjantai 18. syyskuuta 2015

JAKAANTUNEEN MIELEN ILMAISUA

Jotkut asiat tuntuvat mahdottomilta ajatella kerralla yhdeksi. Tai sitten ne ovat sellaisia asioita.
...

Säästöt eivät saa jakautua epätasaisesti. Olen tässä mielenilmaisun takana ehdottomasti ja liittojen on pysyttävä kovana (ja siltä Lylyn puhe mielenilmaisijoille kuulostikin).

Osalle työväestöä ollaan jakamassa huonoa kättä ja he tarvitsevat solidaarisuutta. Itse kuulun johonkin puoliväliin häviäjiä. Lomasta lähdössä 8 päivää ja samalla tietenkin lomarahoista, mutta tässä hallituksen sanelemassa kontekstissa minun uhrini ei auta itseäni suurempia häviäjiä. He häviävät yhäkin liian paljon ja tämä hulina on heidän vahva viestinsä hallitukselle ja hyvä niin.

Kuitenkin haluaisin kuulla mielenilmaisijoilta viestin myös liitoille. Siis että näihin ja noihin muutoksiin olemme valmiita jos ne kerran ovat tasa-arvoa tukevia ja kuitenkin sen 5 prosentin arvoisia, mitä valtiovarainministeriön matemaatikot ovat laskeneet. Mielenilmaisijoiden pitäisi puhua selkeästi kummallekin osapuolelle, hallitukselle ja liitoille, vaatia heitä samaan pöytään vielä kerran. Kenenkään muun kuin häviäjien itsensä ei pidä tehdä retoriikkaa omalla eriarvoisuudellaan.Vartti lisää työpäivääni ja lomarahoja uusiksi kelpaisi minulle jos se tasaa eriarvoisuuden. (Talk-ohjelmassa rohkea kätilö olisi ollut valmis vartin lisään työaikaan ja lomarahoihin puuttumiseen; ja jos tuosta 5 prosentista on erimielisyyksiä, niin kuin ainakin SAK:n ja Lylyn osalta tuntuu olevan, haluaisin nähdä televisiokeskustelun, jossa ministeriön matemaatikot ja liiton matemaatikot riitelisivät kunnolla keskenään ja tuomarina olisi mikäpäs muu kuin puolueeton matemaatikko.)

Itse haluaisin joskus nähdä, miten nämä toimenpiteet vaikuttavat työllistymiseen. Vai käykö niin, kuten erään tuttavani kanssa tuumailtiin, että jos kauppa ei sittenkään virkisty koska kukaan ei ole kiinnostunut ulkomailla tuotteistamme, tästä syntyvä säästö ei mene työllistymiseen vaan jälleen kerran sijoittamiseen, eli häviää toiseen todellisuuteen siis. Palkkaako muka kukaan ketään pelkästä hyväntahtoisuudesta?

Oma viestini Sipilälle on, että hän hätäilee nyt turhaan ja Lylylle että kysy rehellisesti jäseniltäsi, mitä he ovat valmiit tekemään. Hurmioituneeseen joukkohenkeen ei ehkä sittenkään nyt ole aikaa. Nyt tarvittaisiin arvovaltaisuudet ylittävää metatasoa. Eli kuka puolueeton vedättäisi sitä pitkää tikkua, joka antaisi vedon hävinneelle luvan aloitteeseen ilman kasvojensa menettämistä?




keskiviikko 16. syyskuuta 2015

EPOOKIN VAIKEUDESTA

Tiedän että elokuva-arviota ei pitäisi tehdä noin 10 sekunnin uutisista näkemänsä pätkän perusteella. Minä kuitenkin nyt teen sen ja kirjoitan Kätilöstä. (Olisikin mielenkiintoista kuulla kommentteja osuvuudestani niiltä, jotka elokuvan ovat nähneet.)

Näkemässäni katkelmassa Krista Kosonen, Pirkka-Pekka Petelius ja Leea Klemola istuvat pöydässa huoneessa, jossa kaikki on jotenkin liian siistiä, värikylläistä ja lavastettua (kun sen pitäisi olla enemmän Mollbergin Maa on syntinen laulua). En hetkeäkään uskonut, että nämä ihmiset ovat tosia ja elävät tuossa tilassa. Edes ne Kososen pyöreät silmälasit eivät luoneet efektiä. Klemolakin joka on taitava nättelijä, ylinäytteli hirvittävästi, teki tyyppiä. Samoin Petelius. Miksi näkemäni ei luonut tunnetta ajasta ja tilasta, johon voin rajattomasti eläytyä? Tunsin aivan liikaa katsovani lavastettua ja ohjattua fiktiota. 

Epookki on vaikea laji.

Tämän hetken parhaimmat naturalistisen tilan luojat maailmassa (kyllä, luitte ihan oikein, uskallan väittää näin) ovat ohjaaja Juho Kuosmanen ja kuvaaja J-P Passi. Taulukauppiaat ja lyhäri Hevoshullu ovat vaikuttavia osoituksia tästä. Kummastakin löytyy teksti blogistani. 

