RUNOUS NÄYTTÄMÖTAITEENA: BORIS VERHON 'VARASTOSSA AINA PALAA VALO' (Karisto 1985, J.H. Erkon palkinto)

          Romantiikka taiteessa on vielä mahdollista kunhan kirjoittaa tyhjyydestä, ikävästä, olemisesta ja ajasta ja varsinkin tarkoituksettomuudesta aina niin, että maailma sittenkin tulee vastaan, eli ironisesti tai parodiana. Tehoa lisää vielä se, että tekijä kätketään salanimeen koska lukija uskoo aina lukevansa enemmän tietämänsä kertojan asennetta ja aikomuksia kuin rajatonta tekstiä. Salanimi Boris Verho on siis tärkeä osa dramaturgiaa (mitä takakannen teksti vielä vahvistaa).
          "Verhon" voi ajatella kirjoittaneen ikään kuin romanttisen ja hivenen koomisen dandyversion Viimeisestä ääninauhasta; tilan jota jäätelöautot häiritsevät muistuttaessaan pettymyksessään tyylikkäästi kieriskelevää boheemia sankaria (ja lukijaa) "oikeasta elämästä". (Tämän sankarin kanssaan olen siis lähes kaikesta eri mieltä, mutta tässähän onkin kyse tilasta jossa joku puhuu eikä niinkään siitä, mitä hän sanoo - siis toisin kuin vaikkapa tuossa Beckettin Viimeisessä ääninauhassa.)
          Ihmettelen, miksi tätä hienoa monologia ei ole koskaan ohjattu näyttämölle. (Jos on, niin korjatkaa.) Toisaalta on niinkin, että sen häilyvä ja epämääräinen mutta voimakkaasti rakennettu tila on tuhottavissa väärällä dramaturgialla ja esillepanolla. Ohjauksella on liian helppoa korostaa ja tehdä todeksi jotain osatekijää liikaa, ohjata se liian valmiiksi kuin muka tiedettäisiin kuka puhuu, miksi, millä sävyin ja eritysesti kenen toimesta. Ohjaajasta voi tulla pseudonyymiä korvaava Tekijä, jonka ääneen poeettinen tila tukehtuu. Mutta toivoisin silti jonkun vielä joskus yrittävän. Lajityyppinä ehkä sittenkin enemmän komedia.

OLEMISEN EPÄTARKKUUSPERIAATTEET

James Ward Byrkitin kirjoittama* ja ohjaama tieteiselokuva Koherenssi (2013) virkistää filosofiaan väsynyttä mieltä. (Kirjoitan nimen tahallani suomeksi vaikka se dvd:n kannessa lukee - Trierin Antikristuksen ja Melankolian tavoin - nuorekkaasti eli ajanmukaisesti englanniksi.) Elokuvassa viitataan kvanttifysiikasta tutun Schrödingerin kissan paradoksiin, mutta ainakin minua se kiinnostaa siksi, että se tarjoaa - ehkä siihen pyrkimättä - Descartesin cogito-lauseeseen mieltä avaavan näkökulman: oli ajatteleva minä kuinka harhaa ja epätarkkaa tahansa (tästähän kieliopillisen minän tuottava lause paljolti saa juuri kritiikkinsä), olemme olemassa tietämällä paikkamme, jota edes tarkinkaan olemuksellinen identtisyys tai sen enempää epätarkkuuskaan ei voi korvata. Olemme sillä tavoin olemukseltamme ja vaikutukseltamme maailmaan ja toisiin ihmisiin peruuttamattomasti ainutlaatuisia. Elokuva leikkii tällä koordinaatin ontologisella pakottavuudella sujuvasti ja raikkaan syvällisesti. 4 tähteä.
-
*Käsikirjoitus perustuu ohjaajan ja elokuvassa Amiria näyttelevän Alex Manugian tarinaan.

