tiistai 29. heinäkuuta 2014

CAMUS'N PUTOAVA KUORIAINEN

Camus'n katumuksentekijätuomari on kuoriaisten sukua; "järkiinsä tullut" Gregor Samsa. Mutta yhäkin selällään, jalat ilmaa huitoen. Edes osuvat ja hauskat kommentit itseään pettävistä kanssaihmisistä tai itseironia eivät muuta asiaa. Hän haluaa mieluummin pelastautua älyllisesti epärehelliseen mielikuvitukseensa kuin esimerkiksi tunnustaa kohtalokkaan välinpitämättömyytensä sillalta hypännyttä tyttöä kohtaan. Juuri hän oli tuolloin pelastajana paikalla, ei kukaan muu. Hänen moralisminsa ja tunnustuksensa huitovat tyhjää. Hän ainoastaan haluaa luonnollistaa itsepetoksensa tunnustamalla sen kuulijallen. Katumuksentekjätuomari tekee meistä kanssarikollisiaan. Toisalta: kukapa ei itsepetoksessaankin puhuisi edes hitusen totuutta. Ja juuri välinpitämättömyydessään ihmistä kohtaan olemaan ylivoimaisen hauska.

AUTTAMISEN PYYTEETTÖMYYDESTÄ (kuvitteellinen sketsi edesmenneeseen Ihmebantuun)

Helsingin rautatienaseman edessä kyykistelee romanikerjäläinen. Ohikulkija ottaa vitosen setelin taskustaan ja on jo ojentamassa sitä mutta pysäyttää äkkiä liikkeensä. Hän alkaa epäillä motiivejaan: "Onko kyseessä sittenkin vain omatuntoni voiteleminen eikä aito auttaminen? Pitäisikö minun edetä mieluummin ongelman lähteille? Pistää asiat järjestykseen hänen kotimaassaan? Toivottavasti hän olisi vielä huomenna tuossa niin tiedän ehkä sitten paremmin..." Seteli palaa takaisin taskuun kerjäläisen käden jäädessä tyhjänä ilmaan. Ohikulkija jatkaa matkaansa. Hänen ilmeensä on päättäväinen ja huokuu tyytyväisyyttä; hän on voittanut itsensä eikä ole langennut helpoimpaan ratkaisuun.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

ENSIMMÄINEN RIKOLLINEN (aihe näytelmäksi)

Kumpi yhteiskunnalliseen marginaaliin pois vallan keskiöstä vetäytyneelle yhteisölle on pahempi pala purtavaksi, kumpi palauttaa yhteisön takaisin vallan keskiöön: ensimmänen rikollinen vai hänen uhrinsa? Kun edelliselle vielä voi antaa anteeksi jonkin aatteen voimasta, jälkimmäisen heti samalla hylkää hänen yksinäisyyteensä. Sen saman aatteen seurauksena.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

EPÄONNISTUNUT MESTARITEOS (Eyes wide shut tänään Avalla)

Stanley Kubrickin Eyes wide shut olisi vaikuttava elokuva, jos sitä voisi katsoa pelkästään kultalusikka suussa syntyneen narsistin henkilökuvana. Mutta koska se selkeästi yrittää kertoa Cruisen näyttelemän aviomiehen hahmossa jotain yleisempää, se tuntui jo ilmestyessään vanhentuneelta.

Elokuvan kannalta kohtalokasta on, että Kubrick noudattaa Schnitzlerin 20-luvulla kirjoittaman Unikertomuksen tarinaa. Hän ei suostunut sitä päivittämään. Kirja käsittelee 1800-luvun loppua, jolloin naisen seksuaaliset fantasiat epäilemättä olivat kamahduttavaa kamaa ja saivat miehen elokuvassa kuvatulla tavalla menettämään kontrollinsa. 1800-luvun epookkina elokuva olisi voinutkin toimia hyvänä peilinä hedonistiselle ajallemme. Nykyaikaan ilman päivitystä siirrettynä miehen käytös tuntuu häiritsevän anakronistiselta ja siksi siinä määrin vaivaannuttavalta, että kokonaisuudestakaan ei tahdo saada otetta.

Jo Kidmanin ja Cruisen valitseminen pääosaan aitona viihdekulttuurin ikoniparina viestittää mielestäni yleisempää tasoa kuin vain yksittäisen miehen infantiilisuutta. Mutta kuten sanottu, Cruisen henkilöhahmon kypsymätön ja nykyisyyteemme sopimaton reagointi vaimon fantasiaan aiheuttaa sen, ettei hän ole enää vakavasti otettava yleistettävissä oleva henkilöhahmo. Seuraan hänen toilailujaan pelkästään huvittuneena ja kummastellen.

