Minusta tämä idea jää puolitiehen. Suurin ongelma elämykseni suhteen on se, ettei meta-taso näy eikä varsinkaan tunnu näyttämöllepanossa. Kumpikin taso näyttää ja tuntuu samalta, teatterilta. Näytelmän ohjaajan hahmokin NÄYTTELEE metatason ohjaajaa eikä OLE sitä. Hän ei tule elokuvaan sisälle "sivusta" vaan on jo valmiiksi siellä, samalla rekisterillä. Eli Pekka Streng näyttelee sitä samaa näytelmää jota hänen tässä elokuvassa pitäisi muka ohjata. Streng olisi pitänyt ohjata pelkästään OLEMAAN kameran edessä. Donner ei ole ollut tässä tarkkana. Myös Haapkylä NÄYTTELEE pohtivansa rooliaan kun olisi pitänyt olla HAAPKYLÄ pohtimassa rooliaan.
TIEDÄN kyllä mihin tässä pyritään, mutta elokuva ei INSPIROI siihen. Tässä Donnerin olisi pitänyt herättää tiimi ideaansa, niihin ratkaiseviin EROIHIN esillepanojen välillä, jotka efektoivat metailun. Nyt meta-taso ei erotu tarpeeksi, että kokisin ja tuntisin ihmisten puhuvan siitä mitä näen ja että mieleni tuon eron kautta avautuisi vapaaseen pohdintaan nähdystä. Elokuva menee tukkoon. Metataso jää myös määrällisesti liian niukaksi eikä myöskään siksi ole tasapainossa muun aineksen kanssa.
Teemalta äskettäin tullut Al Pacinon Looking for Richard oli inspiroiva meta-elokuva, jossa mieli liikkui näyttämöllepanon estelemättä. Ihan vain että tiedätte mitä tässä haen. Pidin Donnerin Kuulustelusta 4 pinnan verran ja siksi odotin tätä mielenkiinnolla. Nyt vain 3. Korkeintaan.
Olen kirjoittamassa Armi elää! -elokuvasta Laajakuva-lehden parin viikon päästä ilmestyvään Rakkautta & Anarkiaa -artikkeliin. Siitä tulee nyt hitusen hankalampaa, koska kerroit oikeastaan tässä jo kaikki ajatukseni.
VastaaPoistaHuomasin melkein langenneeni itse asettamaani ansaan. Donnerin elokuvaa tekisi mieli kehua liikaa, koska se on suomalaiseksi uudeksi pitkäksi fiktioksi niin epätyypillinen.
Tähän kehumiseen sortuu moni kriitikko, en ole itse ollut sen yläpuolella. Kun ilmestyy joku hiukan toisenlainen teos, ei liiaksi hirttäytynyt suomalaisesta valtavirtaelokuvasta tuttuihin maneereihin (vaan joihinkin toisiin...), sen hyvyyttä alkaa mielessään suurennella.
Tähän kun lankeaa, tajuaa vain latistavansa elokuvaa. Silloin suomalaisen elokuvan ottaa tosissaan, kun pitää sitä kelpoisena verrattavaksi kaikkeen muuhun näkemäänsä eikä suhtaudu siihen siten kuin lapseen, joka "yrittää parhaansa" pallokentällä vaikkei saa todellisuudessa mitään aikaan.
Jos suomalaista elokuvataidetta kehuu liikaa "hyvästä yrityksestä" siitä tulee mielessä muotopuoli, kasa nopeasti kyhättyjä apologioita.
Lyhyesti sanottuna, pitäisi vain ottaa elokuva elokuvana. Kun vertaat Donnerin teosta Looking for Richardiin, teet siinä mielestäni kauniisti ja oikein. Moni kun voisi pitää tällaista vertailua naurettavana: että suomalaista biopiciä verrataan Pacinon lempilapseen! Tällöin moni rajoittaa itseään liikaa: jännät vertaukset ja yhdistelmät jäävät tekemättä. Ei oteta kaikkea irti teoksesta eikä teoksesta kirjoittamisesta.
Armi elää! -teoksen jännittävin hetki on, kun Donner itse tulee ruutuun sekunniksi. Silloin ehdin hetken toivoa, että ehkä tämä nyt hajoaa ja saan katsojana ympäri korvia. Ehkä nyt näytettäisiin kuinka hutera tämäkin rakennettu Armin raami on ja loput elokuvasta lähtee aivan muualle, ehkä jopa unohtaa koko Armin.
Mutta elokuva olikin lähellä loppuaan, ja cameo jäi vain vitsiksi. Höh.
Pahoittelen työsi hankaloittamista. Mutta ota lähtökohdaksesi tuo suomalaisen elokuvan ongelma, ettei sitä nähdä puhtaasti. Mulla on muuten ihan sama fiilis siitä Donnerin ilmestymisestä. Siis koko elokuvan olisi pitänyt olla Donneria ohjamassa Haapkylää. Se kohtaus missä Haapkylä on ulkona tupakalla ohjaajan kanssa, on kauhee. Jäykkää pseudometaa.
PoistaIkävä tulee Syntistä laulua ja Surmiksia. Kuosmasen ja Passin Taulukappiaat ja loistava lyhäri Hevoshullu antavat toivoa mutta saa nähä miten se olli mäki-elokuva onnistuu.
"Huomasin melkein langenneeni itse asettamaani ansaan. Donnerin elokuvaa tekisi mieli kehua liikaa, koska se on suomalaiseksi uudeksi pitkäksi fiktioksi niin epätyypillinen.
PoistaTähän kehumiseen sortuu moni kriitikko, en ole itse ollut sen yläpuolella. Kun ilmestyy joku hiukan toisenlainen teos, ei liiaksi hirttäytynyt suomalaisesta valtavirtaelokuvasta tuttuihin maneereihin (vaan joihinkin toisiin...), sen hyvyyttä alkaa mielessään suurennella."
Juuri näin.