BERTRAND RUSSELL JA REAALISEN HAASTE: Muistan, siis olen

Viihdyttävässä esseekokoelmassa Muotokuvia muistista Bertrand Russell omistaa kirjoituksen hengen ja aineen ongelmalle. Russell lähtee liikkeelle Descartesista, jonka minä-nimisen olion olemassa olemisen asettamista "virtaavan ajatussarjan" perustaksi hän kritisoi. Emme Russellin mukaan todellakaan tarvitse ajattelevaa oliota ajatusten perustaksi. Sarja ajatuksia muodosti Descartesille hengen mutta Russellin mukaan henkeä tarvitaan tässä erillisenä entiteettinä yhtä vähän kuin New Yorkin asukkaiden yläpuolelle tarvitaan asujaimiston entiteettiä erillisenä oliona. Descartes ei ole siis olio joka ajattelee vaan ajatussarjan nimi, eli "Descartes". Russellin mukaan Descartes siis olettaa turhaan olion joka ajattelee, eli pysyvän oliollisen entiteetin - ja juuri tästä sitten seuraa se hengen ja aineen kuuluisa erottelu. Russellin mukaan kielioppi turhaan uskottelee "että te ja minä olemme enemmän tai vähemmän pysyviä entiteettejä muuttuvine tiloineen, mutta pysyvät entiteetit ovat  tarpeettomia ja muuttuvat tilat riittävät sanoaksemme kaiken, mitä tiedämme aineesta".
         
No, jokin tässä ainakin minua sittenkin häiritsee: sarjan (joka vieläpä on oltava jollekin se sarja) ajatuksia ja muistoja kokee mielestäni newyorkilaista asujaimistoa välittömämmin omakseen ja vielä aikojenkin päästä - ja vieläpä siitäkin huolimatta, että samuus on Russellin mielestä täysin kadonnut kvanttifysiikan myötä ja vaikka jopa tiedämme, että organismin solut muuttuvat jatkuvasti eikä meissä oliko se nyt seitsemän vuoden kuluttua enää ole mitään samaa - paitsi tietenkin ne muistot.



Kokkola 1968

         

Kun Russell kieltää oliot entiteetteinä, täytyy tietenkin muistaa, että oikeastaan se on retoriikkaa jolla filosofit kyseenalaistavat olioiden epäilemättömän perustelun mahdollisuuden, haluavat siis tietää mistä he voivat vielä puhua nolaamatta itseään  - ennen kuin sitten taas elävät niin kuin muutkin ja juovat mieluummin lasin viiniä kuin rikkihappoa. Filosofit kun tavallisten kuolevaisten tapaan ovat hekin "sitoutuneita" lausumattomaan reaaliseen ollakseen ymmärrettäviä ja välttyäkseen tapaturmaiselta äkkikuolemalta. 
         
Kun Russell todistellessaan kokemuksemme ulkoisen olion epäilemätöntä todistamista mahdottomaksi - mitä se periaatteessa onkin metakielen puuttuessa - viittaa aistimuksen ketjuun ja puhuu silmästä, hermostosta ja aivoista* joiden ansiosta näemme vaikkapa kylläkin puun mutta jonain ihan muuna kuin se oikeasti on (ja olettaa puun sen tähden sisäiseksi unen kaltaiseksi kokemukseksemme vaikka ainakaan minä en tiedä, missä kohtaa aistimusten ja niitä mahdollistavien elimien kausaaliketjua puu yhtäältä hiukkastanssina ja toisaalta meille siitä ilmenevänä efektinä voidaan sisäiseksi ja ulkoiseksi tarkasti erottaa - ja kumpi "pääty" on enemmän totta ja millä kriteerillä**), hän puhuu reaalisen tukemana. Hänen on lyötävä jotain tästä todellisuuden hedelmäpelistä lukkoon. Juuri tuolloin reaalinen "ilmenee"; jotain jää yli symbolisesta ja imaginaarisesta vaikka filosofi yrittäisi olla kuinka tarkka ja vaieta ihan kaikesta siitä, mistä ei voi puhua. Ehkä reaalista voisi paremman puutteessa nimittää siksi ontologiseksi tasoksi, jossa se iänikuinen henki ja aine lankeavat yhteen***. Jos nyt vain sallitte minun käyttää ainakin retorisesti tuota erottelua.
         
Modernilla fysiikalla ja filosofialla hämärretty elämä todellakin jaksaa aina vain ihmetyttää minua. Mutta ainakin pahat unet erotan epätosiksi todesta valveesta siksi, että niistä herätessä tunnen pääsääntöisesti helpotusta. Niiden pahimmistakaan kammottavuuksista kun ei koskaan seuraa mitään peruuttamatonta.
  
