ARVOJEN HÄIRINNÄSTÄ

"Mutta on yksi tapa jolla tahdon itseäni haastaa, ja se on se ihmisyhteisön jo alusta asti sallima keino, jonka kautta elämme kaiken muunkin itseltämme kielletyn: taide. Tahdon löytää taidetta, joka ei jätä rauhaan, joka juottaa minulle ikuisesti merivettä jotta luulen virkistyväni, mutta saa minut tarvitsemaan lisää; lisää samaa mutta niin etten kuluta, niin että teos ei kuulu mihinkään sellaiseen kategoriaan, josta se joutuisi väistämättä pääkopassani siististi kerättyyn ja otsikoituun kansioon, jonka voin sitten laittaa sille siististi varattuun hyllyyn, jonne joutuvat useimmat taidekokemukset, hyvätkin."


Näin kirjoitti Juon mustetta -blogisti jutussaan Ontto. Samaa teemaa olen minäkin vatvonut sivustollani. Varsinkin mukavuusaluettani haastavien viimeaikaisten keskustelujen vaikutuksesta (joiden seurauksesta kirjoitin kolme ennen Surmanluoteja julkaistua tekstiä). Nyt vatvon vielä vähän lisää.

Väitän että taide (ja filosofia), joka myötäilee arvojani, arkistoituu aina. Jos arvoni ovat yhteisiä arvojamme ylläpitäviä ja vahvistavia, hyvä niin. Taide ja filosofia vahvistavat silloin kaikkea arvokkaana pitämäämme ja vahvistavat arkistoitunakin yhteisyyttämme kun jaamme sitä käytöksellämme eli arvoillamme. Taide on tuolloin käytännöllista, voimaistavaa ja helppoa. Oikeastaan yhteisöllistä viihdettä. 

Määrättyyn pisteeseen asti kaikki tuo on hyvä asia ja taiteella on hyödyllinen tehtävä. Mutta taiteen ja filosofian tehtävänä on tietenkin myös kysyä yhteisömme oikeutusta tyytyväisyyteensä eli arvojemme pohjaa. (Tämä on kaikille selvä asia ja siihenhän taiteen ja viihteen erottelukin on aina perustunut vaikka syytä ei välillä muka tiedetä.) Silloin siirrytään subjektin salaiseen puoleen, hänen arvojensa murtumakohtiin eli niiden perusteluiden liittymiin; kohtiin joissa itseä määrittävät erot muuttuvat ulkoisista sisäisiksi ja vaativat joko eksistentiaalista itsepetosta tai eettisen ristiriitansa paljastamista itselleen ja muille (ja sehän on sama asia, ei itseä ilman toista).

Jos määrittelee oikean taiteen joksikin joka häiritsee itseä - ja niinhän se mielellään halutaan määritellä - elementaarisin taide puhuttelee aina arvoja ja siksi häiritsevä taide on aina (yhteisöllisiä) arvojani häiritsevää taidetta (tai jotakin minkä määrittelen taiteeksi). Ja edelleen: taiteen häiritsevyys on joko tämän sisäisen ristiriidan paljastamista muille seurauksista välittämättä tai sen yhteisöä ja lopulta itseä tuhoavaa tuskallista salaamista muilta. Häiritsevää ja totta taide siis voi olla myös itsepetoksen välineenä ellei satu olemaan klassinen psykopaatti. Myös itsepetos liikuttaa todelisuutta uusiin suuntiin. Taide tai mikä hyvänsä taiteeksi määrittelemämme voi siis olla häiritsevää joko sosiaalisesti jaettuna merkityksenä tai arvojamme ja käyttäytymistämme huomaamattamme muuttavana salaisuutena.

Lopullinen kysymys siis kuuluu: onko olemassa taidetta tai filosofiaa tai jotain sellaiseksi määrittelemääsi, joka on saanut sinut punnitsemaan arvojesi perustoja uudelleen ja mahdollisesti myös paljastamaan itsesi arvollisessa yhteisössäsi? Mikä on ollut itsellesi kokemasi taiteen hinta?

NELJÄ HUOMIOTA KAHDEKSASTA SURMANLUODISTA (Filmihullu 1/2016)

"Kokonainen teko: luo kokoisensa mittakaavan ja yhdistää kaltaisensa syyn ja seurauksen; voi toteutua epäröivin liikkein, mutta ei parempaa tietoa odotellessa."