Tarina olisi ollut helppoa päivittää. Vaimo olisi pettänyt miestään oikeasti ja tunnustanut sen tai mahdollista pettämistä ja sen epäilyä olisi korostettu tarinassa. Silloin miehen reaktio olisi ollut uskottava. Nyt hän tuntuu hikeentyvän naisen fantasiasta ikään kuin se olisi hänelle aivan uusi asia. Missä ihmeessä hän on elänyt kaikki nämä pari vuosisataa? 

Aviomies tuntuu vain vanhanaikaiselta idiootilta, johon en pysty samastumaan. Miehen mielikuviksi tarkoitetut otokset vaimosta rakastelemassa uniformuisen fantasiakohteensa kanssa ovat siksi vain huvittavia ja vaivaannuttavia. Ne ovat tyhjiä. Ne pitäisi kokea vahvoina, lähes traumaattisina kuvina. Itse koen ne koomisina.

Harmi. Tämä olisi voinut olla itselleni tekijänsä hienoin elokuva. 

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

KIRJAINTEN TYRANNIASTA JA ITSELLEEN NAURAMISESTA

Pidätkö uskottavana ihmistä, joka kirjoittaa tärkeän nimen tai sivistyssanan tärkeässä paikassa väärin?

Sanat ja kirjaimet ovat kuin ulkoinen tyylimme tai kuntoisuutemme, joka tekee meistä uskottavan ja merkitsee julkisen hierarkiamme. Uskottelemme tietenkin toisillemme, ettei niillä ole merkitystä, sisältö ratkaisee. Silti: koska aito typeryys on peruuttamatonta, juuri vahingoksi väärät kirjaimensa pitää nopeasti todistaa ellei kyseessä ole ilmeinen erehdys. Korjaamattomana kirjaimesta tulee kylmä ja armoton.

Sisimmälle ja luovuttamattomimmalle itselleen on mahdotonta nauraa. Sitä on viimeiseen asti suojeltava ja siksi tarjottava muille naurettavaksi jotain itselle vähemmän tärkeää. Ja kaikkien on tietenkin aina naurettava mukana. Kylmä kirjain on sisintä ja arvaamattominta itseämme. Juuri sitä, mille on mahdotonta edes itse nauraa.




BUKOWSKIN VALOSTA JA ÄÄNESTÄ




Luen terassilla saunaneteisen lämpimässä illassa Bukowskin Naisia.
Kissa meditoi; välillä sataa.
En lue sitä kuin romaania vaan niin kuin runoa:
vähän kerrallaan ja varovasti ja tällä kertaa hiljaa
ja hitaasti ääneen, jotta olisin enemmän yhtä sen kanssa.
Hyvien juttujen kanssa käy näin.
Tulee ratkaisematon halu sulautua niihin.





keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

BUDDHA, NIETZSCHE JA BUKOWSKI

Luen Buddhan elegansseja opetuksia Dhammapadasta. Nietzsche taisi olla oikeassa. Askeesi on petollisinta nihilismiä, naamioitumista tyhjyyteen; elämän jakamista pettymyksen ja palkitsemisen rekisteriin. Siitä vapautan itseni lukemalla vähän Bukowskin Naisia. Kuljen Buddhan hämärästä Bukowskin valoon.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

KANTIN KEHÄ

Mitä Kant sittenkään toi lisää Humen ongelmaan? Eikö hän kategorioillaan vain siirtänyt Humen tuskaileman syyn ja seurauksen havaitsemattomissa olevan lain ruumiimme ulkopuolelta sen sisäpuolelle? Ajatukselle havaintojen takana olevasta säännöstä sinänsä vain määriteltiin uusi paikka ja sitten uskottiin oman ruumiin todistusvoimaan apriori. Siis sen saman ruumiin, joka sekin on osa sitä ajattelun objektia, luontoa, jota kutsumme ulkopuoleksi ja jota piti epäillä. Eikö Kantin taikatemppuun sittenkin tarvittu uskoa aineettoman sielun kaltaiseen järkeen, joka sitten voi luoda kolmannen tilan sisäisen ja ulkoisen väliin ja mahdollistaa sisäiselle epäilemättömän muodon ja ulkoisille olioille niiden mahdottomuuden?