Nyt kuitenkin elän jännityksessä: Kuosmanen tekee epookkia Olli Mäestä. En tiedä onko Passi mukana projektissa, mutta toivon niin koska uskon hänellä olevan suuri osuus siinä, mistä pidän heidän elokuvissaan. Toivon parasta ja pelkään pahinta. Eikä auta että itsekin olen kokkolalainen.

Palaan myöhemmin asiaan kunhan elokuva julkaistaan.

maanantai 14. syyskuuta 2015

VAPAAN TAHDON FENOMENOLOGIAA JA RIKOSSEURAAMUSTYÖTÄ

Rikosseuraamuslaitoksen työntekijän kuuluu uskoa ihmisen kykyyn muuttua. Jos tuon uskon kieltää, ei kannata hakea meille töihin. 

Työssäni perustavinta ovat arvot. Vapaalla tahdolla ei ole merkitystä (vaikka tuomioistuimet ilman vapaan tahdon oletusta eivät tietenkään voi toimia eikä ihminen, ainakaan ilman syvää turhautumista, vaatia sovitusta).* Vapaan tahdon mitätöiminen tuntuu tietysti kummalliselta, mutta yritän perustella sitä esittämällä kysymyksen johon en vastaa: jos elävä organismi väsyy loputtomaan lusimiseen ja muuttuu, niin onko kyse vapaasta tahdosta vai siitä, että organismi alkaa väsyä ja oppia  jotain kokemuksestaan ja tämä kokemus sitten tuottaa arvoja, joiden perustella on voimaannuttavaa eli organismin kannalta hyödyllistä jatkaa muutoksen tiellä? En tiedä. Mutta näin kannattaa ajatella, koska lopputulos on työni kannalta sama riippumatta siitä, onko vapaata tahtoa vai ei.


Mutta sen olen oppinut, ja ehkä jo tiedänkin, että ihminen olisi työssäni aina kohdattava arvot edellä ja ilman vapaan tahdon oletusta. Toisen vaikeutta muuttua ymmärtäisi ja jaksaisi silloin paljon paremmin. Sillä enkö turhaudu juuri olettamaani vapaan tahdon subjektiin kun turhaudun retkahtelevaan narkomaaniin, rikoksiaan uusivaan taparikolliseen tai omaan kiukuttelevaan lapseeni? 


Uskomme vapaaseen tahtoon mahdollistaa mielekkään kommunikaation ja käsityksemme hyvästä ja pahasta, mutta se tekee meistä myös kärsimättömiä ja vaativia, jopa aggressiivisia. Vapaata tahtoa olisikin tarkasteltava oman reaktiivisuutensa fenomenaalisena objektina, mielensä sisäisenä ilmiönä (koska sitä se uskomme kohteena voi vain olla). Ei toisen ihmisen mittana.


Niin. Vapautuessamme vapaan tahdon pakkomielteestä menee pesuveden mukana paljon muutakin turhaa.
-
*Ks. Vapaan tahdon lumeesta

lauantai 12. syyskuuta 2015

TUNTEEN JA SANANVAPAUDEN ULKOISUUDESTA

Sananvapaus ja vapaus ajatella perustelemattomiakin ajatuksia on paradoksaalinen kysymys. Samanmoinen kuin tunteemme. Niihinhän ajattelemme olevamme välittömästi oikeutettuja. Ne ikään kuin tuntuvat välittömästi tosilta ja sisäisiltä vaikka ovat ytimeltään eräänlaisia "ulkoisin" uskomuksin tuettuja episteemisiä tiivistymiä.* Ja jos emme usko ajatuksiamme tosiksi ja jollain tavoin jo perustelluiksi, vaikka sitten metafyysisin perustein, emme koe ja tunne niitä sisäisestikään tosiksi emmekä halua niitä silloin käyttää perusteina toimintaamme. Toisin sanoen: perusteina arvoillemme. Ilkka Niiniluoto muotoilee asian kirkkaasti. Hänen mukaansa uskonnollisilla ajatuksilla on uskovalle tunnemerkitystä juuri siksi, että tämä uskoo ne tosiksi. Tämä sopii tietenkin kaikkiin uskomuksiimme ja tunteisiimme.

Tunteet ovat siis episteemisesti yhtä ulkoisia kuin muukin satunnainen minuutemme, ulkoiset tapahtumat tai toisen ihmisen väittämät. Siksi tunteita on koeteltava samoin kuin ajatuksiaan ja ulkoista todellisuutta. Tällä tavoin tunne on aina ulkoinen. Se kuuluu ulkoisen minän piiiin.**

Meillä on oikeus sisimmässämme ajatella ja tuntea mitä vain, mutta viimeistään äänestäessämme tai allekirjoittaessamme adresseja ajatukset ja niiden perustelut konkretisoituvat muiden ihmisten elämään vaikuttaviksi. Perusteluitaan on tuolloin ainakin itseltään kysyttävä. Tarkasteltava sitä minäänsä mahdollisimman ulkoisena.

-

*Ks. tunniste tunne
** Käsitteestä enemmän Tutkijaliiton julkaisemassa Sartren kirjassa Minän ulkoisuus.

