Liikutun aina sen elokuvallisesta herkkyydestä ja kauneudesta (ja haluan unohtaa pienet asiavirheet).
P.S. Keskustelu, jonka kävin tuttavani kanssa, pisti komppaamaan hänen näkemystään: Elokuva olisi vielä parempi ilman natsitematiikkaa. Puhtaana rakkauselokuvana olisi todellakin nykyistäkin parempi.
Aamulla Petteri Orpo ja Ohisalo jo aiemmin kommentoivat 16-vuotiaiden kammottavasta tapauksesta taas kerran niin, että teki mieleni vaihtaa kanavaa. Varhainen puuttuminen, enemmän välineitä viranomaisille, enemmän oikeuksia puuttua...
Kun nämä puhuvat näistä kauheista tapauksista, he puhuvat jo jostain muusta, ei JUURI TÄSTÄ tapauksesta. Niin kuin aina tahtoo käydä, koska "juuri tähän" tapaukseen ei koskaan osattu puuttua.
Eikä kyse nyt ole poliittisesta jargonista. Minulle on sama, onko äänessä Ohisalo, Orpo tai suuresti arvostamani Olavi Sydänmaanlakka. Ei reaaliseen kukaan pääse kiinni. Narratiivi tulee aina ensin ja sitten heti sen jälkeen.
Tähän mielipiteeseeni tietenkin vastattaisiin, että ei pidä tai on sopimatonta jumittua yksittäistapaukseen. Kyllä pitää. Vain se saa meidät käyttämään kieltä, joka edes yrittää tavoitella reaalista.
Eikö reaalisen kylmä kosketus sitten johtaisi jonkinlaiseen taantumaan? Neuvottomiin eleisiin? Kyllä, ja niin sen pitäisikin johtaa. Ehkä sen jälkeen joku keksisi sanoa jotain uutta.
"Väkivalloin saavutettu voitto on vain väliaikainen."
Näin väitetään Gandhin sanoneen. Ainakin sopisi hyvin hänen sanomakseen. Mutta sanoi nyt kuka tahansa, lohkaisu on hyvä esimerkki hyvää tarkoittavasta sisällöllisesti tyhjästä ajatuksesta. Ensinnäkin väliaikaisuuden merkitys määrittyy sen mukaan, keneltä ja erityisesti milloin kysyy. Toiseksi - ja tämän sanoi tyttäreni - syntyy (ihmisyyden) voitto mistä syystä tahansa, sitä on vaalittava, jotta se voi säilyä. Muu on metafysiikkaa ja Gandhi oli metafyysikko tässä mielessä, tuossa väitetyssä lauseessaan siis. Tai platonisti, joka oletti puhtaan ja ajattoman voiton idean. Kolmanneksi: miten pitkäksi ajaksi väliaikaisuuden määrittelemme; minkä ajan hyväksyisimme lopulliseksi voitoksi? Mikä olisi voiton alku, keskikohta ja loppu?
Lauseen mielekkyyden määrittelee tietenkin myös se, kuka on vastustajamme. Lopputuloksen ja väliaikaisuuden määrittelyn suhteen Gandhin kohdalla oli merkitystä sillä, että häntä vastassa olivat britit eivätkä saksalaiset.
Tuntuu justiinsa nyt, kun poltan keskiyöllä lämpimästi pukeutuneena sikaria terassilla ja pidän kissan hihnasta kiinni, että runous, ja kyllä kaikki muukin taide aika pitkälti, on mulle älytön paradoksi: yritystä pysäyttää liikkuva mieli ja rakentaa totaalinen, ajan pysäyttävä havainto; yritystä olla yhtä hyvien juttujen kanssa. Siksi joskus arkailee palata suosikkeihinsa. Haluaa säilyttää niiden totaalisen hahmon, joka ei sitten reaalisena enää vastaakaan odotuksia. Taidekin siis jollain lailla kuluu, on tarvike, jolla itseään on rakentanut ja rakentaa. Se ei koskaan niin ylevää ja syvää kuin haluaisi. Helpottaa kun tämän hyväksyy. Siis että taide on suhteellista; väline johonkin.