Eli palatkaamme vapaasti muotoillen Descartesiin. Ainut mitä on mahdotonta epäillä, on että jokin ajattelee. Siinä on mielestäni lähestulkoon uskottavin ajatus, mitä filosofiassa on koskaan ajateltu. Kant vain muotoili sen uudelleen käyttämällä liikaa turhia sanoja siitä, mikä ei ole mahdollista. Siis puhumalla turhaan olioista itsessään. Ja uskoi tässä filosofisessa taantumisessaan sitten keksineensä jotain ehdottoman uutta ja epäilemätöntä vaikka keksikin vain järjen kategoriaksi nimittämänsä metafyysisen ja epäilemättömän hengen. Siirsi ulkoisen suhteen aikaan ja paikkaan sisäiseksi entiteetiksi.

Kantista ei todellakaan ole hyötyä kaltaiselleni pragmatistille. On täydellisen hyödytöntä todistella olioiden sinänsä mahdottomuutta. Tai kuten John Dewey asian kiteyttää, "lääkärin on hyödytöntä pinnistellä mielikuvitustaan ja ajatella, että sairas ihminen on joukko kategorioiden järjestämää aistimellista dataa". Todellakin. On turhaa käyttää mielikuvitustaan, jos sjattelee huonisti. 

maanantai 14. heinäkuuta 2014

ALENTUVASTA PÄIHDEPUHEESTA (Ilkka 11.7.)




Alentuva suhtautuminen jopa ammattilaisen taholta ei ota jäädäkseen, kun kyse on alkoholista.

Katsoin uutta Lupaus sarjaa, taisi olla ensimmäinen osa. Siinä ihmiset sitoutuvat olemaan juomatta 5 viikkoa. Sehän on sarjan ajatus. Oikein hyvä, jos siitä on itselle ja varsinkin lähimmäisille hyötyä. 
Mutta sarjan lääkäri hämmensi mieltäni, tai no, ollaan rehellisiä: aiheutti minussa alkukantaista raivoa.

Itse työskentelen rikosseuraamusalalla ja päihdeongelmassaan kamppailevien kanssa joudun tekemisiin lähes päivittäin. Se mitä en voi sietää, on alentuva käyttäytyminen ihmistä kohtaan näissä tilanteissa. Mieluummin sanon suoraan ja olen vaikka vähän tylykin (minut työssäni kohdanneet tämän varmaan tietävät), mutta ainakin yritän olla puhumatta aikuiselle ihmiselle kuin lapselle.

Mutta tämä Lupauksen lääkäri... Kun yksi näistä kieltäytyjistä kysyi häneltä, "otatko itse koskaan kuppia", niin vastaus oli retoriikkaa lapselle, jotakuinkin tällainen: "En tykkää krapulasta ja siksi vuosiin en ole ottanut."

Jos olisin ollut se kysyjä, olisin jatkanut että "jos kerran on tuommoinen alkoholiongelma että kun ottaa niin aina menee krapulaksi, ymmärrän että varot juomista".  Kommentti olisi tietenkin ollut sarkastinen, koska tämä lääkäri omalla vastauksellaan kerjäsi sitä. Minusta päihdealan ammattilaisten ei itse pidä pönkittää aiheen mystifiointia, moralistisuutta ja mustavalkoisuutta tämän lääkärin tapaan. Miksei hän vain sanonut, että "kyllähän minäkin joskus otan" tai sitten vain olisi todennut "etten ota"? Miksi piti kätkeytyä krapulasta puhumalla ongelmakeskeisen ja moralistisen retoriikan taakse? Ihmeellistä on tämä ehdottomuus alkoholiin liittyvässä puheessa: joko ollaan raittiita tai sitten juodaan ainakin krapulaan asti. Näköjään lääkäreitä myöten.
Miksi tällaista alentuvaa ja moralismissaan lattean läpinäkyvää puhetta pitävät yllä jopa alan ammattilaiset? Tai siis ainakin tämä Lupauksessa esiintyvä. Miksi on suhtauduttava aikuisiin ihmisiin kuin lapsiin, kun kyse on alkoholin aiheuttamasta ongelmasta? Tai sitten jopa ihan ongelmattomasta mielihyvästä. 

Kai jälkimmäistäkin edes joku on joskus kokenut? Vai haluaako kukaan myöntää?