DONNERIN META-ARMI

Armi eli ja Donner ohjasi tavoitellen meta-elokuvaa, jossa tehdään näytelmää ja kommentoidaan sitä sekä Armia ihmisenä ja roolina.

Minusta tämä idea jää puolitiehen. Suurin ongelma elämykseni suhteen on se, ettei meta-taso näy eikä varsinkaan tunnu näyttämöllepanossa. Kumpikin taso näyttää ja tuntuu samalta, teatterilta. Näytelmän ohjaajan hahmokin NÄYTTELEE metatason ohjaajaa eikä OLE sitä. Hän ei tule elokuvaan sisälle "sivusta" vaan on jo valmiiksi siellä, samalla rekisterillä. Eli Pekka Streng näyttelee sitä samaa näytelmää  jota hänen tässä elokuvassa pitäisi muka ohjata. Streng olisi pitänyt ohjata pelkästään OLEMAAN kameran edessä. Donner ei ole ollut tässä tarkkana. Myös Haapkylä NÄYTTELEE pohtivansa rooliaan kun olisi pitänyt olla HAAPKYLÄ pohtimassa rooliaan.

TIEDÄN kyllä mihin tässä pyritään, mutta elokuva ei INSPIROI siihen. Tässä Donnerin olisi pitänyt herättää tiimi ideaansa, niihin ratkaiseviin EROIHIN esillepanojen välillä, jotka efektoivat metailun. Nyt meta-taso ei erotu tarpeeksi, että kokisin ja tuntisin ihmisten puhuvan siitä mitä näen ja että mieleni tuon eron kautta avautuisi vapaaseen pohdintaan nähdystä. Elokuva menee tukkoon. Metataso jää myös määrällisesti liian niukaksi eikä myöskään siksi ole tasapainossa muun aineksen kanssa.

Teemalta äskettäin tullut Al Pacinon Looking for Richard oli inspiroiva meta-elokuva, jossa mieli liikkui näyttämöllepanon estelemättä. Ihan vain että tiedätte mitä tässä haen. Pidin Donnerin Kuulustelusta 4 pinnan verran ja siksi odotin tätä mielenkiinnolla. Nyt vain 3. Korkeintaan.


perjantai 11. syyskuuta 2015

KOHTAAMINEN SEINÄJOEN TORILLA

Kävellessäni lounastauon sikarilleni kahvila Palaverin terassille minulta tultiin pyytämään nimeä kansalaisaloitteeseen sukupuolineutraalin avioliittolain perumiseksi. Sanoin että uskonnottomana minulla ei ole perustetta allekirjoittaa tätä kansalaisaloitetta. Myöskään tieteellistä näyttöä vahingollisuudesta, joka lapselle seuraa adoptoimisesta samaa sukupuolta oleville vanhemmille, ei ainakaan vielä ole, ja tämän hetken perusteella teen päätökseni. Siihen tämä nimen kerääjä lausui, että uskonnottomatkin ovat nimensä keräykseen laittaneet koska adoptoinnissa lapsesta tulee väline (ilmeisesti periaatteeliselle oikeudelle toteuttaa vanhemmuutta, mutta en tätä alkanut tarkentamaan). Minä vastasin että miten tämä liittyy seksuaaliseen suuntautumiseen? Lapsettomat heteroparitkin voivat adoptoida lapsia väärin motiivein, tehdä lapsia vaikkapa tunteakseen itsensä vanhemmiksi ja elämänsä tarkoitukselliseksi, siis eksistentiaalisista syistä eikä suinkaan lapsen elämän ja hänen rakastamisensa itseisarvon vuoksi. Miksi homoparin halu kokea vanhemmuus olisi epäilyttävämpää kuin heteroiden? Toisin sanoen: onko lapsen välineellisyys mahdotonta kummankaan kohdalla? Voimmeko olla todella varmoja kummankaan parin sisäisistä motiiveista? 

Seuraavassa kommentissa maistui jo metafysiikka (siteeraus ei ole tarkka): "Luonto on tarkoittanut avioliiton eri sukupuolten väliseksi suhteeksi ja se edeltää kaikkea lakia." Tähän vastasin että jos luonnon sanoo jotakin tarkoittavan, varsinkin ennen lakia, siihen täytyy olettaa jumala (tai muu metafyysinen tarkoittava entiteetti); luonto ei itsessään anna moraalisia ohjeita, se vain tapahtuu. Selvästikin hän liitti huomaamattaan luontoon tarkoittavan metafyysisen olion. 

Niin kuin aina, vasta tuon kohtaamisen jälkeen tuli mieleeni ajatus, joka olisi pitänyt sanoa heti: jos luonto olisi moraalinen imperatiivi, meidän täytyisi kerätä nimiä vaikkapa polkupyörien valmistamista vastaan, koska luonto selvästikin on tarkoittanut meille luomansa jalat kävelemistä varten. (Mitä ilmeisimmin tämä ei ole tullut kenenkään mieleen siksi, että kukaan ei tunne seksuaalista vastenmielisyyttä pyöräilyä kohtaan.)

