Sananvapaus ja vapaus ajatella perustelemattomiakin ajatuksia on paradoksaalinen kysymys. Samanmoinen kuin tunteemme. Niihinhän ajattelemme olevamme välittömästi oikeutettuja. Ne ikään kuin tuntuvat välittömästi tosilta ja sisäisiltä vaikka ovat ytimeltään eräänlaisia "ulkoisin" uskomuksin tuettuja episteemisiä tiivistymiä.* Ja jos emme usko ajatuksiamme tosiksi ja jollain tavoin jo perustelluiksi, vaikka sitten metafyysisin perustein, emme koe ja tunne niitä sisäisestikään tosiksi emmekä halua niitä silloin käyttää perusteina toimintaamme. Toisin sanoen: perusteina arvoillemme. Ilkka Niiniluoto muotoilee asian kirkkaasti. Hänen mukaansa uskonnollisilla ajatuksilla on uskovalle tunnemerkitystä juuri siksi, että tämä uskoo ne tosiksi. Tämä sopii tietenkin kaikkiin uskomuksiimme ja tunteisiimme.
Tunteet ovat siis episteemisesti yhtä ulkoisia kuin muukin satunnainen minuutemme, ulkoiset tapahtumat tai toisen ihmisen väittämät. Siksi tunteita on koeteltava samoin kuin ajatuksiaan ja ulkoista todellisuutta. Tällä tavoin tunne on aina ulkoinen. Se kuuluu ulkoisen minän piiiin.**
Meillä on oikeus sisimmässämme ajatella ja tuntea mitä vain, mutta viimeistään äänestäessämme tai allekirjoittaessamme adresseja ajatukset ja niiden perustelut konkretisoituvat muiden ihmisten elämään vaikuttaviksi. Perusteluitaan on tuolloin ainakin itseltään kysyttävä. Tarkasteltava sitä minäänsä mahdollisimman ulkoisena.
-
*Ks. tunniste tunne
** Käsitteestä enemmän Tutkijaliiton julkaisemassa Sartren kirjassa Minän ulkoisuus.
Toiminta, oma arvomaailma, oma sisäinen sananvapaus, oma sisäinen ajatuksenvapaus voivat olla eri asioita. Ja ovatkin. Esimerkiksi työssäni toimin joissakin asioissa määrätietoisesti ja hyvin ammatillisesti omaa arvomaailmaani vastaan, koska en ole työssäni demonstroimassa sitä mitä olen, vaan tekemässä minulle osoitettu tehtävää. Asia ei ole minulle minkäänlainen ongelma. Kunnioitan sopimuksia.
VastaaPoistaNiinliluodon puhe uskomuksien ja perustelujen olemuksellisesta erosta on löpöä. En olisi noin fundamanetti erottamaan uskomusten ja ei-uskomuksina pidettyjen asioiden eroja. Uskomuksethan tätä maailmaa eteenpäin vievät hyvässä ja pahassa sekä ei-uskonnollisessa että uskonnollisessa maailmassa. Olemme meemiemme ja geeniemme orjia aika pitkälti. Maailma on vähintään ambivalentti eikä siitä voi erotella uskomus-ihmisten ja tietopohjaisten perustelevien ihmisten klaaneja tarkasti. Ne sekoittuvat koko ajan eikä kukaan meistä voi olla varma milloin oma vakaumuksemme tai mikä se onkin perustuu tosiasioihin, milloin uskomuksiin. Ei ainakaan kaikissa asioissa. Miksi kannatan esim. demokratiaa vaikka voidaan perustella että se ei itsestäänselvästi kaikissa kysymyksissä ole ihmiskunnalle se paras poliittinen järjestelmä? Luultavasti siksi että omaan uskomuksen/meemin demokratiasta inhimillisempänä ja pehmeämpänä järjestelmänä.
Jos äänestämiseen vaaditaan aina vakaat ja ulkoisesti punnittavat perustelut, kuten Juha hieman väitit, taitaa prosentti jäädä muutamaan. Ihminen tekee ratkaisujaan intuition, järjen, tietojen ja tunteen pohjalta. Siksi demokratiakin on vallassa länsimaissa. Tuo niin kuin esimerkkinä.