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

KASVATUSTA AJASSA JA TILASSA

"Aivan kuten usko siihen, että maagiset seremoniat säätelevät kylvön kasvua täyteen tähkään, tukahduttaa yritykset tutkia luonnollisia syitä ja niiden vaikutuksia, samalla tavalla dogmaattisten sääntöjoen omaksuminen toiminnan perustaksi kasvatuksessa (---) heikentää pyrkimystä selvittää edellytyksiä, jotka liittyvät järkevien suunnitelmien laatimiseen." Näin John Dewey teoksessa Pyrkimys varmuuteen sivulla 42.

Usko kasvatukseen elää niin vahvana, että tuntuu kyseenalaiselta edes epäillä sitä. Vielä senkin jälkeen kun huomaa kasvatettavan jo ymmärtävän, mitä häneltä odotetaan, haluaa yhä muokata tuota ymmärrystä. Syy ymmärryksen ja toiminnan ristiriitaan kun tuntuu aina vain olevan kasvatuksen riittämättömyydessä tai väärässä metodissa kasvattajan ymmärtämättä, että on astuttu jo valtakamppailun puolelle. Velvollisuuksien ja oikeuksien eli yhteisen tilan hallinnan, tai tarkemmin: hallinnan tunnun rekisteriin. Silloin ymmärryksen ja toiminnan ristiriitojen mahdolliset syvemmät syyt, ehkä temperamenttiset tai jopa patologiset, jäävät liian helposti huomiotta ja lapsi täydellisen yksin. Ihmisestä on löydettävissä se subjektiivinen raja, jossa kasvatus ei enää ole vastaus ja jonka jälkeen siitä tulee kasvattajien välinen projekti.

On selvää, että yhteisö ja sen jakama tila voi toimia vain yhteisten sopimusten ja niiden mukaan toimimisen myötä. Ja tämän tilan ja siinä vietetyn ajan funktiossa juuri piilee kodin ero muihin yhteisöllisiin tai yhteisöja jakaviin tiloihin, kuten työpaikkaan tai vaikkapa vankilaan.

Annan kaikkien tunteman esimerkin. Kun teini-ikäinen lapsemme jättää huoneensa siivoamatta, herää meissä vastustamaton halu kasvattaa häntä, muokata siis hänen ymmärrystään ja asennettaan. Ja kuitenkin hän on jo useamman kerran siivonnut sen tietäessään saavansa ikäisiään vieraita. Hän on siis pragmaatikko, joka odottaa todellisuudelta ja velvollisuuksiltaan mielekkyyttä. Hänen asenteessaan ei siis ole vikaa. (Samaahan aikuinenkin odottaa instituutioilta, joiden tasa-arvoinen tai -arvoton jäsen hän on.) Kun isä tai äiti vaatii oman huoneen siivoamista an sich, se tuntuu perusteettomalta, koska olemisen tila ei ole yhteinen ja siksi myös työn yhteisyys on mieletöntä. Sitä tehdään vain valtaa pitävän tyydyttämiseksi. Onneksi tämä asetelma ratkeaa, kun nuori muuttaa kotoaan (ja siivoaa siellä sitten ihan itsenäisesti sitä vähän isompaa omaa huonettaan, tiskaa astiansa ja jaksaa pyöräillä matkansa).

Vankilassa ja työpaikalla tilanne on tietenkin toinen. Siellä ei vangin vapautumista tai nuoren kollegan eläköitymistä odottaen voi langeta oikeuksien ja velvollisuuksien suhteen huolettomaan välitilaan ajautumatta anarkiaan tai yhteisöä hajottavaan eriarvoisuuteen. Koti on tila, jossa tämä "lankeaminen" on mahdollista kunhan ei liikaa usko kasvattamiseen. No, tietenkin lapsensa sotkujen siivoaminen itsenäistymiseen asti on ärsyttävää. Mutta lasta se ei ainakaan entisestään sisäisesti huononna. Ellei lapsensa kohdalla ole kyse persoonallisuushäiriöstä (jolloin itsepintaisesta kasvatuksesta tulee vieläkin enemmän järjetöntä valtataistelua), hän kyllä on jo tullut tietoiseksi vanhempiensa ja sisarustensa närkästyksestä yhteisistä sopimuksista lipsuttaessa. Jo sisäistettyä herruutta ei enää erikseen tarvitsee kasvattamalla korostaa. Hän jo ymmärtää velvollisuuksiensa käytännöllisen funktion vaikka ei sitä täysimittaisesti vielä toteuttaisikaan. Itsenäistymistä voi siis odottaa kasvatuksen metafysiikan sitä pahemmin häiritsemättä. Jopa iloiten siitä lapsensa kanssa.