Yritin selittää tälle ihmiselle, että jos hän sanoisi minulle suoraan, että toteuttaa nimiä kerätessään Jumalan tahtoa ja että kaikki perustelu palautuu siihen, se olisi minusta johdonmukaista ajattelua ja arvostaisin sitä. (Ymmärrän toki, että tuolloin hän ei saisi listaansa niiden uskonnottomien nimiä, jotka kykenee nyt harhauttamaan tällä uskonnollista diskurssia kiertävällä metafysiikallaan.) 

Oli selvää, että tämä ihminen yritti yhdistää uskonnottoman ja uskovan kielipelin yhteensopimattomuutta luontokäsitteen avulla. Ikään kuin luonnonlakien neutraalissa kategoriassa. Eli siis ajatus oli, että eikö sinulle uskonnottomana kelpaa tuo että luontokin niin on tarkoittanut? Jumalan lisäksi.

Yritin tarkentaa, että huomaako hän, kuinka yhdistää puhuessaan luonnon tarkoituksista tahtovan olennon luontoon ja että silloin me emme enää puhu samaa kieltä. Edelleen yritin mahdollisimman ystävällisesti ilman sarkasmia ja ironiaa (koska en tuntenut siihen tarvetta) sanoa, että jos hän sanoo Jumalan ilmenevän luonnossa ja siksi viittaavansa luontoon moraalisena vaatimuksena, hyväksyn näkemyksen hänen maailmankuvansa johdonmukaisena ilmaisuna (vaikkakaan se ei minua nimeä tietenkään saisi listaan kirjoittamaan, koska en usko jumalaan).

Lopulta feissari myöntyi vakuutteluuni, että näkemyksemme eroavat koska hän uskoo jumalaan ja perustaa ajatuksensa, kaikista kiertoilmauksista huolimatta, siihen. Löysimme siis mielekkään vuorovaikutuksen tason. Hän toivoi minun tulevan vielä uskoon, että pääsisin kuolemani jälkeen taivaaseen ja minä kiitin. Kättelimme ja erosimme hyvässä hengessä.

torstai 10. syyskuuta 2015

KYMMENEN DADAKÄSKYÄ


Nämä olin säilyttänyt vielä  pahan päivän varalle. Mistään en niin harmissani ole kuin siitä, että tämä ei ole oma tekstini. Eivät siis mitkään DADAT. Sain kirjoittajalta luvan tämänkin julkaisuun, mutta hän pysyy nimettömänä omasta tahdostaan. Halusin nämä juuri nyt julkaista tässä haastavassa ajassamme. Vähän niin kuin kaiken summaajana.

1.

Dada gee dada.

2.

Arbeit macht dada. Belotidei!

3.

Ahisty.

4.

Xem oo retirei kyrp.

5.

Kuå öö ziu, kuo öö zau.

6.

Hiqi kyrs. Qurtanus vei.

7.

Elementarum palika kertau.

8.

Sippus revi.

9.

Mahoi ee nam.

10.

Sorbus konna!

tiistai 8. syyskuuta 2015

STALLONEA TELEVISIOSSA

Nyt sitä tulee. Mutta alkää katsoko Stallonen varhaistuotoksia. Aiemmat Rambot, varsinkin kaksi keskimmäistä, ja Rockyt, ehkä viimeistä lukuun ottamatta, ovat SURKEAA KITSIÄ. Katsokaa Rambo IV. (Se ensimmäinen versio, ei director's cuttia missään tapauksessa.) Siinä kysytään tiiviissä, karkeassa ja ankarassa muodossa ja jopa nolostuttavan pateettisesti ja militantin provokatiivisesti ja manipuloivastikin muutama tärkeä kysymys. Se voi olla banaali elokuva mutta sen voima ehkä juuri kumpuaa siitä. Se kehtaa ehkä juuri tyhmyydessään olla laskelmoivan manipuloiva ja sitä mieltä mitä on. Se kirjoittaa rivosti henkilönsä niihin umpikujiin, joista pasifisti uskoo selviävänsä puhumalla - myös silloin kun on vastuussa toisesta ihmisestä. Se ei reflektoi vaan näyttää ja kysyy. Se on törmäyskurssilla kanssani ja haastaa mielikuvitukseni täysillä. Se haastaa humanismini paremmin kuin yksikään pasifistinen sotaelokuva jonka muistan nähneeni. (Nehän ovat yleensä yhteisintä ja helpointa hyvää jakavia teoksia joihin ei mielestäni kannata aikaansa tuhlata.)


Rambo IV on on todellisuutta luova hiukkasten törmäys, mutta vain silloin kun sitä katsoo kaltaiseni humanisti. Militantin pään sisällä ei tapahdu muuta kuin saman toistumista, heidän helpon ja hyvänsä jakamista. Se on merkityksellinen juuri siinä, että sen tarkoitus tapahtuu humanistin päässä. Se on uskalias ja täysin latteaksikin niin halutessa tulkittava vihan ilmaisu julmuuden edessä alistumiselle ja siksi se voi myös vahvistaa ajattelemattomuutta. Rambo IV on moraalisesti arveluttava mutta juuri sellaisenaan valmistumisensa jälkeisen ajan tärkein sotaelokuva.


