perjantai 31. maaliskuuta 2017

SUOMI 100: Maailman parasta tahtotilaa

Pressiklubissa puhuttiin historiantajustamme ja siitä, mitä Suomesta kannattaa muistaa. Minä en muista tätä mutta elän sitä nyt. Suomalainen rikosseuraamustyö on menestystarina, jota ihaillaan Ameriikassakin. Sodan jälkeen olimme ymmärrettävästi huonoimpia pohjoismaisia ja sen jälkeen olemme ottaneet muut kiinni ja menneet vähän ohikin välillä. Eikä meillä ole ollut rahaa ruotsalaisten ja norjalaisten tavoin. Halusimme vain asiaa kylliksi. Tulla muiden rinnalle ihmisyydessä. Olemme tässä maailman huipulla. Sodittiin sodat ja sitten otettiin muut kiinni. Tämä on rauhanajan suuria kertomuksia. Nykyään puhutaan tahtotilasta, mutta tuolloin sitä oli, paljon.

torstai 30. maaliskuuta 2017

JATKOA EDELLISEEN: Sukupuolien lukumäärästä

Kun otsikon aiheesta väitellään, minussa herää aina pakottava tarve tehdä itselleni tuo kysymys. Montako niitä on? Onko napoja kaksi ja muut siltä väliltä? Ennemmin siis niin kuin että muut sijaitsisivat kokonaan tuon määritelmän luoman koordinaatin ulkopuolella? Älkää nyt hemostuko. Yritän tässä vain vastata mielekkäästi itselleni. Voinko vastata että kaksi tuossa merkityksessä? Napojen suhteen?

Kun monien (tai paremminkin määrittelemättömien kuin monien?) sukupuolien mahdollisuus kiihkeästi kiistetään keskusteluissa, onko kyse siitä, että sukupuoli määritellään luonnolla, siis lisääntymisen biologialla, tai sitten uskonnollisella metafysiikalla? Joko luonto tarvitsee kaksinapaisen sukupuolisuuden (niin kuin käsittääkseni tarvitseekin) tai Jumala tahtoo sitä. Kummassakin tapauksessa tuntuu oikeutetulta kummaksua lukumäärää 3 tai ilmaisua muu sukupuolesta puhuttaessa. Ilmaisut eivät tunnu asettuvan millekään mielekkäälle perustalle mielekkäällä tavalla vaan tuntuvat olevan epätarkkoja ja vajavaisia maanantaikappaleita muuten niin tarkassa luonnon tuotannossa. Niitä vastustetaan ehkä siksi vastomaisesti.

Siis sitä, mikä ei ole biologisesti tai metafyysisesti tarkkaa, ei tunnu olevan olemassa?

No. Jään yhä miettimään tätä kysymystä.


keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

OHJELMASUOSITUS

Oli hyvä ohjelma tuo tämän illan Inhimillinen tekijä. Aiheena oli sukupuoli-identiteetti.

Elämän helpottamiseksi teemme ja voimme tehdä yleistyksiä jotka useimmiten osuvat ihan kohdalleen. Minutkin saa ihan vapaasti olettaa homoseksuaaliksi (ja on oletettukin), korjaan kyllä virhepäätelmän tarvittaessa. Etukäteen ei kenenkään tarvitse ajatteluaan minun suhteeni sensuroida. Riittää että tiedostaa sen, ettei kaikki ole aina tietenkään sitä miltä näyttää. On siis sukupuolisensitiivinen. (Juuri sukupuolisensitiivisesti lapsia olisikin mielestäni kasvatettava, ei sukupuolineutraalisti, vaikka sitä tuolla kömpelöllä ilmaisulla kai halutaankin sanoa.) Näin annamme toisillemme enemmän tilaa olla sitä, miltä me emme välttämättä koe näyttävämme. Siinä oli tuon ohjelman viesti minulle.

Veronica Pimenoffia oli inspiroivaa kuunnella sen vähänkin mitä hän sanoi. Timo Soinin sensitiivisyyden puutetta kaikkea vähänkin différanttia kohtaan hänen aiemmin illalla pitämässään puheessa taas ei.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

AUTISTISTA MUSIIKKIA JA MIELEN TEORIAA


Voiko musiikkia kutsua autistiseksi? Vastauksesta riippumatta sellaiseksi Cecil Taylorin musiikkia kutsun. Tayloria kuunnellessani mietin usein mielen teoriaa tai vierassieluisuuden ongelmaa. Koenko Taylorin soittamaa musiikkia lainkaan samoin kuin hän? Kuuleeko Taylor itsensä jotenkin koherentimpana ja "luonnollisempana" kuin minä, kuin muut, kuin jopa yhtyeensä jäsenet? Kokeeko hän soittavansa "oikein" omassa mielessään? Entä luulenko vain jakavani jotakin hänen kanssaan, ymmärtäväni mitä hän "tarkoittaa"? Jotakin, jonka nimeän sitten avantgardeksi (tai autismiksi), kun en muutakaan voi: "Eihän se oikeesti kai voi soittaa näin kummasti pieleen? Täänhän täytyy olla taidetta tai sitten neurologinen häiriö?"