_

Kuva: Hilkka Eklund (1945-2013)  


*Tästä välttämättömästä viittaamisesta aistimuselimiin kirjoittaa Rudolf Steiner kiinnostavasti mm. Kantin tieto-oppia kritisoivassa Vapauden filosofiassa (HUOM: jolla siis ei vielä ole mitään tekemistä antroposofian kanssa).
** Ks. Onko efektiivisyys oikeasti olemassa?
***Janne Kurjen Lacan ja kirjallisuus on hyvä johdatus lacanilaisiin käsitteisiin; myös hänen kirjoituksensa Psykodiagnostiikka lacanilaisesta näkökulmasta on löydettävissä klikkaamalla tätä osoitetta www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm. Ks. myös tekstini Filosofia hengen pakkomielteenä.

KUINKA LUKEA NIETZSCHEÄ AJAUTUMATTA SÄÄLIMÄTTÖMYYTEEN JA KESKEN JÄÄNEESEEN NIHILISMIIN (päivitetty 4.6.)

        Tämä levoton ja fundamentaalinen aika saa vanhatkin filosofit näyttämään uusilta ja joskus entistäkin epäilyttävämmiltä. Itse en ole aina ihan varma, onko Nietzsche saumoiltaan patologinen ja vaarallinen ajattelija vaiko eikö. Ja koska se mielestäni riippuu pelottavan paljon lukijasta, tämä pelko ehkä saa vaikkapa kouluampumisten nietzscheläisiä perusteluja kommentoivan filosofian ammattilaisen oikomaan Nietzschen väärintulkintaa niin kiihkeästi turvallisempaan muotoon. Hän on kuin kuin liberaali kristitty, joka selittää Vuorisaarnan kadotuksella pelottelua parhain päin tai muslimi, joka vakuuttelee, etteivät islamistit ole aitoja muslimeja tai ettei jihad myös oikeaa sotimista vaan pelkästään itsensä kilvoittelua. Samalla tavoin Nietzschen selittäminen vaarattomaksi kuulostaa helposti älylliseltä epätoivolta. Usein puhutaan tekstin vaarallisuudesta, mutta juuri Nietzschen kohdalla se taitaa olla aidosti totta. Kun katson hänen syvyyteensä, se todellakin katsoo minuun takaisin.
          Miten Nietzscheä sitten voi lainkaan lukea astumatta liian lähelle itsessään lymyävää säälimättömyyttä, julmuutta ja sen toteuttamista ilman, että pilkkoo hänen filosofiansa itselleen sopivaksi? Toisin sanoen: kuinka lukea Nietzscheä ilman itsepetosta? Mielestäni se on mahdollista. Ratkaisu löytyy Nietzschen omasta virheestä hänen premississään.
          Virhe on mielestäni yllättävän banaali: koska Nietzschelle olemassaolo ja luonto olivat yhtä eikä luonto näyttänyt äkkiä katsoen hyväntahtoiselta, hän päätteli metafysiikan, jossa säälivä hyväntahtoisuus oli julmuutta ja satunnaisuutta enemmän ideologinen ja mielivaltainen luomus ja siksi subjektin vastustettavissa. Oikeastaan yli-ihmisen ideaan saattoi rakentaa ajatuksen, jolla säälin ja hyväntahtoisuuden vastustamisesta tuli looginen väistämättömyys ja melkeinpä velvollisuus. Tähän päättelyyn Nietzsche perusti filosofiansa, jossa uskonnot olivat elämän voimaa nihiloivia oppeja kun taas nihilismin ylittäminen oli luonnon vaistomaista toteuttamista.*
          On selvää että tätä päättelyketjua seuraten ajautuu näkemykseen, jossa vallantahtoisuus ja jopa julmuus on todempaa kuin sääli ja hyväntahtoisuus. Jos näin ajattelee, kokee Nietzschen lukija liian helposti itsensä älyllisesti epärehelliseksi ellei vie "rajattomuuttaan" hyvän ja pahan tuolle puolen. Juuri tässä nähdäkseni on se fundamentaali logiikka, jonka Nietzschen filosofia voi mahdollistaa lukijasta riippuen ja jota esimerkiksi kouluampuja Pekka-Eric Auvinen ehkä koki teoissaan toteuttavansa.
          Mutta kun luonto ei sinänsä ole hyvä tai paha. Siitä kun on evoluutiopsykologiankin mukaan löydettävissä ainakin ihan riittävä määrä hyväntahtoisuutta purkamaan Nietzschen vallantahtoinen metafysiikka: luonnollisen vallantahdon ensisijaisuus ideologiseen hyväntahtoisuuteen nähden. Hyvän ja pahan tuolle puolen on siis mentävä Nietzscheäkin vauhdikkaammin ja vähemmän dualistisesti, ei sen enempää hyvään kuin pahaankaan ideologista syytä olettaen. On siis tehtävä enemmän niin kuin Nietzsche käskee ja vähemmän niin kuin hän tekee.
          Jos nyt pitäytyy tässä eräällä tavoin Nietzscheäkin nihilistisemmässä näkymässä, voi äkkiä ymmärtää, mitä nihilismin ylittäminen aidosti vapauttavassa ja eettisessä merkityksessä voi tarkoittaa. Se tarkoittaa elämän elämistä luovassa ja eettisessä epätietoisuudessa, jolla on mahdotonta perustella sen enempää hyvän- kuin vallantahtoisuudenkaan ensisijaisuutta. Se merkitsee elämistä sisäisessä halkeamassa, différancessa, joka jo itsessään tekee ajattelua umpeuttavan henkisen varmuuden ja ylimielisyyden, totalitaarisen mentaliteetin, mahdottomaksi.
          Näin itse luen Nietzscheäni. Tosin lukemistani haastavia kommentteja otan mielelläni vastaan. Minun Nietzscheni kun ei ehkä ole kokonaan hulluudestaan parannettavissa. Ehkä hänet sittenkin on lopulta hylättävä kokonaan.**
_
*Tämän voi ajatella toisinkin. Ks. kirjoitus   Autistisen statuksen traaginen hehku, eli onko Nietzsche vaarallinen filosofi? 