Itse olen menettänyt kauan sitten lapsen uskoni asiantuntijuuteen, tieteellisyyteen tms. asioiden paremman hallinnan takeena aivan samalla tavalla kuin esim. olen menettänyt uskoni kristinuskon tai minkä tahansa muun uskontojärjestelmän kaiken selittävyyteen. ( Jumalaan sen sijaan juuri sen vuoksi uskoni kasvaa)
Me haparoimme täällä ratkaisuinemme ja ajatuksinamme suurelta osin pimeässä, mitään takeita varman tiedon löytämiseen ei kaikissa asioissa ole, joskus osumme oikeaan, useimmiten väärään. Me emme loppujen lopuksi ole kovin älykkäitä olentoja, me ihmiset, vaikka kykenemmekin rakentamaan melkein mitä tahansa. Ilmassa olevia paloja on liikaa jotta saisimme niistä kaikista kiinni. Siksi ns. aivojen sota tulee jatkumaan loppuun asti, koska päädymme toistuvasti eri perusteisiin eikä illuusio synteettistä tiedosta, joka muokkaa kaikki ajattelemaan samalla tavalla ole kestävä. Demokratia yrittääkin kunniakkaasti, joskus surkuhupaisasti, olla komromissi tuhansien eri perustelujen ja älyttömän ihmisen tahtojen paineessa.
Mutta jos jokin on luonnon laki niin se ettei ihmisiä saa ajattelemaan samalla tavalla milllän löydettävisissä olevilla perusteilla. Eksistenssin laki on sen sijaan se ettei siihen pitäisi pyrkiäkään. Mutta dialogiin pitää pyrkiä. Ihmisiä ei tule hiljentää adresseilla eikä myöskään ajan hegemonialla.
jope
"Mutta jos jokin on luonnon laki niin se ettei ihmisiä saa ajattelemaan samalla tavalla milllän löydettävisissä olevilla perusteilla. Eksistenssin laki on sen sijaan se ettei siihen pitäisi pyrkiäkään."
PoistaEn tiedä, voi olla että joissain tilanteissa ihmiset voivat päätyä samaan. Mikään olemassaolon laki ei sitä periaattessa kiellä. Dialogiin pitää pyrkiä kuten jope muistutat ja se on tärkeä imperatiivi (jota fundamentalisti ei voi noudattaa!). Minä en kuitenkaan ole niin ehdoton tuossa ettei samaan mielipiteeseen pitäisi pyrkiä tai että jokin laki sen mystisesti määräisi. Uskon jopa että alitajuisesti yhteistä mieltä tavoittelemme vaikka se niin harvoin tapahtuu . Mutta uskonnollisissa kysymyksissä tuo laki on varmasti käytännössä liian vahva. Myönnän. Itselleni joku "ärsytyskynnyksen" raja on siinä, perusteleeko toinen näkemyksensä sumentamatta perusteitaan, puhuu jumalasta kun siitä puhuttava jne. Siitähän tuossa toritapaamisessa oli kysymys. Pienemmissä asioissa mielensä muuttaminen voi olla mahdollinen. "Luonnonlaki" heikompi. Pätevä tulkinta joka saa minut näkemään ja myös tuntemaan esim. elokuvan toisin, suuntaan tai toiseen, on esimerkki luonnonlain puuttumisesta. Kyse on mittakaavasta ja näin tietenkin jope ajattelitkin. Mutta halusin kärjistykselläni tarkentaa tuota "luonnonlain" ongelmallisuutta.
Niiniluodosta. Nähdäkseni sen pointti on juuri siinä, että usko ja perustelut todeksi kokemuksessa OVAT erottamattomia ja niistä PITÄISI PUHUA SITEN. Kyse on siitä, että uskoessamme uskomme jonkin todeksi ja juuri siksi sillä on jokin merkitys meille. (En usko että kun uskova puhuu hengellisestä kamppailustaan ja epäilystään, hän välillä muuttuu uskonnottonaksi; hän käy epäilee jumalansa kanssa, fenomenaalinen objekti on silloinkin jumala.) Vertaa lumeeseen: sen on oltava tosi kokijalleen vaikuttaakseen. Vain tuon perustelluksi uskotun toden tuntemuksen voimalla todistelemme jotain olemassaolostamme itsellemme ja muille ja luomme arvojamme. Ero on siinä ovatko perusteet edes periaatteessa koeteltavissa vaiko eivät. Sehän se on tieteen ja uskonnollisen uskon ainut ero. (Tässä mielessä tieteellinen usko(mus) ei ole rinnastettavissa metafyysiseen uskoon kuten uskovat usein haluavat asian nähdä, ja mielestäni tarpeettomasti. Minä hyväksyn ehdottomasti tämän ontologisen eromme ilman että ajattelisin sen jotenkin kumoavan heidän uskoaan. Jos jumala on uskovalle varmasti olemassa, miksi uskonnottoman uskoa sen hetkisiin tieteellisiin näyttöihin pitää niin kiihkeästi ja irrelevantisti verrata heidän metafyysisiin perusteluihinsa? En oikein ymmärrä heidän pointtiaan kun tässä paradigmat eivat kuitenkaan tue eivätkä kumoa toisiaan.)