Elokuva päättyy kuin Seitsemän samuraita. (Itse asiassa Rambo on seitsemän samuraita yhdessä miehessä.) Tulevaisuus on rauhantekijöillä. Mutta he tarvitsivat siihen hieman apua.


Jos jonkun elokuvantekijän haluaisin nyt tavata, niin Stallonen. Haluaisin kysyä häneltä että mitä hänelle on tapahtunut että tekee noin tiukan ja esteettisesti ja tyylillisesti hienon, lakonisen ja repivän vahvan teoksen ja vieläpä näyttelee siinä eleettömän tyylikkäästi verrattuna entiseen? Kaiken sen paskan jälkeen? Mitä ihmettä hänelle on tapahtunut?

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

UNOHTAKAA MIELIKUVITUS!

Pier Paolo Pasolinin (1922-1975) oman ilmoituksen mukaan hänen elokuvassaan Salo - Sodoman 120 päivää ei ole pienintäkään sijaa perustelemattomalle mielikuvitukselle (ks. Hassuja leikkejä Salossa). 

Anonyymin kommentoijan inspiroimassa kirjoituksessa tuntemattomasta sotilaasta rannalla (Suomi täyttää 100 vuotta 2017) yritän noudattaa tuota periaatetta kysymällä, olenko humanisti vai pragmatisti kuvaamassani tilanteessa. Olin humanisti. Kun ihmisiä alkaa vahigoittumaan, silloin epävarmuuksista valitsen sen vähiten voiman puolella olevan - niin paljon kuin Nietzschestä pidänkin. Perustelemattoman mielikuvituksen pohjalta me enemmän tai vähemmän ponnistamme aatteisiin katsomatta ja silloin olen mieluiten hölmö humanisti. Ehkä tuo on enin mitä voin nyt sanoa lankeamatta perustelemattomaan mielikuvituseeni enemmän kuin se on välttämätöntä. (Tuon tilanteenhan sillä kuitenkin rakensin.)

Mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, haastaa sen. Tuon kirjoitin siihen ainoaan kirjaan jonka olen saanut julkaistua ja tuota väittämääni yritän pitää jonkinlaisena ajatteluni periaatteena. Jos minulta kysytään, missä fiktio ja fakta tulevat yhdeksi niin vastaan, että juuri tuossa väittämässäni. Siinä fiktio ei anna enää lupaa mielikuvitukselle vaan on sen ehdollinen väline. Tuossa juhlavuosikirjoituksessani tunsin sen sisimmässäni. Jokin minussa puhui todesti. Niin todesti kuin konditionaalissa ihminen voi puhua. Kuollut kirjaimeni heräsi häiritsevästi eloon. 

Niin kuin yhdelle kommentoijalleni jo myönsin, mielikuvituksemme tekee meille alati kepposia. Juuri tämä ontologinen rajatila tekee mielikuvituksesta perustelematonta ja sille emme voi mitään. Se että sanallinen ja kuvitteellinen eivät voi määrätä reaalista, tekee tästä niin vaikeaa. Mutta se tekee meistä myös olentoja, jotka voivat vilpittömin mielin ymmärtää tämän epätarkkuutensa ja tehdä siitä itselleen periaatteen. Juuri tuossa mielikuvituksemme epätarkkuusperiaatteessa konstituoituu ihmisyytemme.

lauantai 5. syyskuuta 2015

HEIDEGGERILAINEN VÄLISOITTO








Mikäli totuus on tapahtumista, dasein ei sisällä pinnallisia kysymyksiä.







KANSOJEN VAELLUKSESTA JA VIIHTEEN ESKAPISTISUUDESTA

Tämä voisi olla alaviite kirjoitukseeni Kuka tarvitsee keskiluokkaisen tyhjyyden myyttiä? 

Paitsi että meillä on keskiluokan sokeasta tyytyväisyydestä aiheestakin syntynyt myytti keskiluokan eksistentiaalisesta tyhjyydestä, on meillä myös myytti viihteen eskapistisuudesta. Senkin ymmärrän: pelkäämme että viihtyessämme joku muu tulee ja ottaa paikkamme.

Tässä vaelluksen ajassa viihteen on kuitenkin mahdotonta olla eskapismia sillä aikaa kun pohdimme itse kukin tavallamme miten olla siinä hyödyksi. Vain Timo Soini tuntuu elävän jossain eskapistisessa rinnakkaistodellisuudessa, kun jatkaa äänestäjiensä kyynistä nuoleskelua syyttämällä EU:ta omien lakiensa rikkomisesta ikään kuin hän ei tietäisi tuon junan menneen jo. (Ja mitä tuon lain sitten pitäisi saada aikaan? Auttaa meitä pääsemään eroon näistä vaeltajista vai?) 