Tähän en tietenkään saa ikinä vastausta, koska mielemme eivät musiikissa tunnu kohtaavan, asettuvan samoihin koordinaatteihin. Cecil Tayloria kuunnellessa todella oivallan sen, mitä tarkoittaa olioiden ja asioiden kokeminen ja tunteminen toisin eri mielissä.

Tai no, jos saisin tietää, onko Taylor joskus soittanut ilman riitasointuja ja rytmillistä outoutta, tai jopa vielä ihan tonaalisesti, tietäisin että hän kuulee ja kokee jotakin samoin kuin minä ja tämä radikalismi on "vain" valittu taiteellinen metodi eikä neurologinen poikkeavuus, jota en voi koskaan jakaa. Jos joku tietää, niin valistakaa tietämätöntä.

"Kenen helvetin kanssa me oikein soitetaan ja mitä?"

Tuntuu että näin Taylorin  yhtyeen jäsenet itseltään ja toisiltaan joskus joutuvat kysymään. Jotta tietäisitte mistä puhun, kuunnelkaa vaikkapa nämä kolme levyä: Looking Ahead!, The World of Cecil Taylor ja sitten lopuksi, ruhtinaalliseksi jälkiruuaksi, ihan loistava ja jopa helposti lähestyttävä, melkeinpä jonkinlaisen synteettisen ja koherentin maiseman muodostava Conquistador! Viimeisen kohdalla uskon edes jotenkin ymmärtäväni maestron mieltä.

(Kommenteissa keskusteluni Vesa Haapalan kanssa avaa juttua oleellisella tavalla lisää.)

-

Kuva: Alice Kairan Naruleikki (-94)

lauantai 25. maaliskuuta 2017

ELOKUVAN MAHDOTTOMUUS: Sieppari ruispellossa (Filmihullu 1/17)

1
Sieppari ruispellossa* on minulle arvoituksellinen romaani: koska en tarkalleen tiedä, miten ja missä joku siinä puhuu, en tiedä, kuka hän oikeastaan on. Kuka, miten ja missä ovat Siepparissa erottamattomasti ja häiritsevästi yhtä. Sen lukeminen on kuin automaattipokerin pelaamista: jotakin on kiinnitettävä jalustaan mielekkyyden perustaksi. Juuri tästä syystä Sieppari on romaani, joka saa hahmottamaan jotain perustavaa elokuvan ontologiasta, sen kyvyttömyydestä kuvittaa valhetta eli olemattomuutta olevan sijasta. Elokuva on nimittäin vaikeuksissa aina näyttäessään henkilöhahmojensa keksimää sepitettä. Se ikään kuin näyttäessään valheen jo väittää sitä todeksi. (Kubrickin Lolita on tästä hyvä esimerkki.) Väitänkin että olemuksestaan johtuen Sieppari ruispellossa on mahdoton filmattavaksi. Elokuvana sen syvintä ydintä, tai ainakin sitä ydintä jonka siitä halutessaan voi löytää, ei voi olla olemassa koska sitä ei voi näyttää.

2
Siepparin kertojaminän eli Caulfieldin mukaan  häntä "pidetään jonain äidinkielen nerona". Taitavana kirjoittajana Caulfield myös kertoo kirjoittavansa luokkatoveriensa aineita. Jos hyväksyn ja kiinnitän nämä "pokerin" yksityiskohdat, teen hänestä epäluotettavan tyylittelijän, joka osaa ehkä salata itsensä kirjoittamalla tietoisesti poikamaisen uhmakkaalla tai lapsekkaan vakuuttelevalla ja toistelevalla tavalla. Tuntuukin kuin Caulfield imitoisi tyylissään Huckleberry Finniä. Myöskin hän kolmannen luvun alussa kertoo olevansa lähes pakonomainen valehtelija. Miksi hän siis olisi minulle rehellisempi? (Mikähän tämä Hollywoodissa vaikuttava velikin oikein on?) Miksi lukemani teksti olisi enemmän tosi kuin nuo hänen muut kirjoittamansa tekstit? Miksi tähän poikamaiseen tyyliin olisi juuri tässä luotettava? Kun Caulfield kertoo käyttäytyvänsä ikäisekseen epätyypillisesti, en enää tiedä, mikä tässä on ikäistään ja mikä epätyypillistä.

3
Onko sitten olemassa aitoa Caulfieldia? Ehkä hänet voi silloin ajatella todeksi, kun hän paljastaa osaamattomuutensa muiden ja oman toimintansa arvioijana. Ehkä hänen roolinsa tuolloin hetkeksi katoaa ja tosi Caulfield paljastuu.