Mutta jope, saatko tästä seuraavasta hahmotelmasta mitään:
Eikö uskokin tule jossain määrin suhteelliseksi kun tämän edellä kuvaamani 'todeksi kokemuksen' ja 'uskon' loogisen erottamattomuuden tiedostaa (jos ei ole fumdamentalisti)? Eikö voi aikaakin toivoa, että se aikaan sen, että uskoa on mahdotonta käyttää fundamentaalisen vallan välineenä. Meillä ja muualla. Isisin pojat (kai ne poikia siellä kaikki ovat) tuskin ovat koskaan päästäneet mieleensä ajatusta (tunnetta) minän ulkoisuudesta, siis että uskoessani USKON uskomani TOTUUDEKSI. Jokin ON heille totta, totuus on apriori; fenomenaalinen objekti ON vailla minkäänlaista ontologista eron tunnetta ulkoinen tosiseikka. Fundamentalisti ei päästä minän ulkoisuutta häiritsemään tietoisuuttaan. Vain tuollaisella todellisuuskäsityksellä voi siepata lapsia ja räjäytellä ihmisuskunnan historiallista perintöä noin johdonmukaisesti ja tinkimättömästi tai pitää vastenmielisyyttään jotain ihmisen käyttäytymistä kohtaan todisteena fundamentaalista imperatiivista. Fundamentalistilla ontologinen ero ei koskaan lohkea hänen sisällään (tietoisuuden ja minuuden väliseksi). (Tätä eron päästämistä sisäänsä oikeastaan halusin avata sillä äänestysesimerkilläni, johon kuvaamasi ongelma tietysti liittyy. Kyse on epäröinnin eettisyydestä, viiveen eettisyydestä, diff(e)rancesta... toivottavasti.)
No, ei ole montaa asiaa mistä olen eri mieltä.
PoistaFundamentalisti. Käytämme kaikki sitä sanaa mielellämme paljon niin kuin nämä f:t olisivat sama ryhmä. Kuten humanismeja, on fundamentalismejakin monia. Se on vain taas yksi ulkopuolisen tekemä luokitus. Jo kristinuskon sisällä näitä fundia on moneen lähtöön. Ortodoksinen funda on eri kuin kalvinistinen funda. Ja jo saman ryhmän sisällä. Eli taas yksi nimitys joka ei kerro olemuksellisuudesta oikeastaan mitään. Entä jos oletamme että vaikkapa klassinen kristinusko, sen fundamentalistinen perustulkinta olisi totta. Niin minä teen häpeilemättä. Silloinhan nämä isisin pojat eivät olisi enää mitään fundia vaan fundamentaalisesti väärässä. Tunnen sisältä sekä kristinuskoa että esim. vasemmistolaista ajattelua. Erot eri fundamentaalisuuksien välillä voivat olla isoja, suurempia kuin fundamentalistin ja ei-fundamentalistin. Tietyssä mielessä me kaikki olemme fundamentalisteja omassa katsomuksessamme mikä se onkin, silloinkin kun sen on perusteiltaan joustava, avoin ja liberaali. Eli taaskaan sana, luokitus, osoitus, katsokaa tuo on fundamentalisti, ei kerro oikeastaan mitään mistään.
Lasten räjäyttämisen tai joukkoraiskausten sairaiksi motiiveiksi käyvät hyvin uskonto tai sen vastakohdat. Me emme voi paeta todellisuuden moneutta luokituksiin, jotka kyllä antavat väliaikaisen tunteen kaaoksen hallinnasta. Siksi ne torilla tapaamasi tyypit, varmasti ärsyttävät, on kohdattava ihmisinä joilla on ajatuksia ja perusteluita eikä fundamentalisteina. Nyky-Suomessa on loputtomasti kielteisiksi tarkoitettuja määreitä joita käytämme kun haluamme hallita eri tavalla ajattelevaa, mm. fundamentalisti, nationalisti, punavihreä, persu, porvari, kukkahattutäti, homofoobikko...
Olemme kaikki fundamentaalisesti ihmisiä. Sen päälle tulevat sitten sekoituneet olemuksemme, en usko kukaan on mitään puhtaasti, vaan häilymme suureksi osaksi kuin varjot olemme sitten mitä tahansa. Mutta tosiaan, tänä kesänä Suomessa on kukkinut paha fundamentalismi enemmän kuin aikoihin. Äärioikean ja noiden aito avio-fundien jutut tunnemme kaikki mutta fundamentalistista "nollatoleranssia" on ollut liikkeellä myös itsensä vastapooliksi nimittäneellä porukalla. Dialogit ovat muuttuneet monologeiksi, tai vielä ikävimmiksi, ei haeta ratkaisuja vaan syyllisiä (siis molemmin puolin) ja ihmisten tulisi muuttua toisenlaisiksi, mutta kun ihmisen ajattelu ei ole kone, joka muuttaa sen toimintaa kun sinne syötetään oikeita sanoja ja lisää nollia ja ykkösiä. Todellisuus on, niin kuin sanoit, aito fundamentti. Niin on useimmiten miltä näyttää.