Ks. myös Olemisen koordinaatit

KAKSI ÄRSYTTÄVÄÄ HOKEMAA

          "Se on kuule ittestä kiinni." Tämä oikeaa asennetta korostava ajan henkeen sopiva hokema sanotaan liian usein ääneen väärässä paikassa. Itse meinaan sen lipsauttaa työssäni useastikin. Jokainen sitä varmasti ajattelee ja joskus ihan aiheesta, mutta tärkeää on tietää, milloin se voidaan sanoa toiselle ihmiselle ihan suoraan päin naamaa. Omasta itsestä näin tietenkin voi helpommin sanoa, mutta sekin osaltaan vahvistaa aikakauden yksilön voimavaroja ja asennetta korostavaa henkeä. Se on auttamatta jonkinlaista julistamista, halusimme tai ei. Siksi onkin kysyttävä, milloin tai tuleeko milloinkaan lauseesta niin tosi, että sillä voi viitata toisen ihmisen tilanteeseen tai käyttää sitä edes toisten kuullen eettisesti kestävällä tavalla.
          Kysymys on vaikea, ehkä mahdotonkin vastattavaksi. Niin paljon vastauksen pitäisi perustua tietämykseen orgaanisen rakenteemme, tarjottujen yhteiskunnallisten välineiden ja verkostojen, tarpeidemme ja halujemme sekä vapautemme suhteista toisiinsa. Jäljelle jää liian helposti pelkkä moraalinen tuohtumus, ideologia, jolla velvoitamme toisiamme. Intiaanien sanonta joka meni jotenkin niin, että olisi ennen tuomitsemista käveltävä toisen ihmisen mokkasiineissa, sopii tähän yhteyteen oikein hyvin. Se voi olla jopa paras vastaus jonka voimme kysymykseemme saada ja tietää, miten ja missä määrin tuo otsikon huolimaton hokema voi olla tosi.
          On kuitenkin ajateltavissa tilanne, jossa hokema on mahdollisimman tosi. Tai tosi sillä tavoin, että itsen ulkopuolisen syyn tai vaikuttajan osoittaminen yksilölle on merkityksetöntä hänen selviytymisensä tai voimaantumisensa suhteen. Oikeastaan tähän tilanteeseen sopii oikein hyvin toinen ärsyttävä ja se yhtä yleinen hokema että "ei tässä nyt ole syytä syyllisiä hakea". Kyllä. Tässä sekin pitää pitkälti paikkansa. Nimittäin keskitysleirivangin tilanteessa. Siinä kun täydelliseksi organisoidun julmuuden yhteys ihmisen kohtaloon on niin ilmeistä ja voima totaalista, ettei syyllisen osoittamisella ole enää uhrille mitään merkitystä. Siinä kaikki on todellakin itsestä kiinni.
         

ARBEIT MACHT FREI - HYVÄN ARVELUTTAVUUDESTA

Miksi hyvä ja laadukas miellyttää ihmistä? Sanoisin että siksi, koska hän kaipaa sisäistä symmetriaa ja eheyden kokemusta. Hyväksi ja laadukkaaksi koettu luo tunteen aineen sujuvuudesta ja huomaamaamattomuudesta. Hyvässä on helppoa unohtaa itsensä; luoda tunne henkensä puhtaudesta. Huono – vaikkapa tylsä elokuva, rikkinäinen leivänpaahdin keittiön pöydällä tai kirjoitusvirhe tekstissä – taas muistuttaa suhteellisuudesta, tyhjyydestä, ja epätäydellisyydestä, toisin sanoen hengen epäpuhtaudesta. Huonoksi koettu virittää henkisen epäsymmetrian. Tämä olisi tietenkin vain esteettinen ongelma, ellei kyse olisi myös voimakkaista tunteista huonoa kohtaan, eli myös lähimmäistemme kohtelusta. Esteettinen ja eettinen menevät päällekkäin. On tärkeää tiedostaa se, miten epäsymmetriansa ratkaisee.

"Symmetrisen moraalittomuus”, tai moraalittomuuden perusta, näkyy halussa jo lapsuudesta lähtien kiinnittyä mieltymystensä mukaiseen häiriöttömyyteen.* "Henkemme" vaatii sisäistä symmetriaa ja haluaa vaistomaisesti unohtua siihen. Esimerkiksi alentuvan asenteen tai ärsyyntymisen kehitysvammaisiin tai turhautumisen kanssaihmistemme tyhmyyteen tai omaan huolimattomuuteemme voisi ajatella kumpuavan tästä symmetrian tarpeesta. Ja kuten otsikkoni haluaa muistuttaa, hengen symmetriaan on historian saatossa pyritty kovalla työllä ja keinoja kaihtamatta. Otsikon tapauksessa työ ei tietenkään vapauta tekijäänsä vaan ylivertaisen hengen sen tekijästä.