Kertoessaan sivulla 149 kämppäkaverinsa Dick Slaglen halvoista matkalaukuista Caulfieldin voi katsoa tekevän vääriä ja kypsymättömiä arvioita Slaglen reaktioista. Kun Caulfield alentuvasti piilottaa omat kalliimmat laukkunsa ettei Slaglen tarvitsisi hävetä omiaan joita ei (Caulfieldin mielestä) kehtaa pitää esillä, Slagle nostaa Caulfieldin laukut takaisin näkyville. Caulfield tulkitsee asian siten, että Slagle haluaa muiden olettavan ainoat näkyvillä olevat ja kalliimmat laukut omikseen. Mutta yhtä hyvin Slaglen toiminnan voi tulkita niin, että hän närkästyy Caulfieldin alentuvasta eleestä. Tulkinnassani Caulfield ei siis kykene reflektoimaan omaa käyttäytymistään eikä aina ymmärtämään muiden ihmisten reaktioita sen suhteen. Hän luulee antavansa lukijalle kuvan itseään kypsymättömämmästä Slaglesta, vaikka asia voi yhtä hyvin olla juuri päinvastoin. Että juuri hän itse paljastaa kypsymättömyytensä. Jopa eräänlaisen autisminsa.

Ja tietenkin että kykenen kertomaan Slaglesta ja Caulfieldista tuossa kohtauksessa psykologisesta näkökulmasta, olen joutunut kiinnittämään tässä siepparinpokerissa sen oletuksen, että Caulfieldin kuvaama Slagle on olemassa ja Caulfield hänestä "väärää todistusta" antaessaan edes jollain tavoin tosi. Toisin sanoen oletan Caulfieldin todeksi henkilöksi, itsensä toisen yläpuolelle kohottavaksi narsistiseksi tai autistiseksi persoonaksi, joka paljastaa minulle huomaamattaan ymmärtämättömän ja oudon itsensä. Ehkä Caulfield ei sittenkään imitoi älykkäästi Huckia vaan outoudessaan ei edes huomaa olevansa kuin Huck. Tai sitten hän narsistina vain falskisti poseeraa ja sepittää Twainiin turvautuen eikä edes ymmärrä paljastuvansa. Mene ja tiedä.

Jollain tavoin "olemassa oleva" itseään ymmärtämätön ja siksi minän subjektiivisesta äänestä objektiksi "lankeava" eli itsensä paljastava Caulfield tässä syntyy, mutta yhäkin epäluotettava, koska lukiessani vain kuulen hänen puhuvan näkemättä hänen käyttäytymistään ajassa ja paikassa. Oikeastaan en edes tiedä, millaiseen ja minkä ikäiseen persoonaan samastun lukiessani Siepparia. Asemani on outo. Jotain on tässä siepparipokerissa siis aina kiinnitettävä mielivaltaisesti kyetäkseen ajattelemaan merkityksiä ja olevan olemista eli sitä, kuka puhuu, miten ja missä. Näin Siepparin teksti dekonstruoituu kuvauskelvottomaksi tai jos se silti kuvataan, menetetään olettamani romaanin ontologinen ydin.**

4
Sieppari on siis hyvä esimerkki romaanista, joka ei taivu elokuvaksi muuta kuin väkivalloin yksityiskohtia kiinnittäen. Caulfieldin mahdollista valhetta tai ainakin liioittelua todeksi elokuvaamalla karsiutuu pois se, mikä minusta tekee Siepparista kiehtovan. Romaanin ainut elokuvattavissa oleva totuus olisi ehkä epäluotettavasti puhuva Caulfieldin pää. Kaikki enempi kuvasto on jo väittämistä todeksi. Tai ei. Puhuvaksi pääksikin jo olisi valittu (nuori mies)näyttelijä, joka vastaa ohjaajan ja roolittajan käsitystä kertojan persoonallisuudesta. Ohjauksessa tulisi myös selväksi se havainnoitavan persoonan kannalta perustava seikka, millä intonaatiolla ja eleisyydellä kertoja puhuu. Kuvittaminen siis väittää välttämättä jotakin todeksi. Nythän Caulfieldia siis ei voi sisimmässän kunnolla edes kuvitella, koska ei ole varmuutta, kuka puhuu ja miten ja missä lopulta puhutaan.

5
Millainen elokuva voidaan tehdä sellaisesta hahmosta, joka jättää mielikuvituksemme pitkälti neuvottomaksi?  Siinäpä kysymys. Viekö katoava Caulfield mukanaan kaiken näkyvän, imee itseensä kuvattavan valon? Salinger ei ainakaan halunnut romaaniaan elokuvattavan. En tiedä syytä, mutta ehkä hän juuri ymmärsi projektin mahdottomuuden. Toisaalta: tässä olisi huikea haaste kokeilevalle ja uskaliaalle tekijälle. Matka "kohti ääretöntä ja sen yli".

_

*Englanniksi en ole romaania lukenut, vain Arto Schroderuksen uuden suomennoksen. Saarikoskea olen selaillut sieltä täältä. Sen verran uskallan sanoa vanhasta, että siinä kääntäjä mielestäni uskoo kertojaan ja tämän muotoilemaan tyyliin ja innostuu siitä liikaa; suomennos on todeksi uskotun kertojan kanssa fiilistelyä ja tyylillä poseerausta kun taas uusi suomennos mielestäni säilyttää etäisyyden.

**Ehkä lähimpänä "aitoa" Caulfieldia ovat myös dialogit, jossa hän kuvaa toisen ihmisen turhautunutta suhtautumista itseensä. Ehkä hän kuvaa aidointa itseään juuri muiden kautta? Siis siinä määrin kuin mitään Caulfieldia on olemassa. Mutta ehkä tätä Caulfieldia ainakin on vaikeinta epäillä epätodeksi. Ks. sivut 198-204, dialogi Lucen kanssa.