**Ks. myös Ensisijaisuuden metafysiikasta ja Objektien ikuinen paluu: arvelua hyvyydestä ja pahuudesta sekä Puutteen evankeliumi: Derridan lahja

KIERKEGAARD JA WITTGENSTEIN: Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava (alaviite lisätty 21.2.)

Kirjoituksessani Filosofia hengen pakkomielteenä lukee seuraavaa:

          ”Sören Kierkegaard pelkäsi uskonsa latistuvan todistuessaan historialliseksi totuudeksi. Ikään kuin se olisi livennyt hänen käsistään aineen tympeäksi ylijäämäksi: ’Jos ---jatkettaisiin todistelua --- kristinuskon totuudelle, päädyttäisiin lopulta siihen kummallisuuteen, että juuri kun kristinuskon totuus saataisiin todistetuksi, sen ilmiö läsnäolevana ilmiönä olisi päättynyt.’ (Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus s. 49)

          Mitä vikaa tässä argumentissa on? Sitä, että Kierkegaard tuntuu ajattelevan luvattoman huonosti vain siksi, että ei halua luopua uskostaan vaan mielistyy liikaa uskovan subjektin vapauteen. Uskova sanoisi varmasti, että uskovasta subjektista tuli hänen epäjumalansa. Tai (zizekiläisittäin) kääntäen: että hän luulee tietävänsä mitä haluaa. Mistä ihmeestä Kierkegaard nimittäin voi tietää, millaista läsnäoloa tuon mainitsemansa ilmestyksen (mitä muuta se voisi olla?) ja nykyisen maailmankuvan hajoamisen jälkeen olisi olemassa, jopa luvassa? Kaipaisimmeko (tai siis haluaisimmeko) enää vapaata hengen subjektia, joka paremman puutteessa yrittää uskoa tuonpuoleiseen? Kaipaisimmeko subjektia ollenkaan? (---)

          Kierkegaardille uskon tuleminen liian reaaliseksi  ja sen pursuaminen uskonnollisen symbolisaation ylitse, on symbolisen itseyden katoamista ja siksi niin vastustettavaa. Reaalista ei siis ole ilmestyksen kuvitelma sinänsä (sehän voidaan jo kuvitella ja ajatella), vaan sen herättämä levottomuus; ettei sitä voi (edes mahdottomanakaan!) haluta, koska se uhkaa subjektin järjestystä.

          Kierkegaard kritisoi Hegelin kokonaisfilosofiaa. Eikö hän kuitenkin itse yritä perustaa sellaista vapaan subjektin systemaatiota, jota mikään ulkopuolinen, ei edes liian reaalinen uskon kohde, voi uhata? Kierkegaard on sisäisesti ristiriitainen vapaata uskon subjektiuttaan korostaessaan, koska hän haluaa ennen kaikkea kamppailla uskovaa subjektiaan uhkaavaa ilmestyksellistä reaalista vastaan.”

          Tekikö Kiekegaard siis sen virheen, että hän mielistyi liikaa uskovan subjektin vapauteen kun hänen olisi pitänyt ottaa vastaan uskon ilmestyksenomainen totuus ja sillä tavoin menettää - paremman puutteessa kelpaava välineellinen - uskonsa? Sanoisiko siis uskova todellakin - kuten aiemmin väitin - että uskovasta subjektista tuli Kierkegaardille hänen epäjumalansa?*
          Wittgenstein asetti Kierkegaardin 1800-luvun tärkeimpien filosofien joukkoon, ehkä jopa tärkeimmäksi. Haluan tulkita Ludwigin mieltymyksen niin, että juuri Kierkegaardin filosofiaan kirjailtu mykistyvä paradoksaalisuus - joka väistämättä dekonstruoi tuon filosofian - oli hänelle mieleen. Kiekrkegaardin filosofia kun oli nähdäkseni loistava ja myöskin erittäin nautittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun yritetään puhua siitä, mistä olisi vaiettava.