Kyllä. Kaikkeen laadukkaaseen on hyvä suhtautua pikkuisen epäillen. Huono näyttää paremmin itsemme ja siksi haluamme niin mielellämme kääntää katseemme pois siitä.

-

*Ks. kirjoitus Varhaista hengen ylemmyyttä

NATOSTA TUNTEELLA

Kun osa minusta vastustaa Natoon liittymistä, se vastustaa sitä siksi, että pelkää sen olevan provosoiva ele, joka tulee vastaamme eskaloitumisen voimistuessa. Tai oikeastaan pelkää sen olevan arvaamaton osa eskaloitumisen pelottavaa evoluutiota. Samalla sen on tietenkin eläteltävä toivetta, ettei tuo eskaloituminen kuitenkaan heitä meitä tilanteeseen, jossa joudumme lopulta valitsemaan puolemme; että maailma - siis tässä tapauksessa Venäjä - sittenkin on rakentavassa vuorovaikutuksessa kanssamme. Että se kiittää meitä erityisyydestämme. Ikään kuin puolueettomuutta muka olisi olemassa vaikka kyse on pelkästä (geopoliittisesta) selviytymisestä. Kysykää vaikka ruotsalaisilta.

TYTTÖ VIERAASSA MAISEMASSA

i

Tämä Kansallismuseossa esillä oleva tuntemattoman noin 1870 maalaama Tyttö ja kissa tuntuu hauskasti aikaansa sopimattomalta kuvalta. Niin paljon siinä voi kuvitella näkevänsä myöhempää freudilaisuutta, surrealismia ja de Chiricon metafysiikkaa. Sen sävy on oikeastaan modernin vieraantunut. Kissan kynsistä jähmettyvä tyttö ei jotenkin istu aikaansa ja sievistelevään lajityyppiinsä. Ehkä kissan arvaamaton käyttäytyminen ja tytön reagointi siihen on saanut maalarin näkemään mallinsa ajattomasti ja ohi taiteen konventioiden. Melkeinpä niiden (tahattomaksi?) parodiaksi. Taiteilija on pukenut inhimillisen reagoinnin ajattomuuden aikakautensa sievistelevään asuun.

KUOLEMA PERHEENJÄSENENÄ: Uinu uinu lemmikkini

"Kuolleen liikkumattomuus on peiliäkin tarkempaa: elävän muistin ja voimattoman mielikuvituksen liikettä."*


Mysteeriä "selittävien" henkien turha konkretisoiminen on Stephen Kingille häiritsevän tyypillinen ja suorastaan lapsellinen genremaneeri hänen kauhuromaaneissaan ja se himmentää tälläkin kertaa jutun potenttiaalista loistoa. Pelkkä selittämätön kuolleista herääminen kun olisi ollut vahvempi metafora torjutun paluusta. Loppupuolelta poistaisin surutta muutaman luvun. Tästä marinasta huolimatta romaani on minulle tarpeeksi vaikuttava ollakseen pieni mestariteos: kertomus väistämättömän kieltämisestä ja sen seurauksista; tutuimman vieraudesta; elämän kauheudesta ja pyhyydestä. Uinu uinu lemmikkini on genrekirjallisuuden Kuiskauksia ja huutoja. Todellakin peiliä tarkempi kuva muistin ja mielikuvituksen voimattomuudesta kuollutta katsellessa. King on myös hyvä tarinankertoja, tekee hyviä huomioita ja minun rytmitajuni mukaan kirjoittaa nautittavasti. Mikäli on uskominen suomentaja Pirkko Talvio-Jaatista.