                                                                                -  Täydellisyyden mittakaavoja  -

         

1
Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia on ja pysyy 10 parhaan elokuvan listallani. Sitä katsoessa ei ajattele sen olevan kotimainen. Elokuvavälineen totaalinen läsnäolo saa unohtamaan toissijaiset asiat kuten kansallisuuden. (Maa on syntinen laulu luo voimallaan ja eräänlaisella "ihon" estetiikallaan saman efektin ja Komisario Palmun erehdys dynaamisuudellaan.)

2
Surmanluodit on epätasainen ja muotopuoli silloin kun Niskanen eksyy ekspressiiviseen leikkaukseen kotiraivossa ja vaimon häpeämässä kyläreissutappelussa. Staattinen todistaminen olisi mielestäni ollut vakuuttavampaa noissa kohtauksissa eikä leikkaus olisi tuolloin pistänyt tikkuna silmään muusta kokonaisuudesta. Kuvitelkaa kohtausta jossa Pasi olisi näytetty kaukaa vaimon näkökulmasta tappelemassa ja kuva olisi keskittynyt sitten tämän häpeäviin kasvoihin...

Ongelmana on myös se, että Niskasen persoonalle tyypillinen sentimentaalisuus näkyy Pasin ja yhteiskunnan suhteessa. Pikkuisen tuntuu, että yhteiskuntaa syyllistetään Pasin alkoholismista. Myös vaimo, jonka Tauno Pasanen todellisuudessa heidän yhteisellä ryyppyrupeamalla vapautumisensa jälkeen kuristi, on kuvattu raittiiksi vaimoksi suomalaiseen tapaan. Vaimon raittius on kuitenkin oikea ratkaisu, koska nyt elokuva osuu suomalaiseen kollektiiviseen tajuntaan eikä ole vain yhden perheen sairaskertomus.

Surmanluodeissa on myös hauska leikkusvirhe. Pasi pyytää poikaansa tuomaan itselleen takin joka hänellä on jo päällään yhdessä otoksessa. Mutta jotenkin tämäkään ei haittaa. Teoksen "universumi" kestää senkin.

Surmanluodit tuntuu enemmän epätäydellisen ihmisen kokonaiselta teolta kuin elokuvalta. Ikään kuin sen virheetkin kuuluisivat sen fyysiseen olemukseen.

3
Surmanluodit on elokuva, jossa ajatellaan elokuvaa yhtä paljon kuin sitä tarinaa jota sillä kerrotaan. Tuntuu että sitä on tehty virheitä pelkäämättä. Se on elokuva, jossa luotetaan elokuvan olemukseen, kameran todistusvoimaan ja suoruuteen ja jossa osataan jättää ohjaamatta ja viimeistelemättä kun ihminen on kameran todistusvoimainen kohde. Kun riistanvartija tulee rantaan kieltämään ryyppyporukalta avotulen tekoa heiluttamalla kömpelösti kättään, häntä näyttelevä mies ehkä on kömpelo siksi että jännittää kameraa, mutta koska eleet palvelevat kohtausta, sillä ei ole väliä; kamera ikään kuin todistaa elokuvan onnekasta todentumista. Kohtaus on samalla fiktiota ja dokumenttia. Sattuma palvelee tekijää. Siksikin Surmanluodit ehkä tuntuu niin elävältä teokselta.

4
Niskanen tajuaa, missä elokuva on välineistä ylittämättömin, teatteriakin parempi: elävän ihmisen reaktiivisuuden näyttämisessä, aistien ja reaktioiden lähelle tuomisessa. Minulle Niskasen lähimmät sukulaiset, Mollbergin Syntisen laulun lisäksi, ovat Cassavetesin myös epätäydellinen mestariteos Woman under the influence ja Refnin Pusher II. Kaikissa näissä neljässä teoksessa tärkeämpää tuntuu olevan fiktion ja dokumentin raja kuin kumpikaan puhtaana ilmiönä. Siis se, että juuri illuusio todesta vapauttaa meidät kokemaan ja tuntemaan faktisia kuvia enemmän. Tämä voi olla joskus jopa tärkeämpää kuin dokumenttielokuvan totuus.

