https://www.utupub.fi/handle/10024/151436
Jos on kiinnostunut yhtään Lacanista, tuo Juha Pursiaisen gradu on hyvä opaste. Aika selkeä. Mikko Kytölän gradu Subjektin teologia myös hyvä.
Joku on sanonut, ettei Lacanilla ole koskaan parannettu ketään. Voi olla. Minulle sen malli on tapa nähdä maailmaa, lukea sitä. Taidetta, filosofiaa... Olen täälläkin kirjoittanut Nietzestä Lacanin kautta jutussa Nietzsche, Lacan ja minä.
Nyt huomaan, että luen postauksessani Nietzscheä eräänlaisena hysteerisen diskurssin arkkityyppinä. Tarkemmin: jumalan kuolemaa (mahdottomana?) pyrkimyksenä "tyhjentää herramerkitsijä". Mutta koska herran on aina otettava muotonsa, jotta ajattelu ja vuorovaikutus on mielekästä, se saa Nietzschellä kuin salaa tahdon tahtomisen muodon. Jumalan jälkeen tulee tahdon metafysiikka: Nietzschen tahdossa on väkisinkin jonkinlainen ylevän rekisteri, sumblimoiva efekti (ja siinä juuri, lukijasta riippuen, vaarallisenkin samastumisen kohta). Mutta Lacanin diskurssissa ei ole mitään subliimia, ei ylevää. Vain "ihmisrakenteen" kuvaus. Näin Nietzsche pienenee silmissäni "vain" ihmiseksi. Taika katoaa. (Heidän, jotka käyttävät häntä ideologisen voimailunsa perusteena, olisi ymmärrettävä tämä.)
Ja ei vain Nietzsche. Herradiskurssin haaste soi aina taiteessa. Onko elämystä ilman herraa?
Kun yritän löytää Pychonin Painovoiman sateenkaaresta herraista merkitsijää, jotain, mitä vasten lukea ja ymmärtää sitä, tuskastun (en väitä ettei sitä ole, mutta en löydä sitä). Se on kuin yritystä eläytyä mielettömyyteen, herrattomaan merkitsijään. Eikä yhtään auta, että sen kerrotaan kuvaavan sodan kaoottista kokemusta. Mutta miksi juuri näin kun sen voisi tehdä monella muullakin tavalla? Ja realismin keinoin jopa voimallisemmin. Pynchon etäännyttää yrittäessään tuoda tykö. Jos siis edes yrittää... jos jotkut vain uskovat niin.
Musiikissa herrattomuuden voi ehkä aavistaa. Mikä olisi Pierre Bulezin Réponsin herramerkitsijä? Onko siis olemassa herratonta estetiikkaa, herratonta elämystä? Vai onko kyse vain siitä, että koska en ymmärrä vaikkapa nyt sitten Boulezin tai Saariahon motiiveja ja ideoita, vapaudun herraisesta merkitsijästä? Mutta eikö se riitä? Ehkä taide on herraisesta merkitsijästä vapautumista vaikkapa sitten vain siksi, etten ymmärrä teoksen ydintä.
Ja vielä: se mitä ymmärrän välittömästi, vaikkapa sitten populaari, voi paljastaa herrattomuutta, välittömyyttä, avantgardea voimallisemmin. Lacanin valossa avantgarde voi olla jopa, sanoisinko, yliarvostettua. Se ehkä vain kätkee herraisuuden outouteensa.