ALTTARITAULU



















                       





torstai 23. maaliskuuta 2017

KÄTTÄ ALASTOMAMMAT JALAT

                                         



Elokuvissa valkoisen lakanan alta näkyvät kuolleen jalat ja varpaassa ehkä roikkuu nimilappu. Jalat edustavat kuollutta. Jos elokuvassa lakanan alta näkyy käsi, odottaa sen liikkuvan, jotakin tapahtuvan. Kättä pukee heti mieli. Siksi se ei ole niin alaston, että näyttäisi kuolleelta.



DIRECTOR'S CUT





Kuolleen liikkumattomuus on peiliäkin tarkempaa.










maanantai 20. maaliskuuta 2017

"SIITÄ LÖYTÄÄ JOKA KERTA JOTAIN UUTTA"



En usko tuota. Tai ainakin syvästi epäilen. Luki, kuunteli tai koki ihminen mitä tahansa, hän jossain vaiheessa alkaa tehdä sitä viihtyäkseen tai uskoakseen sen minkä jo tietää. Montako kertaa esierkiksi Beckettin saa lukea, Moodyssonin katsoa tai Boulezin kuunnella, että ne eivät vielä ole muuttunut ajankuluksi? Tietämisen tietämiseksi. Tuntemisen tuntemiseksi. Teosten yleinen arvo tietenkin säilyy. (Kuten nyt vaikkapa Yhteisvastuukeräys tekee Moodyssonin päivitetystä realismjista erittäin ajankohtaisen.) Vahinko on tietenkin voinut tapahtua jo ihan alussa. Minä esimerkisi uskon, että olen aina nauttinut Cecil Taylorista tai Pierre Boulezista tai Magnus Lindbergistä tai Kafkasta tai Ruispellon siepparista tai Televisionista tai Alastalon salista tai Beckettistä (siinä määrin kuin Beckettistä jaksan pitää) toistaakseni heidän juttujensa vaikutusta itsessäni. En minä niistä sen enempää ymmärrä enkä uutta ole löytänyt. Eläydyn yhä uudelleen samaan syvyyteen tai pintaan. Uskon että jos saisin tavata suomalaisen nykymusiikin kotijumalani Magnus Lindbergin ja yrittäisin välittää kokemustani hänelle, hän tuntisi olonsa vaivaantuneeksi minun banalisoidessani hänen musiikkiaan. No, sen verran tulen vastaan että kun kuulee tuon otsikon hokeman, ainakin on syytä pistää tarkasti merkille, kuka sen sanoo.


lauantai 18. maaliskuuta 2017

MIKÄ PYSÄYTTÄISI JÄRKEVÄN IHMISEN?

"Kaikki luja ja pysyvä muuttuu katoavaksi, kaikki pyhä häväistään ja meidän on lopulta pakko nähdä elämäntilanteemme ja keskinäiset suhteemme järkevin silmin." 




Tämä kaunis sitaatti on Claes Anderssonin kirjasta Hiljaiseloa Meilahdessa. En tiedä, kuka sitä edellisen kirjoitukseni kommenttiketjussa käytti, mutta kiitos hänelle. Sitaatti ansaitsee tämän oman kirjoituksensa, koska on kaikessa mahdottomuudessaankin tai juuri siksi valtavan inspiroiva. Se kun asettaa - ehkä kirjoittajan sitä huomaamatta - sen mieltä kuvottavan kehämäisen pyörteen, että absoluutti vapaa tahto (eli kaaos) olisi arvoja perustavampi uusi mahdollisuus. Sitaatin ajatus ikään kuin yrittää parantaa sairautta sen oireilla. Mikäli siis mitään sairautta on edes diagnosoitavissa. Sitaatti on toive, jonka tarpeeksi yleisellä tasolla kyllä hyväksyy ja usein se tuntuu myös kuvaavan todellisuutta ihan oikein. Ihmiset voivat tuolla tavoin kokea yhtenäisyyttä. Mutta voiko tuollaista "arvojen jälkeistä" järkevää yhteisyyttä sittenkään tuntea tai edes ajatella? Mikä olisi se laki, joka pysäyttäisi ajattelun ja ratkaisisi kielillä pelaamisen? Sota tai jokin muu kyllin vahva terroriko? Täytyykö toisen ensin hävitä tullakseen toisen tarkoittamalla tavalla järkeväksi? Ja eikö juuri tässä korostuneiden vastakkaisuuksien ajassa tule luonnostaan kysyneeksi näitä kysymyksiä ja korostu tämä dialektiikka?



Eikö sitaatin sisältöä siis voi ollenkaan ajatella mielekkäällä tavalla? Onko sen vaikutus pelkästään esteettistä? Siinäkö sen syvyyden efekti? Mikäli olen ymmärtänyt sitaatin tarkoitteen yhtään oikein, niin siltä minusta näyttää. Aito järkevyys ei voi sen perustella toteutua.  