-
*Täydellisyyden mittakaavoja (Non Art Books, 2007); ks. myös kirjoitus Kuollutta katsellessa

AURINKOA JA BUKOWSKI, IKUISESTI

Kuten olette ehkä huomanneet, tartun vähäisimpäänkin syyhyn kirjoittaa Bukowskista. Tällä kertaa se on hyvä sää. Tämä aurinkoinen lauantaipäivä on syistä mitä parhain. (Onkohan muuten sään vaikutusta esteettisiin mieltymyksiin kunnolla tutkittu?) Silmäilinpä siis Postitoimistoa. Niin turhaa ja ilmavaa että päivä paistoi kauniisti läpi; kuin hengitysharjoitusten tekemistä. Ja kiitos taas suomentajalle, tällä kertaa Kristiina Rikmanille. (Naisissahan loistaa Rauno Ekholm mutta Naisista ei nyt tällä kertaa sen enempää.) Ja sitten Arto Häilän suomentama Pystyssä kaiken aikaa: luku 86 on kuin hieno amerikkalainen novelli, kertakaikkisen hieno. Jotenkin Steinbeck viriää mieleen. Bukowskin varsinaisista lyhäreistä en pidä. Sisältö alistaa niissä liikaa tyyliä ja esteettistä asennetta. Jokin poseeraus häiritsee. Liika henkilökohtaisuus. Se sisällön ja kirjoittavan "agentin" välinen etäisyys, joka Bukowskista parhaimmillaan tekee loistavan, puuttuu täysin. Ja jotenkin ne ovat huolimattomasti huitaistuja. Näkyy että lehtiin tienaamalla kirjoitettuja... Sama tapahtuu usein runojen kohdalla... (Kuten Naisista kirjoittaessani on kai tullut selväksi, mielestäni Bukowskin runous todentuu parhaiten hänen käytännöllisessä proosassaan.) Romaaneista Hollywoodia en jaksanut lukea loppuun.

Seppo Loposen suomentama nuoruusmuistelo Siinä sivussa meinasi unohtua. Voisiko siitä saada uuden painoksen? Kirjastosta eurolla ostamani kun jo oli valmiiksi risa.

ONKO LUOTTAMUSPULA OIKEA SANA?

Hallitus riitelee ja puhutaan hallituspuolueiden välisestä luottamuspulasta. Minulle tuo sana luo efektin, että oikeastaan kaikki ovat samaa mieltä mutta jotkut eivät vain viitsi pitäytyä tosiasioissa ja jonkun oikeiksi todentamissa keinoissa. Kuulen tuon sanan jotenkin ideologioita pyöristävänä konsensuksena. Orwell elää. Mutta joo. Kyllä munkin mielestä jotain tarttis tehä.

MIKSI AION ÄÄNESTÄÄ (päivitetty 11.3.)

          Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousu on kirja tyhjyyden ja arvojen liitosta. Siis siitä jostain, mitä paremman puutteessa kutsumme todellisuudeksi. Lainaan tuhokapitalismin isää Milton Friedmania Kleinin kautta, sivulta 13: "Vain kriisi, joko todellinen tai kuviteltu, johtaa todellisiin muutoksiin. Kriisin puhjetessa riippuu vallalla olevista aatteista, millaisiin toimiin ryhdytään."  
          On tietenkin selvää, mikä aate Friedmanille vastasi todellisuutta parhaiten. Hän myös toteutti nihilismiään konkreettisesti toimiessaan Salvador Allenden kukistamisen inspiroijana; akateeminen arvostus, Nobelin palkinto ja CIA:n taituruus kuitenkin kätkevät kätevästi häikäilemättömän julmuuden niin, että Friedmanista voidaan yhä puhua eettisesti neutraalein sävyin. 
          Voi olla,  niin kuin itsestäni tuntuu, että kaikki vastarintaa julistava puhe - Naomi Kleinia myöten - on jo myöhäistä; pelkkää symbolista velvollisuutta ja älyllistä viihdettä yhä jyrkempien taloudellisten ehtojen käydessä yhä luonnollisemmiksi niin, ettei tuon sanan käytöllä ole enää muuta kuin ideologista merkitystä. Tuntemuksemme talouden luonnollisuudestako on siis väljähdyttänut vasemmiston? Ajanut sen aatteeliseen kriisiin kirkon tavoin? Näin uskon.
           Mutta mitä arvoja on käytetty, jotta luonnollisuus on juuri tämän näköinen? Mitä (luonnon)lakeja säädetty, jotta jotkut saavat pitää luonnollisuutensa toisia helpommin ja puhua siitä luonnollisemmin? Ja ollakseni rehellinen, miten tuo talouden luonnollinen ääni sitten kuuluu minussa koska kuuluuhan se. Luonnollinen ääneni vaatii esimerkiksi lapsilisiä harkinnanvaraisiksi. Ja niiden 7 euron leikkaamista pidän enemmän ideologisena kiistana kuin aitona inhimillisenä katastrofina. Voisin myös luopua palkankorotuksesta, jos tulisin vakuuttuneeksi hyödyn ohjautumisesta yhteiseen hyväämme. Tai ei: oikeastaan voisin tehdä sen jopa vain nähdäkseni, pätevätkö niukkuutta julistavien todistelemat luonnonlait. 
           Ehkä tätä kaikkea on myöhäistä tietää. Ainakin ennen sitä todellista tai kuviteltua kriisiä, johon asti on pidettävä yllä epäluonnollisuuden ääntä. Ja siksi aion taas kerran äänestää.
          .
          