(En minäkään tietenkään halua että kaikki ihmiset ajattelisivat periaatteellisesti eri tavalla koko ajan. Totta kai toivon että tärkeimmissä kysymyksissä, mm. rauha, vallitsisi yksimielisyys. En kuitenkaan usko siihen. Ihmisajattelu tuntuu aina hajoavan osiinsa. Kristitty voi pitää sitä esim. eräänä pahan, perisynnin, vaikutuksista)
jope
Tartun vain yhteen asiaan. - Suomessa ei kuki fundamentalismi vaan Suomessa kukkii tavallisen suomalaisen ihmisen huoli toimeentulosta. - Mielestäni huolta toimeentulosta ei pidä vääntää rasismiksi eikä fundamentalismiksi.
VastaaPoistaMinä varaan fundamentalismin termin sille, joka henkisellä tai fyysisellä väkivallalla valtaa oppinsa kirjaimelliselle luennalleen elintilaa. Muuten termi kokee inflaation.
VastaaPoistaKirjoitin tähän fundamentalismin suhteellisuuteen liittyen kirjoituksen Vartijaan. Sen nimi on Onko nietzscheläinen armo nahdollinen? Ajatus oli että homoseksuaali seurakuntalainen ei varmuudella voi luottaa edes siihen että liberaalikaan uskova rakastaisi häntä ehdoitta (eli ei tiedä missä tämän fundamentaali opin luenta alkaa ja loppuu koska jostakin se varmasti alkaa), hänen on perustettava jumalansa ja itsensä välinen seurakunta ja hypättävä täysin epävarmaan armoon. Hän ikään kuin haastaa armossa transsendentin. Tämä on nietzsheläistä armoa jossa subjekti ottaa riskin ylittäessään itsensä. Tämä on myös fundamentalismia joka koskee vain subjektia itseään, mutta fundamentalismia silti. Voidaan tietenkin kysyä mikä tähän ihmisen tässä tapauksessa ajaisi. Epäluottamus lähimmäisiinkö? Juttu on blogissakin tunnisteilla niitzsche ja homoseksuaalisuus.
Juha, kukaan meistä ei voi luottaa siihen että kukaan rakastaa meitä ehdoitta!
PoistaJa mitä tulee tuohon omaan seurakuntaan, uskon ja armon hyppyyn, niin noin juurihan se on klassisessa protestantismissa aina ollut. Kirkko, uskovien seura, papit, mikään välitystoiminto tms. eivät meitä pelasta, vaan yksin Jumala, yksin Kristus, yksin armosta. Asia on Jumalan ja ihmisen välinen, kenen muun. En itse, enkä ole ainoa, etsi uskolleni tai olemukselleni mistään kristillisestä yhteisöstä hyväksyntää. Ihan yleistä tuo, siinä ei ole mitään ihmeellistä.
Tuo fundamentalismin määre, pitäähän sanaa voida käyttää, on oikein hyvä. Määritelmäsi mukaista fundamentalismia on paljon liikkeellä. Emme osaa keskustella. Kuuntelemme toista hiljaa, leikimme hyviä kuuntelijoita kunnes pääsemme sanomaan: minun mielestämme tärkeää on....ja motiivimme on että naapurikin alkaisi pitää meidän tärkeäämme omana tärkeänään. Itse asiassa tajusinkin juuri olevani protestanttinen individualisti. Sopivat yhteen kuin hanska käteen. Jos protestantisimilla tarkoitetaan sitä klassisessa mielessä ja individualismilla ajattelun-, sanan-tiedon ja uskonvapautta.
jope
Lukuvinkki. Käykääpä lukemassa uusi Vihavainen. Keskustelua ja kommentointia siellä Jumalan nimestä.
Käyn lukemas.
PoistaNyt kun pakolaiset saavat seurakuntien tiloista suojaa, tuo Vihavaisen (ironinen) unelma voitaisiin toteuttaa. Pidettäisiin yhteisiä messuja rauhan puolesta yhteistä jumalaa rukoillen (minä en nyt ole ironinen). Tässä on ehkä vain se taittovika nyt että tänne tulevat ovat valmiiksi maltillisia kun pakenevat kiihkoilua (?). Mutta silti...
PoistaKristinusko ei ole filosofikerho vaan toimintaa. Se ei ole individualismia vaan yhteistoimintaa. Kristinusko, joka on pelkkää pohdintaa ei ole kristinuskoa.
VastaaPoistaKristus ei ollut älyilijä vaan viestintuoja ja toimija. - Jos Kristus olisi ollut pelkkä älyilijä niin hän ei olisi ollut vallalle vaaraksi eikä Häntä oltaisi koskaan ristiinnaulittu.