Viihde on tässä ajassa suhteellistavaa salaviisautta. Nöyryyttä ja elämän silleenottamista sivistyneen viisasteluni sijaan. Nauraessani Hauskojen kotivideoiden kömpelöille lajitovereilleni en unohda maailmaa.

perjantai 4. syyskuuta 2015

KUOLLEESTA KIRJAIMESTA JA ELÄVÄN SANASTA: blogi filosofian ja sanataiteen välineenä

1
Kirjoituksissa Turhuuden markkinoilla, Suomi täyttää 100 vuotta 2017 ja Blogistin postia lukijoille yhtäältä pelottavat, ärsyttävät, hämmentävät, nolostuttavat ja vaivaannuttavat ja toisaalta luovasti häiritsevät ja rajojani aidosti testaavat keskustelut anonyymin kommentoijan kanssa (tai trollin mutta sillä ei tässä ole merkitystä miksi häntä kutsun) saivat minut kysymään blogin merkitystä ja olemusta itseilmaisun välineenä ja foorumina. Ja kun jotain alkaa ajatella, siitä on myös tietenkin kirjoitettava.

Suurin osa siitä mitä kutsumme taiteeksi ei ole aidosti häiritsevää, koska sen takana ei ole arvaamatonta agenttia. (Filosofiassa häiritsevyys tulee vastaan paljon nopeammin.) Edes teatterinäyttämöllä näyttelevä näyttelijä ei ole aidosti arvaamaton koska hänen tehtävänään on välittää meille merkityksiä, ei uhata niillä meitä. Hän edustaa jotain, joka vakuutta meille arvokkuuttaan ja merkitystään. Katsoja ja työtään tekevä näyttelijä kohtaavat arvokkaasti yhteistä ymmärrystä jakaen (ja tätä asetelmaa nähdäkseni trolliryhmä Jumalan teatteri yritti kömpelösti Oulun teatteripäivillä 1987 häiritä). Taiteen instituutio takaa minulla tämän - ja näyttelijän työterveyshuolto hänen henkistä tasapainoisuuttaan myöten. Terveessä näyttelijässä häiritsevinkin sana viimeistään kuolee.  "Teatterissa voi tapahtua mitä tahansa" on niin teoreettinen julistus, että kukaan ei oikeastaan ota sitä aidosti teatteritaiteen kannalta merkityksellisenä ilmoituksena*. Ennemminkin mainoslauseena. Sama koskee siis kaikkea taidetta. Mutta koska tarkoitukseni on ajatella nyt blogin olemusta ja myös puolustaa sitä itseilmaisun suhteen toissijaistavia määritelmiä vastaan, kirjallisuus on tässä tarkastelussa kiinnostavin taideverrokki.

2
Mitä kirjallisuus fyysisesti on? Se on tekstin tallentamista irti sen arvaamattomasta agentista. Eikä tätä fyysistä ominaisuutta voi, näin väitän, irrottaa sen "henkisestä" ominaisuudesta eli siitä, miten ja millaisia merkityksiä se tuottaa. Lukiessani (tai kuunnellessani) kirjaa luen aina kuollutta kirjainta ja suhde kuolleeseen kirjaimeen on aina turvallisen intiimi suhde ilman agentin väliintuloa. Reaalisinta lukemisen tapahtumista on tuolloin lukijan ja kuolleen kirjaimen intiimi suhde ja salainen sopimus rikkomattomasta luottamuksesta. Toisin sanoen kysymys on lukijan kätkeytyminen itseensä sanan avulla.

Kun olettamani anonyymi kommentoijani vyörytti blogiini hämmentäviä ja nolostuttaviakin henkilöhahmojaan, hämmentyminen ja nolostuminen kumpusivat eniten siitä, että hän sai minut jollain tavoin neuvottomaksi kummallisella ja epävakaalla syvyydellään enkä tietenkään varmuudella tiennyt, mitkä olivat kenenkin kirjoittamia (ja juuri siksi on ajateltava tekstissä lymyävää agenttia). Parhaimmillaan hahmot tuntuivat harkituilta dramaturgisilta monologinäytelmän hahmoilta tai 1800-luvun romantikoilta, jotka jotenkin hulluudessaan täytyi ottaa kuitenkin todempina. Tai tarkemmin: niiden agentin epämääräisyys teki niistä taiteen instituutiota todempia ja häiritsevämpiä ja siksi ne piti ottaa luovasti vastaan ja häiritsevyydessään luovasti haltuun, siis perustella jotenkin itselleen - tai sitten hylätä. Tiedätte kumman minä valitsin. Tätä pakottavaa tunnetta fiktio tai mikään taideteos ei kohdallani ole koskaan saanut aikaan.** Tässäkin tapauksessa jo ajatus hahmojen siirtämisestä käsikirjoitukseen ja teatterin lavalle vie niistä häiritsevän tehon, tekee niistä kuollutta kirjainta, jossa en altistu elävän sanan arvaamattomuudelle.

3
(Agentissa) elävän sanan johdonmukainen seuraaminen on aina riski, koska se voi haastaa häiritsevästi mielikuvitustani ja mikä oleellisinta, vapaaksi uskomaa tahtoani "edeltäviä" arvojani; vain elävä sana voi pakottaa minut itseään vastaan tuntemattomaksi sotilaaksi rannalle niin kuin kirjoituksessa Suomi täyttää sata vuotta 2017 ja samalla paljastumaan jossain kummallisessa ja nolostuttavassa asennossa itselleni ja keskipakoisuuteen katoaville lukijoilleni (ks. alaviite Teemu Mäestä). Sitä vastoin kuollut kirjain jättää aina tarvittavan määrän tilaa mielikuvitukselleni paeta itseäni ja muita. Elävän sanan hinta maksetaan aina moniäänisessä todellisuudessa.