          Wittegensteinin lause siitä, mikä on jätettävä sanomatta, on tietenkin ensisijaisesti episteeminen eikä metafyysinen, mutta sen piiriin kyllä ehdottomasti kuuluvat juuri metafyysiset lauseet. Ja kyllä Kierkegaardin filosofia myös itselleni on tästä metafysiikan umpikujasta ehkäpä riemullisin esimerkki. Siksi niin Tractatus Logico-Philosophicus kuin Päättävä epätieteellinen jälkikirjoituskin kulukoot käsissämme. Ikuisesti.
-
*Halusiko Kierkegaard säilyttää "liian maailmallisen" tarpeensa, vapautensa jonka sitten samasti uskoon? Koska yksi totuus maaimassa on mahdoton ja valinnat välttämättömiä, vapaus koetaan ontologisena ihmisyyden mittana. Tuntuu että Kierkegaard virheellisesti liittää tämän maallisen välttämättömyyden uskonnolliseen utopiaan. Isaiah Berlinin essee Kaksi vapauden käsitettä (Vapaus, ihmisyys ja historia, Gaudeamus 2001) käsittelee tätä vapauden ontologiaa (ei siis Kierkegaadia!); erityisesti sivut 93 ja 94 tiivistävät asiaa.

TYTTÖJEN VÄLISESTÄ YSTÄVYYDESTÄ JA ENSITREFFIT ALTTARILLA (Roman Schatzin Maamme-kirja 16.2.)

          Kuuntelin tänään Roman Schatzin Maamme-kirjaa. Aiheena oli avioliitto ja parisuhde ja vieraina tietokirjailijat Ilona Rauhala ja Tony Dunderfelt. Psykologeja muistaakseni kumpikin.
          Jossain vaiheessa puhuttiin uudesta ohjelmaformaatista Ensitreffit alttarilla, jossa parit avioituvat sokkona, tapaavat siis todellakin ensimmäistä kertaa toisensa alttarilla. Rauhalalla oli raikas mielipide ohjelmaan: se saa meidät kysymään parisuhteen olemusta. Vaikka en ole katsonut ohjelmaa, olen samaa mieltä. Mutta kun hän rinnasti ohjelman parit järjestettyihin avioliittoihin vieraissa kulttuureissa ja vielä kehui että nekin kestävät siinä kuin omat rakkausavioliittommekin, vertaus ontui nolosti.
          Kuvitteleeko Rauhala tyttöjen aidosti valitsevan, jäävätkö järjestettyihin suhteisiin niin kuin parit valitsevat uudessa ohjelmaformaatissa tai naiset ihan oikeissa liitoissamme? Tuntui kuin hän olisi hylännyt kanssasisarensa kulttuurirelativismin hetteikköön; nähnyt vieraan kulttuurin järjestetyn avioliiton vain niiden järjestäjien ja lähinnä miesten näkökulmasta ja mikä hämmentävintä, jättänyt samalla nämä tytöt ikään kuin kahden toisiaan kunnioittavan kulttuurin väliin.
          Onneksi Dunderfelt muistutti Ensitreffit alttarilla-ohjelmassa ja muualla maailmassa järjestettyjen liittojen vapausasteen ilmeisestä erosta. Rajoja ylittävää solidaarisuutta jäin tyttöjen välille kuitenkin kaipaamaan.



-



Ks. myös esim. kirjoitukset Runous haastaa relativistin ja Joukkojen kohina. Kummatkin löytyvät tunnisteeta suvakkisuomileijonapaidat.

DOKUMENTTIELOKUVAN TAIDE: Michael Mooren Roger ja Minä (päivitetty kolmennen katsomisen jälkeen 12.2.)