Kristuksen tarina on Raamattuun kirjoitettu toimintaelokuvan käsikirjoitus, jota uskova pitää dokumentaarisena.
Pistänpä anolle vielä viimeiseni. Kristinusko on todellakin toimintaa, siinä olet oikeassa täysin. Kuitenkin kristillisen, tai minkä tahansa uskonnollisen
VastaaPoistay h t e i s toiminnan jäljet voivat olla hyviä tai sitten myös julmia. Mikään poliittinen suuntaus ei voi nasaretilaista ryöstää itselleen vaikka yritystä on ollut sekä oikealla että vasemmalla.
Kristus on maailmassa niin monella tapaa ettemme sitäkään voi hallita. Joskus se on toimiva kansaliike, herätys, joskus se on yksityistä sisäistä lämpöä. Mitään mallia ei ole. Ei metodia, ei guruja, ei kaavaa. Me emme näe missä Hän varmasti on. Emme voi sen enempää olla varmoja kenenkään toisen uskosta tai ei-uskostakaan. Sellaista ei pidä edes miettiä. Monet ensimmäiset....jne. (Mutta nyt kyllä tämä puhe uskosta saa multa riittää, en halua ottaa vastaan vastuuta siitä mitä sanon. Soittakaa päivystävälle pappismiehelle tai naiselle....:)
Sen voin sanoa vielä tosissani ilman ironioita ja ennen kuin siirrymme takaisin leffaan ja kirjallisuuteen, että uskoni on toivoa Kristuksen armoon, koska minulle on henkilökohtaisesti täysin selvää, että se on ainoa mahdollisuuteni - ja niin jo nyt täällä, ensimmäisen elämän aikana. Ja ettei tule väärää käsitystä että olen joku heikosti filosofoiva kaiken nuoleskelija sanon lopuksi että uskon klassisen kristiniskon koko paketin suurin piirtein sellaisenaan eikä tämä uskominen ole minkäänlaista uskonsankaruutta eikä toisaalta tunnu myöskään luopumiselta omasta älystä. Maailmaa kuitenkin katsoo eri laseilla sen jälkeen. Mukana on nyt aina iso varjo. Mutta varjoa suurempi on armo kenelle se vain kelpaa ja kuka saa sen kelvatakseen.
jope
Yksi asia, missä ilmeisesti on päädytty samaan, on Nasaretista kotoisin olevan Jeesus-nimisen miehen historiallinen olemassaolo meidän käyttämämme ajanlaskun alussa. Toiset tunnustavat hänen Kristus-ominaisuutensa ja käyttävät siksi termejä eKr. ja jKr. ja toiset taas ajanlaskun aloittamisen mukaan eaa ja jaa.
VastaaPoistaHaluan tulla tiivistämään näin siksi, että löytyisi jotain yhteistä.
Uskonnottoman tulkinnan mukaan Raamattua kirjoittaneet ovat kirjoittaneet fiktiota, vertauskuvallisia tarinoita ihmisjoukon ruokkimisesta kahdella kalalla ja videllä leivällä ja Jeesuksen taianomaisesta katoamisesta haudastaan. Raamattuun on liitetty kaikenlaista kirkolliskokousten päätöksin, myös evätty löytyneitä kirjoituksia. Siellä on julmaa historiaa, kaunista runoutta jne, kuten tiedämme.
Monet kirkonmiehetkin, varsinkin pitemmälle teologiaa opiskelleet ovat tästä ei-kirjaimellisesta tulkinnasta samaa mieltä.
Minusta kristinuskon toiminnassa tehdään paljon hyvää, mutta myös pahaa.
Yksittäiset papit saattavat korostaa tuomiota ja syyllisyyttä, niin että se on pahaksi. Minulta kuoli äiti, kun olin 13. Pappi pauhasi hautajaisissa, miten nyt tämä perhe (neljä pientä lasta, isä ja isovanhemmat) pannaan polvilleen ja tällä vedetään heitä Jumalan puoleen. Omituista vetämistä! No, sitten vajaan kahden vuoden päästä kuoli isoveljeni. Papin mielestä meille tuli taas muistutus, ja nyt meitä vasta oiken vedettiinkin. Minä en enää niellyt tätä, vaan päätin, että heti kun voin, niin eroan kirkosta. Tämä päätös voimisti minua. Tämän jälkeen en enää pelännyt, että minua tarkkaillaan ja "muistutetaan". Vapuduin yliluonnollisen pelosta. Jos olen paha (yleensä en ole), en saa siihen mitään armoa, enkä tarvitsekaan. Pyydän anteeksi ja koetan sovittaa pahuuteni nyt ja tässä.
Jope, sinulla on varmaan ihan toisenlainen tarina, joka on saanut sinut ajattelemaan eri tavalla.