Entä miten tämän huimaavan järkevyyden kehän sitten milloinkin koemme ja siitä seuraten lopulta käyttäydymme? Se riippuu tietenkin, no, mistäpäs muustakaan kuin arvoistamme. 


lauantai 11. maaliskuuta 2017

MISSÄ MÄÄRIN VOIN KOKEA VALKOISEN HETEROUTENI OMAKSENI? (ja kommentoinnissa kiinnostavaa pohdintaa siitä, kuuluisiko Kirkon ottaa kantaa turvapaikkapäätöksiin sekä siitä, miten vittaaminen toisten teksteihin mahdollisesti ilmaisee omia motiivejamme)

Tämä kirjoitus oli ensin kommentti Sininen poika -juttuni virittämään keskusteluun, mutta halusin tehdä tästä erillsen postauksen, kun niin tärkeäksi tämän koen.

                                                                    

1
Valkoinen hetero(mies) on arvollisesti latautuva termi. Se ilmaisee normaaliutta määrittelevää hegemoniaa ja halusin tai en, heteromiehenä minäkin joudun edustamaan sitä ja varmasti olen myös hyötynyt huomaamattani siitä. Valkoinen heteromieheyteni on ideologisesti kierrätetty ominaisuus täynnään jälkiä, viivettä ja mutkikkaita viittausuhteita.
                                                                 
2
Valkoisen heteromiehen - jätän sulkeet pois - on arvelutavaa sanoa ja ajatella, että hän on syntynyt sukupuoleensa ja suuntautumiseensa. Ettei hän epäile sitä. Että yhtäältä haluaa ja toisaalta ei selkeästi halua jotain tai kokee jotain vastenmielisenä. Tuntuu kuin heteromiehen ei olisi korrektia kokea sukupuoltaan, haluaan ja reaktiivisuuttaan oikeaksi samalla tavoin kuin vaikkapa transseksuaalin, joka saa tai voi käyttää ilmaisuja oikea tai väärä sukupuoli ilman ideologisen perustelun odotetta: "Synnyin väärään sukupuoleen." Oikealta tuntuvaan siis voidaan sittenkin syntyä, mutta vain transseksuaali saa tai voi näin sanoa (en todellakaan tiedä ihan tarkkaan, kumpi olisi oikea sana).

Kuka puhuu eli missä puhutaan ja miksi on tietenkin tärkeä kysymys valkoisen heterouden kohdalla. Siis myös hänelle itselleen, kun hän yrittää tunnistaa aitoa olemustaan ja historiaansa . "Yksityisen" puhunnan ja "yleisen" kielen ero konkretisoituu radikaalisti valkoisen heterouden kokemuksessani. Tätä ontologista eroa on vaikea tunteen tasolla pitää erillään. Ärsyyntyminen on usein väistämåtöntä. (Setan kielikylpyjutussa Ruben Stiller kiertää ongelman huumorilla; http://yle.fi/uutiset/3-7067140. )

3                                                            
Miesheteroutensa on helppoa tunnistaa päivittäin, mutta valkoisuutensa havaitseminen pääsee yllättämään. Siitä enemmän jutussa Sininen poika.
                                                               
4
Valkoinen miesheterous on kautta ihmiskunnan historian ollut ihmisyyttä arvottavaa ja normittavaa ja silloin sitä kuuluukin haastaa. Valkoinen heterous ei ole vain yksilön ominaisuus, se on myös todellisuuden mittatikku, josta valkoinen heteromies on huomaamattaan hyötynyt. Se meidän heteromiesten on hyväksyttävä. (Valkoiset heteronaiset kirjoittakoot oman juttunsa toisaalle.)

5
Nyt sanon jotain mistä kaltaiseni heteromies ei välttämättä pidä: heteromies kokee olevansa tässä ajassa vähemmän tosi kuin vaikkapa sitten tuo transseksuaali, joka on kokenut aitoutensa puutteena. Juuri puute, jolla hän tunnistaa itsensä, tekee hänestä meitä todemman.  Tuntuu kun minun olisi perusteltava itseäni häntä enemmän; kuin joku sitä koko ajan minulta odottaisi.

 6                                                              
Näin kirjoitin jutussa Kaikille vaikea sukupuoli:

"11.3. Perjantaissa sipsikaljavegaani Jari-Pekka Kanniaisen kommentti jotakuinkin oli, että 'jos tästä ohjelmasta jotain pitää jäädä mieleen niin se, ettei sukupuoleen synnytä vaan se on sosiaalinen prosessi'.

Minusta kommentti oli ehdottomuudessaan häiritsevä. Se kun oli retorinen ja ideologinen, koska se oli selvästi osoitettu niille, jotka väittävät sukupuolia olevan tasan kaksi mutta ei vaikkapa niille, jotka ovat kokeneet syntyneensä väärään sukupuoleen ja menevät korjausleikkaukseen."

Joillekin todellisuuden yksinkertaistaminen vain on mahdollisempaa kuin toisille. Hegemoniset puhetavat syntyvät huomaamatta ja ne sallitaan yhtä vaivattomasti.



perjantai 10. maaliskuuta 2017

VÄLIHUOMAUTUS

On voimaannuttavaa löytää jotain mitä ei uskonut enää löytävänsä (mikä sekin on naiivi ja ooooksettava klisee). Innostuin taas kotimaisesta pop-rokista ja voisiko sanoa vaikkapa stoogespohjaisesta punkista. Meillähän Hanoi Rocks (ja nyt Michael Monroe) on ollut mittatikku hyvälle rockmusiikille. Voi hyvät hyssykät! (Huomaatteko, en kirjoittanut niitä edes kursiivilla.)