1
          Kuten jo aiemmin olen tässä blogissani kirjoittanut, olen kyllästynyt kotimaisiin dokumenttielokuviin. Niihin jo liian paljon nähtyihin staattisiin ja ylisommitelluihin 'kansakunnan olohuoneisiin',  joissa ihmiset puhuvat elämästään ja tuijottavat kameraan tai vähän sen ohitse jotain inhimillistä kohtaamista tavoitellen.
          Tuosta eleettömyydestä tuntuu tulleen jonkinlainen tavaramerkki suomalaiseen dokumenttiin. Se toki on ymmärrettävää, koska niukkuus on aina taiteessa ollut ylimäärää arvostetumpaa. Nyt siitä on dokumentin kohdalla tuntunut tulevan jo laskelmoitu maneeri. Ikään kuin ei luotettaisi aiheeseen ja siihen että kuvattavilla ihmisillä on tarpeeksi sanottavaa. Kuin kaikki pitäisi vielä varmistaa taiteella. Näin unta elämästä oli itselleni viimeinen pisara. Kai edes tuon aiheen olisi pitänyt riittää itsessään... Muutama hieno poikkeuskin toki on. Heti mieleen tulevat Reindeerspotting, Naapurit ja vaikkapa Kovasikajuttu. Ne luottavat kylliksi aiheeseen ja siksi myös itseensä tekemättä näkemyksestään ja muodosta liian isoa numeroa.
          Tämä jo aikaisemmin ajattelemani palautui taas mieleeni kun katsoin uudelleen kai jo pieneksi klassikoksi muodostunutta dokumenttia Roger ja minä, siis Michael Mooren debyyttiä ja mielestäni hänen parasta elokuvaansa. Kuten lukijani tietenkin muistavat, se on surumielinen, itseensä uskovan yksilön ja globaalin kapitalismin epäsuhtaa kuvaava ja siitä kumpuavaa huvittavuuttakin kunnioittava ja siksi lempeän hauska teos. Se tekee juuri sen minkä vain dokumenttielokuva ihmisten vilpittömyyttä tai vilpillisyyttä kuvatessaan voi tehdä näyttäessään - tekijän toki valitsemia ja niiden järjestystäkin manipuloivia - yksityiskohtia. Ja kaikki tämä - käyttääkseni Välilevyjen Kare Eskolalta termiä - tarjoillaan minulle loistavasti 'paketoituna' kokonaisuutena, mikä sinänsä jo tuottaa esteettistä nautintoa taidetta sen kummemmin korostamatta. Roger ja minä on minulle kertakaikkisesti lajityyppinsä helmi. Suuri korostamatta itseään.


2
          Mutta Mooren nautittavuudesta huolimatta hänellä on arveluttavat puolensa. Roger ja Minässä hänen on sanottu siis manipuloivan todellisuuden järjestystä. Työttömien kaupunkilaisten selviytymiskeinot eivät olleet kaikissa tapauksissa joukkoirtisanomisten jälkeen vaan ennen tapahtuvia. Kyseessä voivat esimerkiksi olla henkilökohtaisista syistä tapahtuneet irtisanoutumiset ja niistä selviytymiset, vaikkapa väsymiset liukuhihnatyöhön, mistä käsittääkseni hampurilaisbaariin työllistyneiden kohdalla osaksi oli kyse. Ja jos tämän työn oli osaltaan järjestänyt irtisanova autoteollisuus yhdessä liittojen kanssa, mitä mieltä siitä pitäisi olla? Vastaus ei ole yksinkertainen, mutta mielestäni Moore näyttää elintarviketyön manipuloivasti, ikään kuin eettisesti arveluttavassa valossa, antaakseen autoteollisuudesta piittaamattoman kuvan. Sama kysymys koskee tuota kohtausten järjestystä: onko Moore muuttanut järjestystä luodakseen vahvemman efektin vastuuttomasta suurpääomasta?
          Moorehan on tunnettu manipulatiivisesta ja subjektiivisesta "totuudestaan". Fahrenheit 9/11 on tästä ainakin minulle suututtavin esimerkki. Kohtaus jossa presidentti Bush saa tiedon WTC-iskuista kesken koululaisten tapaamisen, on alhaista katsojien manipulointia. Olisinko itse muka reagoinut tilanteessa, pienten lasten edessä, toisin? Hämmentymättä ja reagointiani peittelemättä? Kun Rogerissa haastateltava autoteollisuuden edustaja kysyy Moorelta oikeastaan koko elokuvan tematiikan tiivistävän kysymyksen, saan samalla muistutuksen Mooren subjektiivisuudesta: Onko voittoon pyrkivä autoteollisuus joka on ollut rakentamassa Flintin menestystä, vastuussa myös sen tulevaisuudesta? Tämä kysymys jää soimaan päässäni. Se on ehkä oleellisin kapitalismia koskeva kysymys: Mihin sen vastuu loppuu? Moore kysyy kysymystä kovin lavein pintavedoin ja yhdestä suunnasta. Mutta helvetin nautittavasti ja hauskasti kuitenkin.

MIELIKUVITUSTAMME UHMAAVA AVANTGARDE

”Tämä on juuri se siemen, josta kaikki elokuvataide on ponnistanut: Asioiden tallentamisesta pieniin pätkiin ja niiden asioiden tarkastelusta niiden pätkien kontekstissa ja suhteessa maailmaan. Vasta näitä tallenteita tarkastelemalla voimme oppia lukemaan ja tulkitsemaan ja ehkä jopa ilmaisemaan jotain sellaista, jota emme voisi muuten ilmaista. Juna saapuu asemalle. Kastelija tulee kastelluksi. Työläiset lähtevät tehtaalta.”