LEPOHETKI ESTETIIKAN MATKAKODISSA (täydennetty 29.8. klo 19:20)

"Taide, kirjallisuus onkin hyvä pakopaikka, esteettinen pesä, jossa voi maistella omia tuntemuksiaan, omaa makuaan, omia arvostuksiaan ja vertailla niitä muiden vastaavien eläjien tuntemuksiin samaan tapaan kuin pikkupojat vertailevat lätkäkorttejaan tai pikkutytöt älypuhelimiensa ominaisuuksia. Ei siinä aina taida sen syvällisemmästä kysymys olla. Kato mulla on tää! 

Juhan blogi onkin hyvä estetiikan matkakoti."

Tämä lukijani jopen edelliseen kirjoitukseeni lähettämä kommentti (noudatan hänen omaa tapaansa kirjoittaa nimensä pienellä) sekä viime aikoina käymäni keskustelu tässä julkaisussani kysyy jälleen kerran sen kysymyksen joka tuntuu pakkotoiminnan lailla vaivaavan meitä, jotka otamme vakavasti lukemisen, kirjoittamisen ja ajattelun harrastuksemme. Moisen toiminnan ajankuluna ottavat ovat viisaampia kun ymmärtävät sen tupakoinnin, hyvän ruuan, nousuhumalan tai huippu-urheilun kaltaisena elämänautintona. Minusta tuntuu että juuri he ovat salaviisaita. No. Kommentti joka tapaksessa inspiroi minua muuttamaan yhden oman kommenttini samasta ketjusta tähän itsenäiseksi kirjoitukseksi.  (Tuo estetiikan matkakoti oli hauska ja eleginen tiivistys blogistani ja siksi käytän sitä otsikossa.)

Kyllä. Kommentin kirjoittaja on oikeassa ja minä elementeeraan asian seuraavasti. Koska yritämme tehdä sanasta sanomatonta, symbolisesta reaalista, kesyttää viiveellistä rehellisyyttä ja totuutta sanoin, palauttaa jälkeä alkuperäänsä, olemme läsnäolon metafyysikkoja ja romantikkoja vaikka mitä väittäisimme. (Melkein voin kuulla Caspar David Friedrichin Vaeltajan vuoristotuulen soivan korvissani.) Kuitenkin yhtä romanttista olisi väittää, että emme koskaan onnistu tässä mielen ja maailman yhdistämisessä. Sekin olisi läsnäolon metafysiikkaa, jossa oletamme tuntevamme olemassaolomme koordinaatit täydellisesti. Veren ja leivän historiamme todistaa tämän. Vai voimmeko väittää etteivät pelkät sanat tai niiden puute ole koskaan muuttuneet konkreettiseksi julmuudeksi tai vapaudeksi? Saaneet aikaan odottamattomia seurauksia? (Elämme muuten aikaa jossa tässä saa olla taas tarkkana.) Emme puhuisi sananvapaudesta tai kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, jos emme jollain lausumattomalla tasolla uskoisi järkähtämättä sanojen voimaan. Sellaista derridaa en usko löytäväni joka tästä todistaisi käyttäytymisellään eli tiedostamattomilla arvoillaan toisin. (Dekonstruktiokaan ei ole muuta kuin valistuksen muoto; juuri siksi että sanoihin, niiden metafysiikkaan uskotaan, niitä on dekonstruoitava, niiden vaikutus avattava.) 

Sanat ovat viiveisiä ja täynnä pettäviä jälkiä ja juuri siksi tarvitsemme arvoja, joissa organismiimme kuuluva reaalinen ilmenee ehkä välittömimmin ja lausumattomimmin mitä kuvitella saattaa. Arvot kun ovat organismiimme syöpynyttä luontoa ja historiaa (evoluutiopsykologia ja kädellisten tutkimus on mielestäni tämän hetken kiinnostavinta etiikan tutkimusta). Vaistot ja organismi toimivat arvojen viitoittamaa tietä. Emme toimi satunnaisesti vaan ennustettavasti arvojemme pohjalta. Siksi myös kerromme tarinoita, säilyttääksemme ja vahvistaaksemme arvoja. Ja toki myös viihtyäksemme. Rikosseuraamustyöni on arvojen haastamista: ihminen alkaa muuttua kun arvot muuttuvat; ihminen on arvonsa ja se konkretia jossa ne syntyvät, muuttuvat ja katoavat; ne sanat jotka toinen sanoo ja jotka itseä pelottavat, vahvistavat tai muuttavat. Ei siinä sen syvällisemmästä todellakaan ole kysymys. 