Pop-rock soi hienosti Litku Klemetin lauluissa. On jo aiemmin vaikuttanut mm. Jesufåglarissa. Sitten se rock: Nyrkkitappelu on komee pumppu, ehdottomasti. Ei häivähdystäkän suomirokista ja iskelmäasenteesta (johon Apulantakin on alkuaikojensa vihaisuuden jälkeen langennut). Laulavat suomeksi. Esimerkiksi Vihaan mun bändikavereita on mojova revitys. Laulu, kitarat, bassoilu ja rummuilla rummuttaminen kaikki uskottavaa ja tarkkaa. Ovat just oikein välinpitämättömiä. Asenne oikea. Vaikuttavat käsittääkseni Tampereelta käsin. Ja nautin niin Litkun kuin Nyrkkitappelunkin sanoituksista.


torstai 9. maaliskuuta 2017

NYKYPUHETTA?

" Tänneppäin ja useinmiten ovat tyypillisiä virheitä. Moni kirjoittaja ei muista, että suomen kieli ei oikeasti ole kieli, jota puhutaan ja kirjoitetaan samalla tavalla."

Näin kommentoi äidinkielen ylioppilaskokeita korjaava opettaja Karjalaisessa 8.3. 

Mutta onko suomen lausuminen muuttunut? Eikö nykyisin kuule usein lausuttavan juuri kirjoitusmuotoiseti tannepäin ja vaikkapa että tervetuloa täytekakulle eikä tervettuloa täytekkakulle, kuten ennen olisi sanottu?

Oletteko te huomanneet muutosta tuossa konsonanttien lausumisessa? Ja jos niin mistä lie muutos johtuu? Englannin laumisesta...ko? Kun yhdyssanat siellä erotetaan niin onko assosiaatio vieraaseen kirjoitusasuun tehnyt tehtävänsä?

Nyt kaksikymppiset tyttärenikin nauroivat yläasteella asiaa selkäkeikkana kun kirjoittivat ja sitten lukivat ääneen pitkiä riimejä yhdyssanoja konsonantteja lyhyesti painottaen. Ja se kuulosti tosiaankin hauskalta kun noita yhdyssanoja luki tuolla tavoin paljon peräkkäin. 

Eli tämä huomio ei ole vain minun yksityistä aistiharhaisuuttani kun nuorisokin sen kustannuksella piti hauskaa.

Voisiko joku kelitieteilijä kiinnostua tutkimaan asiata?

tiistai 7. maaliskuuta 2017

SININEN POIKA: Moonlight




"Moonlight jätti minut aika kylmäksi. Pohdin sitäkin että kun kaikki roolit olivat mustia, vaikuttiko se samastumisen volyymiin? Koin että jotenkin ehkä vaikutti. Kysymys alkoi kiehtoa (ja myös vaivata) minua ja elokuvaa katsoessani tulikin mieleeni kokeellinen elokuvaidea juuri tuon samastumisen suhteen."


Vapaasti itseäni lainaten näin kommentoin Marjatta Mentulan blogissa hänen kirjoittaessaan mainitusta elokuvasta. 

Totta. En oikein päässyt elokuvan päähenkilön kokemuksiin sisään. Seurasin häntä ulkopuolisena. Kiusaaminen, vähän kliseinen kasvukertomus ja homoseksuaalisuus eivät enää oikein osuneet minuun synopsitasolla (samoin kävi Brokeback Mountainin kohdalla). Tai ehkä ne vain esitettiin minun odotusteni suhteen hieman yllätyksettömästi. Ehkä enemmänkin niin. Mikään aihe sinänsä ei tietenkään ole "väärä", kaikki on kiinni tavasta esittää se.

Tai sitten: ehkä se mieltäni vaivaava ajatus, jonka päästän tuossa kommentissani ihmisten ilmoille, tekee tehtävänsä. Ainakin siis osittain vaikuttaa kokemukseeni. En tiedä. Kysymys on joka tapauksessa elokuvakatsomisen otologiaa koskeva ja jo se, että sen itseltään kysyy, on tärkeää. 

Entä sitten se kokeellisuus? Luis Buñuelin elokuvassa Tämä intohimon hämärä kohde kaksi naista näyttelee samaa roolia. Ensin se on hämmentävää ja sekavaa mutta sitten idea näyttää terävyytensä. Elokuva ei vain kerro vaan myös näyttää kokemuksen sisäiset ristiriidat ja tunteet tuolla tavoin. Eli: mitä olisi Moonlight näyteltynä mustaa ja valkoista roolitusta vaihdellen, vaikkapa kohtauksesta toiseen? Tai sitten jollain muulla tavalla jonka voitte ihan itse keksiä.

Kuunvalossa mustat pojat näyttävät sinisiltä.