          Näin Mikko Lamberg boligissaan Valoa kankaalla. Kaunista, erityisesti tuo ikuisten kohtausten luettelointi tuossa lopussa. Ja jatkaakseni tuosta, Avantagarden yllättävyys, muutenkin kuin elokuvataiteessa ja varsinkin kun sen tiivistää noin kuin Lamberg sen tekee, on tietenkin siinä, että se voi pilkahtaa esiin huonon tai keskinkertaisen peruskerronnan halkeamista kuten Jussivoittajassa He ovat paenneet tai, mikä on ilmeisempää, oudomman perusdraaman sävyissä, jota tässä edustakoot ”antropologista musiikkia” soittava Pusher 2 tai tyhjyydessä vaeltava Badlands tai vaikkapa kummallisen autistinen Violent Cop. Ja sitten ovat nämä välimuodot tietysti kuten Argenton mielestäni ainoa kunnon elokuva Suspiria.  Kirjallisuudesta on herkullista napata esimerkiksi Kafkan Muodonmuutos, jossa maailmasta kerrotaan realistisesti mutta sen sisältö on absurdi ja tavoittamaton. (Suspiriassa tosin ei tiedä, onko avantgarde putkahtanut mukaan vahingossa vai tarkoituksella kun tekijän muut elokuvat olen kokenut niin huonoiksi ja tavoitteisiinsa kykenemättömiksi.)
          Tästä olen jo kirjoittanut blogissani ja muuallakin mutta toisto ei tietenkään näin tärkeässä kysymyksessä ole pahitteeksi: runouden - joka tässä yhteydessä tarkoittakoon avangardea - on vietävä ihminen mielikuvituksen mahdottomuuteen, äärimmäisyyden aistiin; palautettava mielikuvitus jonnekin lausumattomaan alkuperäänsä, olemisen ongelmaan ja yhteisimpään tyhjän jakamattomuuteen.
          ”Mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, haastaa sen.” Tuossa avantgarden määritelmäni vaikka sitä en toki sellaiseksi ole aikoinaan tarkoittanut. Mikään ei nimittäin tee minua niin vihaiseksi hyvää vauhtia ikääntyväksi mieheksi kuin ”keskiluokkaisen” lukijuuden synnyttämä hokema, että taiteen pitää antaa tilaa mielikuvitukselle. Nytkin minun on pidäteltävä rumia sanojani! Tuo hokema kun on lukijuutensa narsistista ensisijaistamista; avantgarden vastustamista par excellence.
          Lopuksi siteeraan vielä itseäni, kirjoitustani Jotain mätää Tanskanmaalla, selventääkseni käsitystäni lausumattoman paikasta elokuvassa: "Moderni elokuva, tai osa siitä, on jo 50-luvusta lähtien pyrkinyt tahallaan tai tahattomasti dokumentin imitointiin (Kubrickin Killer's kiss tulee nyt ensimmäisenä mieleen). Sille todempaa voi ajatella olevan fiktion ja dokumentin raja kuin kumpikaan puhtaana ilmiönä. Siis se, että juuri illuusio vapauttaa meidät kokemaan ja tuntemaan faktisia kuvia enemmän. Sanoisin, että tällä tavoin taide elävänä itseilmaisuna, runoilijan äänenä, on elokuvalle (ja taiteelle yleensä) jopa tärkeämpää kuin dokumenttielokuvan totuus."

YLEN VAMMAIS-ILTA 10.2.2015 (ja hieno ruotsalaidokumentti)