Sinun olisi pitänyt ottaa etäisyyttä siihen pappiin ei kirkkoon. - Kirkko on valtavuus, jolla on pitkä traditio. Kirkon puitteissa toimii monenlaista ihmisyyttä. Mainitsemasi pappi ei osannut toimia sielunhoitajana kirjoittamastasi päätellen.
VastaaPoistaMarjatta, koska sinä tulit mukaan viisaine ajatuksinesi, vielä pari sanaa. Tarinoita voi olla erilaisia, mutta klassisen kristinuskon mukaan uskoon tulo ei ole oma valinta, vaan se tulee Jumalalta. Jos me punnitsemme kahden vaihtoehdon välillä itse, me valitsemme varmasti sen ettemme usko. Nin minäkin. Ja osa minusta tekee niin edelleen. Tuo lapsuutesi pappi puhui järkyttävällä tavalla. Mutta puhui sekin vain omasta puolestaan, ei Jumalan.
VastaaPoistaMitä tulee pitkälle teologiaa lukuneiden kirkonmiesten ja naisten "ei-kirjaimellisuuteen" niin totta kai on kuten sanoit, mutta ei pääsääntöisesti. Maailma on täynnä moninkertaisia tohtoreita, joilla on meidän kriteereillämme fundamentalistinen usko.
Itsekin olen eronnut kirkosta. Kirkkoni ja seurakuntani Helsingissä alkoi muistuttaa niin paljon vasemmistoliiton ja varsinkin Vihreän puolueen ohjelmaa, että en enää jaksanut uskoa kirkkooni sellaisessa moodissa. En kaipaa vastapainoa tuolle, helvetinpappeja, en kaipaa pappeja laisinkaan, tosin koska tunnustan (itseni kanssa) nimenomaan klassista kristinuskoa on kuitenkin suurta tyhmyyttä olla käymättä ehtoollisella ja jättää juomatta "kuolemattomuuden lähteestä."
Mutta. Kyllä. Olen laajasti lukenut ja laajasti lukeva ja ajatteleva ihminen (siis hölmö), mutta sitoudun uskomaan kristinuskoon koko pakettiin. Pyrin olemaan poimimatta sieltä parhaita rusinoita ja tekemään "oman Jumalani" tilalle, vaikka jokaisen uskovan, parhaimmankin ja puhtaimmankin sellaisen jumalakuva on aina osittain myös epäjumalankuva. Luen raamattua nykyään vähän ja rukoilen vähän. Mutta tiedän mitä kohti olen menossa ja maailma myös. Tiedän että se ei näy, hah ha, ulospäin minusta lainkaan. Mutta toivoni ei perustukaan siihen miten kristusmaiselta minä näytän - minä tiedän kyllä miltä minä näytän ja kuulostan, pimeältä.
Kirkosta minulla on näitä viime aikoja lukuunottamatta pääsääntöisesti hyviä kokemuksia. Siinä helpottaa kun jättää ihmisten uskon aitouden arvioimatta, kun oman uskonkaan aitouteen ei voi luottaaa. Kirkon politisoitumista en kuitenkaan hyväksy edes sillä perusteella, että olihan se Jeesuskin....
Hyvä kun päästiin Karin koti, uskonto, isänmaa kypäräpappi-kirkosta, nyt tilalle on tullut vain sen vastakohta ja sehän on ihan sama asia. Kirkko on, kuten eräs kirkonmies kerran sanoi, "siksi että täällä kuollaan." Toinen sanoi: " kirkon tehtävä on kaataa Kristuksen verta ihmisten kurkkuun." Tämä on nyt vähän kadoksissa. Joskus erehdyn luulemaan että esim. katolisilta ei olisi.
jope
Uskonnottomana minä usein olen ihan hiljaa itsekseni miettinyt, tai no, olen sen ääneenkin sanonut kavereilleni, että olisi vaikeaa olla uskova koska joutuisin filosofisen mielenlaatuni vuoksi koko ajan kipuilemaan kirjaimellisen luennan liukuvalla pinnalla. Kipuilemaan ulkoisen minäni ja pyhän sanan tarkkuuden hetteiköissä. Kirjaimellisuus tietenkin alkaisi ylösnousemuksesta mutta mihin se loppuisi? Uskonnottomana tämä on helpompaa. Itselleen rehellinen uskova on kyllä kovassa eksistentiaalisessa tilanteessa ja arvostan sitä paljon. Joutuu ottamaan useassa kohdassa ne rusinat pullasta tai valitsemaan suhteellisen tulkinnan lähimmäistensä vuoksi. Tai no. Ehkä minä taas ajattelen tämän liian maallisesti.