Lainaus on muistinvarainen mutta jotenkin noin joku sanoo Moonlightissa. Sellaiseen kuvaan elokuva myös muistaakseni päättyy. Haluan ajatella tuon ajatuksen sinisestä pojasta oman pohdintani yhteyteen niin, että se viestii minulle jotain toiseuksiemme yli. Kokemus ei ole musta tai valkoinen. Se on sininen.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

TOIVON JA PETTYMYKSEN TUOLLA PUOLEN: Anthony de Mellon Havahtuminen (ja Krishnamurti)

Toiveikas vai pettynyt?
1
Anthony de Mellon todellisuuskäsityksen voisi tiivistää seuraavasti: Me olemme toisillemme olemassaolon fetissejä, mutta kun sen ymmärtää ja hyväksyy, se ei haittaa ja voi jatkaa elämäänsä siitä huolimatta. de Mellon ajattelun voisi nähdä eräänlaisena skeptisismin käytännöllisenä mutta myös nihilistisenä versiona. Vapauttavana nihilisminä.

Tällaisen asenteen hyväksyvä psyyke vaatisi tietenkin laadullista hyppäystä evoluutiossa. Meistä on tullut yhä enemmän tuntevia ja myötäeläviä eläimiä juuri siksi, että uskomme muissa olevan samoja haluja, tunteita ja tarpeita (ja lopulta, sivistyksemme viimeisenä ehtona, vapaata tahtoa) kuin itsessämme: pelkoa, surua, kipua, ikävää, kaipausta, kauhua, epäröintiä ja viisasta hyvän ja pahan valintaa. de Mellon nihilistisen pragmatismin mukaan meidän kuitenkin on nähtävä kaikki tämä ehdollistetun minän iluusiona ja potkaistava nämä kehityksen kannalta välttämättömät tikkaat altamme. On ymmärrettävä objektin aiheuttama tunne epätotena suhteena (oletettuun) objektiin. Siitä taas ainakin periaatteessa seuraa, että voimme lakata odottamasta näiltä objekteilta, siis toisilta ihmisiltä ja haluamiltamme asioilta, mitään. Kaikki kuuluu vain pois heitettävään ehdollistettuun minään. Kärjistäen: on siis ryhdyttävä eräänlaiseksi puhtaita ideoita toteuttavaksi psykopaatiksi.

Kuulostaa paradoksilta ja sitä se onkin koska sisältää vapautavan ratkaisunsa. de Mellolle eksistentiaaliset ristitiriidat ovat sovittamattomia ja niissä ehdollistettu minuus paljastuu palautumattomasti harhaksi mutta myös turhaksi taakaksi. Jos tämän todella ymmärtää ja kykene elämään todeksi, paradosaalisesti totta tosiaan, itse paradoksikin alkaa tarkoittamaan jotain muuta kuin aiemmin.

2
Kuvittele kova pamaus, johon keskellä yötä heräät: pelkkää selittämätöntä ja pelottavaa tapahtumista keskellä ei-mitään. Sellainen on de Mellon käsitys perustavimmasta ihmisestä: ensin äkillisen äänen aiheuttama ehdollistuminen, vaistomainen reaktio johonkin määrittelemättömään ontiseen "objektiin" ja tilaan, ja vasta sen jälkeen tiedolliset selitykset sille, mutta heti sen jälkeen selitysten nihiloiminen. Kun yleisen käsityksen mukaan nämä selitykset kykenevät luomaan mielekään kokemuksen tilasta ja kohteesta, siis vapauttamaan hämmennyksestä ja sekaannuksesta pysyvästi, mellolaisittain ajateltuna selitykset pysyvät pelkkinä selityksinä. Pamauksen luoma tyhjiö siis pysyy selitysten jälkeenkin olemista määrittelevänä tekijänä. Tai tarkemmin: pamauksen luoma tyhjiö pysyy olemisen määrittelemistä häiritsevänä tekijänä. Pamauksen jälkeen emme voi siis koskaan unohtaa selityksen ja selitetyn objektin ontologista eroa eli Pamauksen ääntä.  Ja juuri se vapauttaa meidät riipuvuuksistamme. Siinä mellolainen elämänoppi tiivistettynä.

3
de Mello ei tietenkään ole ensimmäinen lajiaan, mutta luulisinpa että kylläkin tylyin. Periaatteessa esimerkiski varhaisen Sartren ontologiassa oli sama idea ja sanoma. de Mello vain tuntuu vievän ne käytäntöön. Hänen näkemyksensä tuntuvat lähestulkoon mahdottomilta elää todeksi vaikkakin tietoisuuden kieltävä luonne, tietoisuus negaationa, tekeekin ne mahdollisiksi ajatella. (Sama pätee Sartreen.) Siksi Havahtuminen on raivostuttava kirja luettavaksi. Se tuntuu sietämättömän konkreettiselta.

Ehkä paras tapa lukea Havahtumista ei olisikaan yrittää miettiä, missä kirjoittaja liukuu absurdin puolelle, vaan kuvitella, minkälainen ihminen de Mello olisi "lähimmäisenä", "tuttavana" tai "ystävänä": raivostuttava vaiko vapauttava? Vai peräti mahdoton henkilö edes liitettäväksi kumpankaan noista määritteistä? Jollain tavoin hän ehkä tuntuisi sijaitsevan ymmärtämäni ihmisyyden tuolla puolen. 