          Loistava ohjelma sinänsä. Arkeisti ja tavallisti vammaisuutta ja osoitti heidän kykyään kommunikoida ymmärrystämme avaavasti ja älyllisesti kiinnostavasti. Itsellenikin, vaikka olen kehitysvammaisten kanssa joskus muinoin työskennellyt! Kiitos Ylelle!
          Mutta yhteen kysymykseen ohjelma suhtautui mielestäni liian huolimattomasti: Onko kehitysvammaisesta vanhemmaksi? Valtavan iso kysymys, joka Vammais-illassa heitettiin ilmaan ja jätettiin sinne. (Katsoin toki vain jälkimmäisen tunnin ja jos edellisellä asiasta puhuttiin enemmän, hyvä niin.) Kysymys kun ei ole tässä vain subjektiivisista valinnoista ja oikeuksista vaan myös siitä, millainen rooli yhteiskunnalla kuuluu ja pitää olla.           Ruotsissa tässä asiassa on oltu 70-luvulla huolimattomia johtuen lähinnä heidän - kai voi sanoa - rodunjalostushistoriastaan. Pohdittavaksi nousevat lapsen sosiaalistumisen ja identiteetin ongelmat ja kognitiivisten tasojen ja oppimisen kysymykset ja lähinnä siitä näkökulmasta, kuinka lapsi ne aikuistuessaan itse kokee ja millaiseen välitilaan tuntee mahdollisesti joutuvansa. Eli kokeeko hän myöhemmin ehkä hämmentävää "kodittomuutta", jos kasvatusvastuu jätetään kokonaan kehitysvammaisille vanhemmille (mitä en tietenkään usko tämän päivän Suomesta...)?
          Viittaan tässä ruotsalaiseen dokumenttielokuvaan Isäni on kehitysvammainen*, joka tuli joltain Ylen kanavalta viime vuoden puolella, harmi etten muista tähän hätään nimeä enkä tiedä mistä sitä hakea. Siinä 70-luvulla kehitysvammaiselle parille syntynyt tyttö oli jätetty sosiaaliviranomaisten taholta heitteille sen suhteen, miten kognitiivinen ja sosiaalinen kehitys oli edennyt. Nyt aikuisena hän ei tiennyt mihin kuului ja miksi koki oppimisvaikeuksia: perinnöllisin syin vai sosiaalisen vajaaoppimisen vuoksi? Hän koki ahdistusta ja katkeruuttakin siitä, olisiko tämä kaikki voitu estää kehitysvammaisia vanhempia kasvatuksellisesti tukemalla. Muistaakseni puhuttiin jopa huostaanotostakin. Tuntui kuin hän olisi ollut ideologisen periaatteen heitteille jätetty tuotos.
          Elokuva oli hämmentävä ja puhutteleva ja se palasi vahvasti mieleeni katsoessani Vammais-illan hätäisiä loppuminuutteja, joihin tämä kysymys vanhemmuudesta oli (arkaillen?) jätetty. Muut kysymykset, joiden kohdalla kansa niin innokkaasti Vammaisillassa harrasti puolesta ja vastaan klikkailua, eivät mielestäni olleet niin ongelmallisia. Tosin minusta se, haluaako kehitysvammaista naapurikseen, on kummallinen kysymys (joka ainakin on Ylen nettisivuilla kun sitä ensimmäistä puoliskoa en siis katsonut). Haluaako aggressiivista päihdeongelmaista, oli hän kehitysvammainen tai ei, on jo parempi. En myöskään ymmärrä kysymystä, miksi kehitysvammaiset eivät saisi harrastaa lainkaan seksiä. Pelätäänkö, että siitä heidän kohdallaan aina seuraa lisääntyminen? Silloin ymmärtäisin - viitaten tekstini sisältöön - periaatteellisen huolen, en muuten.
          Myös se jäi toisen tunnin perusteella askarruttamaan mieltäni, olisiko kukaan tuossa tilanteessa uskaltanut myöntää surevansa osaansa kehitysvammaisen lapsen vanhempana, jos niin olisi sisimmässään tuntenut?

-
*Ks. tämän kirjoituksen kommentti, jossa osoite elokuvan tietoihin.

TÄHDITTÄMISEN ILOINEN TIEDE

          Kun kirjoitan omaan blogiini, en ole tähtiä tähän asti antanut. Edellisessä kirjoituksessani se kävi mielessä, mutta kuten huomaatte, en osannut siihen hätään tähtiä teokselle antaa. Siinä määrin tuntui ainakin vielä olevan hyvän ja huonon tuolla puolen. Kommentoituani Valoa kankaalla -blogiin tähditystä koskevaa kirjoitusta aloin pohtia asiaa enemmänkin. Koskaan en ole tähditystä varsinaisesti vastustanut, vanhan ystäväni kanssa sitä olemme leikillisesti pitkissä keskusteluissamme puolustaneetkin, mutta nyt tunnen tarvetta sitä jopa puolustaa ihan tosissaan, ikään kuin välittömän tuntemuksen merkitsijänä, "omana kielenään", jolla ainakin toisinaan jokin kirjoitetusta arviosta puuttuva pakottuu esiin. Varsinkin jos teksti ja tähditys ovat ristiriidassa.
          Sartre puhuu minän ulkoisuudesta suhteessa tietoisuuteen.* Oma minuus ei ole toista ihmistä välittömämpi vaan yhtä ulkoistunut suhteessa vapaaseen tietoisuuteen. Ainakin jos Sartren retoriikkaa on yhtään uskominen. Ja tässä nyt on kätevää siihen uskoa. Tähditys on ikään kuin itsensä pakottamista "aistillisemmin" kuin kirjoittaminen; sen vieraan minänsä tunnustelemista siinä, miten jonkin objektin laatua pakottuu arvottamaan ilman kollektiivisen kielen apua; tähditys voi olla jotain efektiivistä paikkaa ja totuutta, jota sana ei tarkkaan määritä, mutta johon jokin minut pakottaa jos vain annan sille mahdollisuuden.
          Anna siis tähditykselle luvan olla jostakin pitämistä sanoja henkilökohtaisemmalla tasolla. "Tästä minä pidän, tykkään." Ja älkääpäs nyt heti aloittako siellä: tykkäämien on ihan hyvä ja kyllin epäanalyyttinen sana tähän paikkaan! Analyyttisyys kun heti pilaisi kaiken. Ihan totta joo. Tähditys on minulle Barthesin punctumia**, jossa jokin kiistatta tosi aistimus ja vaikutus pakottuu esiin tahdottomasti ja ilman sanojen auttavaa viittaavuutta. Kyse on tunteidemme tavoin eräänlaisesta episteemisestä ja semanttisesta tiivistymästä, jota ei ole mahdollista palauttaa sanoiksi, niiden summaksi. Vasta tähdittäessäni oikeastaan tiedän, mistä aidosti ainakin sillä hetkellä pidän.***
_
* Jean-Paul Sartre: Minän ulkoisuus
** Roland Barthes: Valoisa huone
***Sama pätee vaikkapa parhaiden elokuvien listaukseen; niiden järjestys pitää sisällään lausumatonta informaatiota.