Mielikuvituksen vastakohta ei minulle ole niinkään todellisuus vaan johdonmukaisuus. Elävän sanan kanssa teen aina sopimuksen kummankin suhteen: joko turvaudun todellisuuteen ja vapautan mielikuvitukseni deletoimalla sanan tai puhun sen kanssa johdonmukaisesti samaa kieltä itsellenikin arvaamattoman mielikuvitukseni äärimmäisyyteen saakka. Blogeissa tai muissa sähköisissä sanan foorumeissa sana tekee lukijansa valppaaksi. Ne voivat jopa herättää sanan kuolleista ujuttamalla sen itsensä ulkopuolelle. Siksi blogia on pidettävän myös luovan toiminnan välineenä, ei vain sinänsä asiallisenkin mielipidekirjoittelun tai oikeaan esteettisyyteen ohjaavana foorumina.

Jotkut vallitsevat asianhaarat ovat hyvin voimallisia, kuin äkkäisi taimenen maidosta, kuten Henry David Thoreau aikoinaan runoili.

-
*Ks. Sattumanvaraisuuden tapahtuminen katsojassa tunnisteesta teatteri.

** Teemu Mäen kissaa ehkä lukuun ottamatta - ja nyt en ole sitä mieltä että kissan on kuoltava taiteen vuoksi. Se kun nimittäin kuolee aina taiteilijan vuoksi, hänen tosiolemisensa tarpeeseen, narsistiseen tai ei. Yleisöhän ei tarvitse faktisesti kuollutta kissaa, sille riittä todesta erottamaton illuusio, taiteen lume. Mutta Mäen kissasta tuli sen ilmestyessä taiteen kenttään häiritsevää elävää sanaa, joka oli joko otettava vastaan johdonmukaisesti sillä logiikalla mitä se tarjosi tai deletoitava ei-taiteeksi.  Tämän valinnan elävä sana vaatii aina tekemään, helpommin tai vaikeammin. Häiritsevä agentti voi siis lymytä myös eettisesti äärimmäisessä pyrkimyksessä. Mäestä lisää hänen nimisellaan tunnisteella. Tosiaan, kahdessa hämmentävässä performassissa olen myös ollut ja toisesta kerron tuossa yllä viittaamassani teatteritekstissä.


keskiviikko 2. syyskuuta 2015

KUKA TARVITSEE KESKILUOKKAISEN TYHJYYDEN MYYTTIÄ? (Michael Haneken Seitsemäs manner)

Päivitin kirjoitukseni otsikkoa myöten Taikalyhdyn blogistin inspiroimana. Ensimmäinen osa kirjoitusta on uutta, toinen alkuperäisteksti sellaisenaan.

1
Bennyn videosta tekemääni juttuun kirjoitin seuraavan alaviitteen:

"Haneke painottaa haastatteluissaan sitä, ettei halua antaa selityksiä, mutta minusta hänen lähestymistapansa on kaikissa elokuvissa aika selkeästi ylemmän keskiluokan liiankin ilmeistä kritiikkiä ja sillä selittämistä. Elokuvien haastavuutta ja ankaruutta se ei silti lainkaan vähennä."

Korjaan tuota sen verran, että kyllä se taitaa sittenkin vähän niiden haastavuutta vähentää, ellei Hanekea itseään pelasta tuolta keskiluokkaisen pahoinvoinnin kliseiseltä myytiltä (johon siis tulkitsen hänen lankeavan). Tähän 80-luvun varhaisteos Seitsemäs manner antaa onneksi hyvän pohjan. Se oikein tyrkyttää itselleen, Haneken sitä ehkä itse tarkoittamatta, ontologisemman ja yleisemmän tason.

Minusta keskiluokan tyhjyys on siis pitkälti myytti, jolla luodaan teoksiin tai niiden tulkintaan syvyyden efektiä. Tulkinta on kuitenkin niin lattea, että se väkisinkin latistaa teosta tai ainakin sen tulkintaa.  Funny gamesissa tämä asetelma tietysti vietiin äärimmäisyyteen. Omassa jutussani kyseisestä elokuvasta esitin idean, että siinä perhe on eräänlainen kollektiivinen oidipushahmo, joka ei kulkiessaan tuhoon ymmärrä löysässä hyvinvoinnissaan edes sokaista itseään vaan senkin pitää näiden jumalien lähettämien poikien heidän puolestaan tehdä. Mantereessa ne edes pystyvät siihen itse... jos siis haluaisin tätä arkkityyppistä keskiluokan kritiikkitulkintaa painottaa. Mutta koska minusta vielä täytyy ottaa askel johonkin syvempään ja yleisempään ontologiseen tasoon jotta tekisin sen mikä mielestäni täytyy tehdä, eli pelastaa Haneke omalta (toistan: häneen tulkitsemaltani) kliseeltään, ajattelen elokuvan metaforana elementaarisen muutoksen mahdottomuudesta ilman perustan murskaamista. Tällöin teos on yleispätevä eksistenssimme suhteen.