4
Olisiko de Mello pelottava vai raivostuttava lähimmäisenä? Tai sittenkin vapauttava? Itse uskon, että tuttavana ja ystävänäkin de Mellon läheisyys olisi tuota viimeksi mainittua: oikealla tavalla tarpeista, odotuksista ja tuttavuuteen ja luottamukseen* projisoiduista illuusioista vapaata kanssakäymistä ja kohtaamista. Tai sitten illuusioiden ja väärien mielikuvien kadottua ystävyyksien päättymistä. Ideaalissa tapauksessa mellolaisen ihmisen läheisyys olisi olemista toisen kanssa ilman toisesta tai itsestä tehdyn oikean ja toden tulkinnan pakkomiellettä. Ei loukaantumisia ja pettymyksiä, vain pakokotonta läsnäoloa. Ihanteellinen parisuhde, eikö totta? Kun siis ajattelee de Melloa näin, vapautuu helpommin hakkaamasta päätään hänen teoreettisten "mahdottomuuksiensa" seinään. 

No. Maailma ei tietenkään helposti anna tilaisuutta miellolaiselle idealismille (tai patologialle) kun kyse on elävistä ihmisistä. Millainen olisi ihminen, joka yrittäisi kasvattaa lapsensa katsomalla hänen lävitseen johonkin yleiseen illuusioista vapaaseen ideaan tai utopiaan, vaikkapa sitten mellolaisuuteen? Eikö hän olisi tahtomattaan hirviö, joka kasvattaa kaltaistaan psykopaattia? Tosielämän Peepin Tom. ** Ihminen tarvitsee kehittyäkseen kokonaiseksi noita de Mellon nihiloimia evolutiivisia illuusioita. 

5
de Mellon tylyltä tuntuva asenne ei tietenkään ole tässä sittenkään ratkaiseva muuttuja. Lempeämpään Krishnamurtiin sopii yhtä hyvin kaikki de Mellosta sanottu. Harva jaksaisi hänenkään tarkoittamaa rakkauden abstraktiota; haluaisi edustaa objekteja pakenevaa puhdasta rakkauden ideaa: "Tämä on todellakin suuren surun maailma ja rakastaakseen ihmisen on oltava ulkopuolinen. Ulkopuolisuus merkitsee yksinolemista ja sitoutumattomuutta." Näin Krishnamurti kirjoituskokoelmassa Elämän syvä haaste (s. 19). 

Jos tuota tarkoittaa ja noudattaa todella, se merkitsee väistämättä eroa myös 'kanssaihminen' nimiseen objektiin. Hänkään ei voi olla poikkeus sitoutumattoman rakastamisen logiikassa. Itse en halua tällaista totuutta rakkaudesta. Valitsen mieluummin surun ja rakastamisen yhteisen, kipeän ja epävarman  maailman. Tämä gurujen tuskattomuuteen pyrkiminen ja totuuden ja kivun vimmainen erottamien toisistaan ei kiinnosta minua. Valitsen intohimon, kaipuun, surun, melankoian, patetian ja ilon. Ja uskon että tärkeää on se, että tietää ja tuntee ja uskoo valitsevansa tämän kaiken, vapaata tahtoa myöten, siis kokonaisen elämän. 

-
*Ks. Keskustelu rehellisyyden ontologiasta ja vihkikaavasta...

**Michael Powellin elokuva vuodelta 1960. Siinä psykologi-isä tekee pojastaan tappajan suorittamalla hänelle pelkoon liittyviä kokeita.
...
Kuvan on ottanut Saila Saari joskus 80-luvulla Helsingissä. Profiilikuvani ottaneen jo edesmenneen Hilkka Eklundin kanssa oltiin Kosmoksessa, muistaakseni, kun sen kanssa siellä aina käytiin kun käytiin sen luona Helssinkissä. Kosmoksen valkoiset pöytäliinat katoavat salamavaloon. Rakastin ja rakastan yhä noita vaimoni kanssa viettämiäni hetkiä kun muistelen niitä.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

PUHUTTUA HILJAISUUTTA

Työpaikkani on kolmannessa kerroksessa ja käytän hissiä.

Tulimme ennestään minulle tuntemattoman naisen kanssa samalla kyydillä ylös, hän neljänteen kerrokseen. Tervehdimme mutta emme sanoneet mitään muuta. Kun olin poistumassa hissistä kerrokseeni sanoin että "kovasti kyllä koko ajan yritin miettiä jotain sanottavaa mutta en keksinyt mitään". Nainen purskahti nauruun ja niin minäkin. Hiljaisuudesta puhuminen toimii aina.

Silti onneksi vain kolmanteen kerrokseen. Sen matkan selviää pelkällä tervehtimiselläkin vallan mainiosti.

(Haluan tässä arasti puolustaa meitä suomalaisia. Hiljaisuutemme on herkkää huomioonottamista. Toisen tiedostamista. Väitän että tiedostamme yhdessä hiljaisuutemme, jaamme sen keskenämme.)