Eivätkä arvot ole pohjimmiltaan relativistisia sosiaalisia sopimuksia koska silloin niistä jäisi jotain elementaarista selittämättä. Olen toisaalla kirjoittanut että uskova ihminen kysyy relativistia paremmin universaalien nimittäjien perään (miksi kostonhalu, yhdenvertaisuus ja hyväntahtoisuus ovat universaaleja ominaisuuksia?) mutta vastaa niihin yhtä huonosti kuin relativisti, joka ei kylläkään puhu jumalasta ylimpänä arvojen vartijana mutta unohtuu jankuttamaan jotain epämääräistä yhteiskunnasta, vallasta ja sosiaalisesta konstruktiosta. Minusta uskova on tässä johdonmukaisempi. Hän ei jätä kysymättä oleellisia kysymyksiä.

Miksi esteiikka ilman että se muuttuu eettiseksi toiminnaksi tai välittömäksi muuksi hyödyksi ei sitten riitä? Miksi ei nautittavan ja iloa tuottavan olemassaolo itsessään? Miksi estetiikka ei ole vain estetiikkaa vaan myös pelkkää estetiikkaa? Siksikö että haluamme siitä oikotien totuuteen hyvyyteen ja kauneuteen ja siinä rytäkässä joku muu ottaa viihtyessämme paikkamme? Joku muu jonka arvoja, mitäs muitakaan, emme voi hyväksyä. 

Silti: miksi estetiikka aina pistetään vastuuseen tästä kaikesta. Sittenkö ihmiset alkavat pelastamaan maailmaa kun he lopettavat lukemisen? Eikö kyse ole paremminkin siitä, mitä me teemme lukemisen lisäksi? Voisihan lukeminen olla passiivista vastarintaa kunhan muistaa jättää kaiken muun sikseen. Ryhdytään lukeviksi totaalileppoistajiksi. Aika näyttää, miten pitkälle uskallamme tässä mennä. Saisimme jopa lukea ilman syyllisyyttä ja ahdistusta, jotka eivät auta ketään, varsinkaan ympäristöämme, ja varsinkin jos haluamme hoitaa ahdistuksemme lääketieteen avulla. Tuoda estetiikka tässä syyllisyyden keskiöön on jo sinänsä kiinnittymistä siihen itseensä sen itsensä vuoksi; kommentointia estetiikan tosiolemuksesta; tarttumistä älyllisyyteen todellisen silleenjättämisen sijasta.

Lopulta oleellista on tietenkin se, miten sanoja käyttää. Jos haluan vähentää hiilipäästöjäni, en sano pyöräileväni töihin vaan teen niin. Mutta sen jälkeen myös kerron tekeväni niin ja perustelen itselleni ja muille, miksi niin kannattaa nykytiedon mukaan tehdä. Ehkä se on jollekin se vimeinen lisä pätöseen tehdä samoin. Tai jos rahan puute pakottaa olemaan matkustelematta Suomen rajojen ulkopuolella, teen välttämättömyydestä hyveen häiritsemällä mieliä sanojeni avulla koska itse olen puutteestani tyytyväinen ja sitä sanomaa haluan muillekin levittää. 

Sanat ovat välttämättömiä, jotta ihmiset tekevät asioita. Mutta emme tarkasti voi tietää, mikä määrä sanoja ja miten käytettynä on tarpeeksi. Me emme koskaan saa tarkalleen tietää, miten, missä ja milloin sanat todellisuuteemme vaikuttivat. Maailma on ehtinyt aina jo tapahtua. Juuri siksi meidän on lakkaamatta puhuttava, luettava ja kirjoitettava. Myös lepohetkemme estetiikan matkakodissa on todellista veren ja leivän historiaa.

BLOGISTIN POSTIA LUKIJOILLE

Hyvät lukijani.

Yksi vakituisista kommentoijistani sai minut ajattelemaan seuraavaa.