Väitän siis, että kasvattamien on pitkälti aikuisten välinen ongelma. Tai siitä aivan liian helposti tulee sellainen.  Se elää meissä kasvattavaksi esimerkiksi luultuna, mutta pahimmassa tapauksessa ihmissuhteita tuhoavana turhamaisuutena vielä senkin jälkeen, kun se on käynyt tarpeettomaksi lapsessa. Nöyrrynkö tiskaamaan astiat sen jälkeen, kun olen liian monta kertaa käskyttänyt asiasta lastani? Ehkäpä juuri niin onkin tehtävä. Ehkä juuri se onkin suurinta uskoa hänen sisimpäänsä.

(Iloista 18-vuotispäivää tyttärilleni!)
-
P.S.
Suosittelen kirjoitukseni oheislukemiseksi Judith Harrisin kiisteltyä teosta Kasvatuksen myytti.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

PSYKOPAATIN HAHMOSTA TERRENCE MALICKIN JULMASSA MAASSA

Lähestulkoon lapsellisen pidäkkeettömästi ihailemastani Terrence Malickin esikoiselokuvasta Julma maa (Badlands, 1973) kirjoitin näin:

Vaikuttava ja pakottoman runollinen atmosfääri; realismi ja metaforisuus soivat yhteen, ovat ikään kuin yhtä elementtiä; teoreettinen ja kirjallinen mutta silti puhdasta elokuvaa ja voimakkaasti elämyksellinen; Lost in translationin tavoin tätäkin voi syyttää ehkä ohuehkoksi, mutta puolustus on sama: juuri keveydestä ja pitäytymisestä päähenkilöiden tilassa ja hetkessä kasvaa elokuvan uskottavuus ja vaikuttavuus.*

Nyt haluan puolustaa elokuvaa psykopaattitutkimuksen klassikkoa Robert Harea vastaan. Sivuilla 80 ja 81 hän kirjoittaa teoksessaan Ilman omaatuntoa Malickin elokuvasta seuraavasti:

"Badlans perustuu löyhästi  Charles Starkweatherin ja hänen tyttöystävänsä Caril Ann Fugaten uraan murhaajina. Se on epämiellyttävä fiktio, mutta sen ydin on realistinen. (Martin Sheenin näyttelemä) Kit Carruthers luo mielikuvitushahmon, jonka vastustamaton viehätysvoima ja taitava sanatulva sopivat erittäin vakuuttavasti psykopaatin luonnekuvaan. Päähenkilön kiintymys tyttöystäväänsä Hollyyn käy kuitenkin liian syvälliseksi ja vahvaksi vaikuttaakseen todelta. Elokuvaa voisi pitää Hollywoodin tuottamana puhdassydämisen psykopaatin romantisoimistarinana, mutta katsotaanpa uudelleen. (-) Jos Kit edustaa elokuvantekijän käsitystä psykopaatista, siinä tapauksessa Holly onkin todellinen psykopaatti. Holly ei pysty tuntemaan syviä tunteita. Loistava näyttelijä Sissy Spacek on tehnyt Hollysta ulkopuolisen ja pelkän puhuvan naamion."

Hare on tärkeä nimi psykopatian tutkimuksessa mutta elokuvaa, ainakaan tätä, hän ei mielestäni välttämättä lue kyllin tarkasti. Voidaan nimittäin kysyä, miten aito ja syvä tuo Kitin suhde Hollyyn on? Eikö tyttö ole Kitille lähinnä romanttisen (ja juuri psykopaattisen ohuen) roolin todistaja? Eikö Kit enemmänkin halua tulla nähdyksi Hollyn kautta kuin rakasta tätä? Minusta kyllä. Kit jos kuka on juuri narsistinen (ja klassisen kylmä) psykopaatti, joka käyttää toisen ihmisen läsnäoloa itsensä vahvistamiseen.

(Kitin ja Hollyn suhdetta voisi myös lukea amerikkalaisen (populaari)kulttuurin ja siinä elävän ihmisen mentaalisena maisemana, sen yleistyksenä, mutta se on ehkä jo toisen kirjoituksen aihe**...ellen sitten myöhemmin innostu jatkamaan vielä tässä...)
_

*Jutussa Blogistin 10+1 parasta elokuvaa

** ks. Unohtumaton Badlands