PoistaHuom: jos sävyni tuntuu sarkastiselta, olette väärässä. Minusta uskonnollisen ja oman paradigmani leikkauspinta on aidosti kiinnostavaa. Siinä kielen filosofia maistuu todella aidolta koska kummallakin paradigmalla on seuraukset todellisten ihmisten elämään. Olen yhdelle kaverilleni ihan vakavissani sanonut, että jos olisin uskovainen, olisin varmasti rasittava fundamentalisti. Tai ehkä sitten kirjoittaisin sartrelais-kristillistä blogia derridalaisella asenteella. Tuskailisin valintojeni kanssa ja kokisin koko ajan olevani itselleni valheellinen mutta en haluaisi toteuttaa kirjaimellisuutta käytännössä koska iloitsisisn liikaa ihmisistä heidän puutteineen (vaikka minulla ei niitä itselläni tietenkään olisikaan). Toivottavasti tuo jälkimmäinen vaihtoehto olisi totta.
(Olen muuten jo Derridan ja Jeesuksenkin tehosekoittanut keskenään. Ks. tunnistessa Derrida juttu Puutteen evankeliumi)
Me olemme kaikki liukuvalla pinnalla koko ajan, kukaan tuntemani kristitty ei edes kuvittele, ei ainakaan sellainen jolla on aavistus Jumalan mittaamattomuudesta, omistavansa vastauksia tai edes kaikkia oikeita kysymyksiä. Minkäänlaista kompromissia en tee ruumiini kanssa silloin kun sukellan mereen. Sama juttu Jumalan kanssa, äly ei jää rannalle Jumalaan sukeltaessa, mutta on kuitenkin edelleen äly joka osoittautuu meressä että rannalla täysin riittämättömäksi. Sillä on kiva leikkiä, mutta sekundaa syntyy.
VastaaPoistaJumala, Jeesus eivät ole meidän hallinnassamme:
Sartre-jeesuksia tulee ja menee, marxjeesuksia, derridajeesuksia, minunomajeesuksia, sosiaalidemokraattisiajeesuksia, lapualaisjeesuksia jne. Kristinuskosta ei siis saa yhtään älyllisempää naittamalla sen esim. eksistentialismin kanssa tai yhtään heikomman puolella olevaa naittamalla sen ns. "vapautuksen teologian" kanssa. Selllaisella kristinuskolla ei ole edes käyttöarvoa. Se on (itse)petosyritys. Kristinusko on riittävän villisti, älyllisesti ja tyrmäävästi kerrottu keskeisimmissä raamatun kirjoissa ja se on taivutettu rautalangasta yleisten kirkkojen tunnustuksissa, jotka ovat vajaita nekin. Jos Jeesus kiinnostaa, häneen kannattaa alkaa tutustuminen alkuteksteistä. Derridan voi sitten ottaa raakana Derrina, mutta mielellään ja ilman muuta sekoittamatta ja ravistamatta lelujeesuksen kanssa. Jesus is out of our control. And yes, I like it!
Kristinuskon kanssa hengaillessani en ole kertaakaan kokenut joutuvani tekemään
älyllisiä kompromisseja (joitakin muita kyllä), päinvastoin. En vain tajua miten joku voi edes kuvitella että kristityn pitää jotenkin amputoida aivonsa. Jeesusta emme hallitse, sanoilla emmekä teologialla, sinne päin voimme räpeltää, mutta uskossa hänen voi kuvitella löytävänsä.
Marjatalle kirjoittaneelle anolle: viisaasti sanottu. Kirkko on sen ihmisiä ja jopa sen ihmisten summaa suurempi. Tällä hetkellä oma kirkkoni on kylläkin minun oma pääni, mikä on ilman muuta harhaoppia, hah ha, mutta yritän tehdä asiassa parannusta kunhan sokean (minun) paimen löytyy ja kuulen äänen.
Juha: kiitos tästä keskustelusta ja kaikesta muusta. En olisi uskonut että löydän täältä itseni kristinuskosta kertomassa. Nyt lähden pienelle "matkalle" eli olen jonkin aikaa poissa. (Kommentit ja artikkelit käyn kyllä lukemassa.)
jope
Ole hyvä!