Jos olen loukannut teitä kahdella edellisellä kirjoituksellani ja varsinkin niissä anonyymin kanssa käymälläni hämmentävällä keskustelulla, pyydän sitä anteeksi. Katson myös blogistina olevani selvennyksen velkaa lukijoilleni. 

Tarkoitukseni ei ole ollut loukata ketään. Tarkoituksenani ei myöskän ollut fantasioida väkivallalla. Se kun ei sinänsä rakenna mitään eikä palvele kenenkään sisintä totuutta, ellei kirjoittajan itsensä refelktiota. Tarkoitukseni oli eksyttää itseni ajatteluni ja avomaailmani umpikujaan ja nähdä, mitä sanoja minun silloin on käytettävä ja mitä sanoja rohkenen vielä käyttää. Tarkoitukseni oli saada itseni käyttämään kieltä, josta ei ole paluuta - ja joka ehkä saa lukijani hylkäämään minut mikä ei tietenkään ole tarkoitukseni.

Tämä arvojamme haastava taloutta ja etiikkaa vastakkain puskeva tilanne jonka keskellä nyt elämme, asettaa kielen ja ajattelun koville. Taloudellinen ahdinkomme on nyt tuo viimeinen ranta, jossa meidän on joko hyväksyttävä niukkuutemme tai kiellettävä ihmisyys. Tuntuu kuin mikään kielellinen ja kuvitteellinen ei voisi ratkaista sisäistä ristiriitaani. Tämä tekee julkisesta kirjoittamisesta arvaamatonta (eikä muu kirjoittaminen tunnu mielekkäältä). Se voi tehdä kirjoittajasta myös vauhtisokean, jos hän katoaa omiin sanoihinsa. Eikä blogistin turvana ei ole edes taiteilijuutta, joka suhteellistaisi sanotun, institutionalisoisi sen helpommin hyväksyttäväksi. Kuvitteellisesta tulee sosiaalisesti totta ja joskus myös uhkaavaa. Se on blogin erityinen ja myös korvaamaton ominaisuus. Vastuuttava sellainen. Itselleni blogi on paljolti mielen ja kielen kysymistä, itsensä ilmaisun ja tutkimisen väline siinä kuin keskustelun foorumi, ja ihan jo siksi, ettei niitä voi erottaa toisistaan. Kuten jo sanoin, minulle on olemassa vain sosiaalista kirjoittamista koska vain sitä vasten sanani ovat olemassa ja itselleni vaarallisia. Vain niin voin jakaa luovasti jotain yhteisintä. (Ja tästä blogien luovasta ja epäinstitutionaalisesta puolesta haluasin täällä käydä keskustelua.)

Käymässäni keskustelussa jouduin joko pelaamaan itseäni vastaan anonyymin säännöillä, katsomaan mitä minusta itsestäni muotoutuu, tai pelastamaan itseni määrittelemällä hänet liian oudoksi otettavaksi huomioon vakavana vastustajana. Valitsin edellisen vaihtoehdon enkä kadu sitä. Jos olisin tehnyt toisin, olisin ollut itselleni ja kielelleni epärehellinen. 

Nyt tunnen kuitenkin edenneeni tässä prosessissa niin pitkälle, että enempään itsensä rempimiseen ei tällä erää ole tarvetta.

Toivottavasti te lukijani, haastavaa anonyymiä unohtamatta, ette ole kadonneet mihinkään. Ilman teitä tämä on turhaa.

SUOMI TÄYTTÄÄ 100 VUOTTA 2017: Ehdotus uudeksi Tuntemattomaksi

Edellisessä kirjoituksessani loin tylyä sketsihuumoria. Pakolaisten keskellä turisti etsii rantapaikkaa pyyhe mukanaan...

Kirjoitus aiheutti rajuakin keskustelua, jossa anonyymi (ei 'jope' vaan se toinen) kommentoija haastoi minut hätkähdyttävässä määrin maistelemaan omaa humanismiani ja sai minut myös ymmärtämään kirjaimellisesti, ettei humanisti voi ryhtyä Münchhauseniksi ja koetella humanismiaan itse omalla humanismillaan. En sen enempää referoi keskustelua. Käykää itse lukemassa kirjoituksesta Maailmojen kohtaaminen.