KUN MAAILMA HALKEAA: He ovat paenneet

           Katsoin J-P Valkeapään Jussi-voittajan He ovat paenneet. Pidin elokuvasta sen julmasta käänteestä lähtien. Tuntui kuin tarina olisi puristunut hämmentävän ja selittämättömän konkretian voimasta abstraktille tasolle. Johonkin luonnon ja kulttuurin välimaastoon, johonkin tympeän aineen pakottamaan reaaliseen, josta en saanut otetta. He kyllä pakenivat, mutta en kyennyt edes ajattelemaan sitä paikkaa, minne. Mikään kuvitteellinen tai kielellinen ei enää merkinnyt tai vastannut maailman mielekkyyttä. Merkityksenanto hajosi ja vajottiin kauniiseen psykoosiin. Kummallinen ja julma kumarrus Terrence Malickilleko?
          Sitten katsoin ohjaajan kommentit lisämateriaalista. Hän kertoi olevansa kiinnostunut nuorten syrjäytymisestä ja asenteistamme heihin. Lopun julmassa käänteessä hän pyrki tavoittamaan Grimmin veljesten metodin.
          Tuli mieleeni Henri Rousseau, joka uskoi olevansa realisti, mutta kuten tiedämme, olikin jotain ihan muuta. Samalla tavoin tekijä ei Pakenijoissakaan mielestäni tiennyt mitä oli tekemässä; väline ja pyrkimys eivät kohdanneet kuin kliseisin häivähdyksin. Siksi otan itselleni luvan pitäytyä esittämässäni abstrahoivassa tulkinnassa. Sillä tavoin säilytän elokuvasta sen, mitä siinä itselleni mahdollisesti voisi olla. Tähtiä en osaisi sille antaa kun en ihan tarkaan edes tiedä, missä määrin se on hyvä tai huono. Ehkä kukaan ei tiedä. Ehkä se vain hämmensi Jussi-tuomariston.

VÄLISOITTO RUNOILIJAN TEHTÄVÄSTÄ

Ettäkö sanomaa?

Herrasväki 
on nyt hyvä vaan 
ja ottaa


lämpimäistä.

KAKSI IDEOLOGIAA: RAKKAUDEN JOUKKOJA VAHVISTAVA VOIMA (päivitys 2.2.)

          Koraani pääosin luettu. Uskonnottomana tietenkin häiritsi sen jatkuva me vastaan muut asenne (vaikka tiesinkin tuon asenteen olevan ainakin osaksi kirjoittamisen ajankohtaan liittyvää uskontojen välistä puolustussotaa). Ja yhteistä uskoa jakamattomien ja pahantekijöiden johdonmukainen yhdistäminen. Palautin myös Raamattua mieleen selailemalla sitä huolimattomasti. Monipuolisempi tarinakokoelma, jossa paljon onnellisia loppuja vakuuttamaan Korkeamman hyvyyttä, johdatusta ja lohtua ainakin niille, joille se kuuluu. Kuin vanhanajan Hollywoodia ennen sitä itseään. Oikeastaan mainio esimerkki klassisen kerronnan - alun, keskikohdan ja (onnellisen) lopun - ideologisesta voimasta. Asenne siis pitkälti sama kuin Koraanissa, ei vain niin puuduttavassa muodossa.
          Kummankin  perusongelmana näen sen, että rakkauden sanomaa tarjotaan lopulta aina ideologisin rajauksin, viimeistään taivaan ja helvetin jakolinjalla. Ettei puhdasta lahjaa ole. Vilpittömyyteen lymyää kolmas jäsen, jokin Korkein tai muu tuonpuoleinen, joka tekee sen mahdottomaksi.
          Päätös palkkiosta siis jätetään metafysiikan ratkaistavaksi niin, että hyvyydestä ja rakkaudesta voidaan tehdä ehkä huomaamattominta ideologiaa koskaan; puhua siitä universaalein sävyin mutta samalla meisyyteen vetäytyen ja siinä vahvistuen.*
       
-
*Ks. Puutteen evankeliumi: Derridan lahja