PoistaOlen itse ortodoksikristitty. - Koko kristinuskon ja jumalanpalveluselämän ydin on ehtoollisen mysteerio. Meidän kirkkomme tulee suoraan ristin juurelta. Se ei ole uskonpuhdistuskirkko. Ortodoksikirkon mukaan ainoastaan se jakaa ainoan oikean ehtoollisen. Tätä on kaikki syy pitää totena. Ortodoksikirkolla ei ole ehtoollisyhteyttä muiden ns. kristillisten kirkkojen kanssa. Se että ihminen pääsee osalliseksi ehtoollisesta on siis koko elämän huipennus. Jumalanpalvelus huipentuu ehtoolliseen. - Ehtoollista edeltää paasto, muuten ehtoolliseen ei voi osallistua. - Meille kristillisyys on ehtoollisyhteyttä Kristuksessa. - Meille elämä on askeettista elämää - pitäisi olla - Kristuksessa. Tällaisen elämän tietynlainen huipentuma on luostarielämä, joka jakautuu työhön, rukoukseen ja lepoon. Lähtökohdittain jokaisella ortodoksilla tulisi olla valmius aloittaa luostarielämä. - Ortodoksiksi tullaan katekumeeniopetuksen kautta. Ortodoksisuus on uskontunnustuselämää. Ortodoksisuus on elämäntapa. - Ihminen ei voi olla ajattelematta ja myös epäilemättä ja myös ortodoksi käy sisäistä kamppailua. Sitä kutsutaan kilvoitteluksi. - Myös oma ajattelu voidaan nähdä himona, joka joskus enentää eroa Kristukseen. Joskus oma ajattelu on ylpeyttä, joka on himoista eksyttävin. Jopelle joka on varmastikin paljon lukenut ihminen suosittelen kuten myös J Saarelle ja samoin Marjatalle perehtymistä ortodoksisen tradition kirjallisuuteen, joka on mittaamaton aarre. Ennenkin on eletty ja ajateltu. Tulee tässä mieleen kaikessa kirkkaudessaan sellainenkin kuin isä Johanneksen Valamon vanhuksen kirjeitä. Filokaliasarja tietysti myös.
VastaaPoistaTaas on muistettava, että kirkossa on erilaisia toimijoita, jotka tekevät virheitä.
Minä ajattelen mitä ajattelen koska elän. - Mutta ajattelen kirkon sisällä.
Ortodoksi ei kauppaa uskoaan, sellainen ajatus on aika mahdottomuus. - Ihmisen täytyy itse ottaa askeleet kirkkoamme kohti ja askelten ottaminen on käytännöllinen teko.
Meidän ajattelumme mukaan ihminen joka ei koskaan käy kirkossa eikä osallistu ehtoolliseen ei tiedä mitä on kristillisyys.
Ano, olet täysin oikeassa:
VastaaPoista-Juutalaiset muistavat vanhan viisaansa sanoja: "Ajattele paljon pyhiä ajatuksia. Sillä tavalla sinusta tulee osa pyhää. Sinä muutut, niin kuin muuttaa Israelin Pyhä. Ja kun sinä olet muuttunut, sinä pyhität ympäristöäsi."
Me ajattelemme mitä ajattelemme. Me emme voi kehystää ajatteluamme joksikin paljoksi pyhien ajatusten ajatteluksi. Minä olen ortodoksikristitty, mutta ajatteluni on täysin pidäkkeetöntä. Edellisen kirjoittajan kommentti joka viittaa kirjoitukseeni on ällöttävää ulkokultaisuutta, jota en allekirjoita.
VastaaPoistaIhminen ajattelee mitä vain milloin vain. Se on ihmisen kohtalo. - On sitten ajattelijan tehtävänä pohtia sitä millaisiin tekoihin hänen ajattelunsa johtaa.
Yritän sanoa sitäkin, että uskonnoton tietää uskonnottomuudesta, mutta jos hän ei elä uskonnollista elämää niin hän ei tiedä uskonnollisesta elämästä. - Uskonnollinen elämä on elämäntapa. Jos jotakin elämäntapaa tarkkailee sivusta - ehkä yläpuolelta - niin ei tiedä mitä tuo elämäntapa on.
Uskonnottoman lienee parasta kirjoittaa uskonnottomuudestaan. Siinä hän on vahvoilla.
On siis asioita, joista uskonnottomalla ei ole omakohtaista kokemusta. Meille ortodokseille elämä on ajan pyhittämistä Kristuksessa - mahdollisuuksien mukaan. Ja putoamme ja taas putoamme. Kilvoittelemme.
Uskonnoton ei siis yksinkertaisesti tiedä mitä on ortodoksisuus, jollei hän ole ortodoksi. - Uskon J Saaren vilpittömyyteen mutta hän ei tiedä mitä on ortodoksisuus, koska hän ei elä sitä elämäntapaa.
Puhun nyt tässä ortodoksisuudesta - mutta jos kristinuskon ydintä tutkitaan niin kyllä siellä tosi ytimessä on juurikin ortodoksisuus.
Joku voi filosofoida ja miettiä miltä tuntuu juosta maraton. Ehkä hän osuu monessa oikeaan. Mutta vasta kun olet itse juossut maratonin niin tiedät mitä se on - ja se nimenomaan on ortodoksista kilvoitteluelämää himoja vastaan.
Kukaan ei ole himoista vapaa. JA KAIKKEIN SUURIN HIMO ON AJATTELIJAN YLPEYS, JOKA TUOTTAA NAUTINTOA AJATTELIJALLE.