IHMINEN AN SICH: Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan Porttikielto Poriin (löytyy netistä)

          Elävä dokumentaarinen kuva on voimakas, voimakkain, väline todistaessaan sitä, mikä ihmisessä ei palaudu helposti edes hänelle itselleen sanoiksi: asemansa, valtansa ja vastuunsa järkeistäminen ja kieltäminen, sen luonnollistaminen. Mikään fiktio ei tähän pysty koska se ei paljasta ruumiillista ihmistä an sich. (Jopa Jouko Turkkakin vain keksi ruumiillisuuksia.)

          Minusta kysymys jota usein tässä mainiossa dokumentissa jankataan että "kun kerran vaadit leikkauksia niin mistä sitten leikataan", on tärkeä ja ontologiseen ytimeen osuva tyyliin "kun kerran vaadit kuolemantuomiota niin oletko valmis painamaan liipasinta?". Yhdellä kysymyksellä ja siitä syntyviä reaktioita kuvaamalla omaatuntoa keventävästä vallan ja vastuun jaosta näytettään jotain oleellista: tuolla talouden kovat ammattilaiset joihin kuuluu uskoa koska he tietävät, puhuvat taloudellisen tilanteen onnettomuudesta ja leikkausten välttämättömyydestä ja sitten taas täällä poliitikot joille kansa on antanut siihen valtuudet, tekevät päätökset joita luotettavat tahot, todellisuuden kova ydin, siis nuo erkki liikaset, heiltä odottavat. Ja kummatkin vilpillisen tietoisuuden ja toiseksi luonnoksi rakentuneen arvorekisterin (ei siis välttämättä puhtaan tarkoituksellisen pyrkimyksen) vallassa; mauvaise foin, niin kuin Sartre sanoisi.
          Kaikki siis ovat vilpittömän tyytyväisiä tässä arvolabyrintissä ja voivat yhdessä syyttää valinnoistaan vaikeita päätöksiä vaativaa todellisuutta. Enkä minäkään väitä, etteikö niitä vaikeita päätöksiä jouduttaisi tekemään. Ja ymmärrän kyllä, että täydellinen rehellisyys itselle ehkä veisi koneiston katatoniseen tilaan. Jossain määrin koneisto tarvitsee voiteluaineekseen eettistä sokeutta tai itsepetosta. Uskon myös Kuparisen ja Hanskan ymmärtävän tämän ja siksi koen heidän dokumenttinsa olevan enemmänkin organismin häiritsemistä retorisin hyokkäyksin, että se edes myöntäisi ristiriidan. Ja kuvitelkaa se poliittinen paniikki, jos Liikanen olisi niin tehnyt! Tämä on performanssia, jolla poliittinen yhteiskuntaruumis tehdään levottomaksi. Kysymys on arvoista, joita ei uskalla huomata silloin kun tekee niillä itsensä todeksi. Siinä mielestäni tämän dokumentin ydin. Se myös muistuttaa minua siitä, miksi politiikan pitäsi yhä olla tärkeää.
          (Katsoin eilen Halosen Kalevalan ensimmäisen osan. Näen Tommi Erosen hienosti näyttelemän tyhjänkauhuisen Sammon haahuilevan ihan hukassa ja vedet silmissä näiden porilaisten juhlavieraiden seassa. Hieno hahmo pitäisi pelastaa Halosen elokuvasta tähän dokumenttiin. Siinä se ilmaisisi jotain juuri oikein.)