Hyvinvoivan keskiluokan kritiikki saa liian helposti aikaan latistavan projisoinnin efektin. Se etäännyttää minut jo itsestänikin koska en tunnista elämääni tylsänä tai turhana vaikkakin toki tavaroiden tukemana. Minusta keskiluokan tyhjyys elokuvan ideana on älyllisesti lattea yleistys. Vain jos se kiinnitetään globaaleihin eettisiin ongelmiin ja syyllisyyteen, se toimii, koska siitä tulee absoluuttinen vaatimus valinnoista joiden valtavuus voi hajottaa ihmisen ja siitä seurata jotain Seitsemännen Mantereen kaltaista. Mutta pelkkänä keskiluokkainen elämä on tyhjää-teesinä kyseessä on oikeastaan mielivaltainen heitto kokonaisen luokan tuntemuksista, taideinstituution luoma olkiukko.

Oma tulkintani on eräällä tavoin kantilainen. Se kysyy muutoksen mahdollisuutta sinänsä, ontologisella tasolla, itsen rakentumista objektien avaruudessa ja tämän ontologisen tason katoamisen mahdollisuutta ja seurauksia. Se kysyy tyhjyyttä joka vetää muutosvaatimusten herätessä ihmisen mukanaan. Eikä siis vain keskiluokkaa. Kysymys on tyhjyydestä järjestystä luovien kategorioiden "takana".

2
Katsoin vuosien jälkeen uudelleen Haneken Seitsemännen mantereen sekä levyllä olevan Haneken haastattelun. (Terveisiä Taikalyhty ja Valoa kankaalla -blogeihin.)

Ehkä olisin sittenkin nähnyt mieluummin eleettömän elokuvan, jossa mahdollisia syitäkin, esimerkiksi perheen taloudellista romahtamista, olisi näytetty. Minua vähän häiritsee tämä Haneken intoilu avoimista kysymyksistä; että jätetään häiritsevälle todellisuudelle tilaa eikä anneta banaaleja selityksiä asioille. Mutta kun ei niiden esittäminen ole banaalia! Nyt minulle tulee aina tunne, että Haneke nauttii liikaa näistä arvoituksistaan, korostaa niillä itseään. Valkoisessa nauhassa häiritsi sama asia. Tämä on vähän yleensäkin taiteilijoiden mantra tämä että me emme anna valmiita vastauksia... ikään kuin luulisin heidän edes pystyvän niihin. Se valmis vastauskin kun on vain osa heidän teostaan. Nyt tämä ärsyttävä holhoava tapa suojella katsojan Vapaata Mielikuvitusta nyppii minua todella!

Otin sen asenteen sitten että tämä on puhdas metafora sisäisen rakenteemme umpikujasta; riittävän muutoksen mahdottomuudesta ilman mielen, kielen ja niitä rakentavien elementtien hajottamista. (Kant olisi pitänyt tästä!) Minulle elokuvan syvin sanoma oli se tunne ja ajatus, että "kauheeta, ne hajottaa peruuttamattomasti sitä mikä niitä on kannatellut ja vielä lapsesta välittämättä!". Eli sen välitön tunteminen, miten luonnollinen osa minuakin tavara on, miten se pitää minuakin koossa. Ymmärrän hyvin miksi elokuvan rahantuhoamiskohtaus on suututtanut ihmisiä: rahassa tuo kaikki itseämme kantava tavaruuden potentiaali konkretisoituu. Siksi sen peruuttamaton katoaminen vessanpytyn pyörteeseen aiheuttaa paniikin.

Rahan lisäksi lapsi on tässä tärkeä mitta. Lapsikaan ei tällä elementaarisella rajalla enää anna tarkoitusta, rakenna pelastavaa mannerta. Tuli mieleeni McCarthyn Tien äiti (pyydän anteeksi niiltä lukijoiltani jotka jo ärsyyntyvät vittauksistani tähän romaaniin). Äiti lähtee isän ja pojan luota tappaakseen itsensä ja haluaisi ottaa pojan mukaan mutta isä estää sen. Anonyymi kommentoijani käytti keskustelussamme ilmaisua 'kotoutumisestaan päin ihmiset kirjoittavat'. Niin juuri. Haneken perhe ja McCarthyn vavahduttava äiti eivät enää kotoutuneet mihinkään mistä nähden "kirjoittaa".

http://www.hs.fi/paivanlehti/30082015/a1440731220818

Minua jollain tavoin helpotti tuon otsikossa olevan lehtijutun lukeminen. Mittasuhteet jotenkin asettuivat kohdalleen. Tajusin että kysymys on myös poliittisista päätöksistä ja hyvästä tahdosta eikä vain annettuna päälle tulevasta "luonnonkatastrofista". Tulevaisuus tietekin on yhä avoin ja hämmentäväkin, mutta slti: enemmän tilastollista ja matemaattista faktaa kansalle kiitos!