Tämä keskustelu on vienyt minut siihen yhteisimpään tyhjyyteen, josta aina puhun. Siinä omia arvojaan on koeteltava hyökkäämättä toisen arvojen kimppuun. Todellisuus on vain ajateltava äärimmäisimpään yhteiseen nimittäjään jossa lopulta on uskallettava kuvitella vain sitä, kuinka oletetussa todellisuudessa toimisi, ei vain ajattelisi. Yhteisimmässä nimittäjässä (siis jossain reaalisessa tilassa, jota on mahdotonta lausua ja oikeastaan edes kuvitella) on kysyttävä, kuinka käyttämämme sanat tuottavat todellisuutta. Mihin ne johtavat? Mitä niistä seuraa jos emme käytä niitä vain retorisesti (niin kuin tietenkin teemme, siis käytämme retorisesti, aina kun käytämme sanojamme yhteistä tulevaisuuttamme arvioiden niin kuin nyt tässä pakolaiskysymyksessäkin teemme).

Mikä sitten olisi anonyymin konekiväärimiehen kanssa jaettava äärimmäisin yhteinen nimittäjä, se synteettinen maisema jossa voisimme kohdata toisemme ilman retorista pölyä?  Se olisi tämä:

Minä ja anonyymi kiväärien kanssa tuolla samalla rannalla. Ehkä saman, siis Suomen, armeijan asusteissa. Jossain määrittelemättömässä dystopisessa tulevaisuudessa. Ainakin minä neuvottomuuteni hämmentämänä. Syntyy tilanne, jossa on valittava, puolustanko pakolaisia sitä omaa armeijaani vastaan johon anonyymi konekiväärimieskin kuuluu. Otanko vastaan ja noudatanko esimiehiltäni saamiani käskyjä? Nyt, näillä arvoillani jonka tässä koen omaavani, olisimme konekiväärianonyymin kanssa vastakkaisilla puolilla. Avaisin tulen häntä vastaan.

Ehdotankin nyt edellisen perusteella seuraavaa:
Kun taas tehdään uutta Tuntematonta sotilasta, eikö tässä olisi siihen kiinnostava uusi sisältö? Dystopia, joka voitaisiin rahoittaa Suomen 100-vuotispäiville 2017? Kansaa havahduttamaan? Nimikin minulla olisi jo valmiina: Tuntematon sotilas rannalla. Eikö se kuulostaisi englanniksikin hyvältä? Unknown soldier on the beach.

Lopuksi täytyy tietenkin kysyä, saako näin äärimmäistä kärjistystä ajatella? Saako sotaa ainoana toimivana ja diskursseja yhdistävänä "kolmantena" kielipelinä ajatella vai luoko se liian vaarallisen reaktiivisuuden eräänlaisena neljäntenä tasona? En tiedä. Mutta ainakin sitä voi ajatella.

MAAILMOJEN KOHTAAMINEN

Turisti hakemassa pyyhkeensä kanssa paikkaa Kreikkaan rantautuneiden pakolaisten keskeltä...

Olisiko edes Ihmebantussa sopivaa esittää tätä?
Olisiko tämä vain mauton ja liian julma pila vai tältäkö näyttäisi ihmisyyden neuvoton ele?

TURHUUDEN MARKKINOILLA





Siellä missä puhutaan turhuudesta, kaupataan tälle pojalle tarkoitusta. Ja kuten me kaikki peruskoulumme käyneet tiedämme, Saarnaaja on näistä kauppamiehistä tunnetuin. Mutta hänkin oli väärässä. Kaikki ei ole turhaa. Oikeastaan mikään ei ole. Suhteellisinkin ilo voi olla turhuutta vain absoluuttisen valossa ja tätä absoluuttia Saarnaaja juuri yrittää meille myydä. Saarnaaja on enemmänkin turhuudella juoniva jumalan kauppamies kuin vilpitön totuuden puhuja. Usko "johonkin korkeampaan" kun juuri tekee maallisesta turhaa ja saa ihmisen vaatimaan olemassaololtaan aina vain enemmän. Se tekee meistä pieniä tai paremminkin mittakaavaamme sopimattomia. Sattuma taas on ihmisen mittakaavassa aina kyllin absoluuttista. Ja siksi juuri uskonnottoman on mahdotonta ajatella olemassaoloaan tarkoituksettomaksi ja siksi pettyä siihen.

Paradoksaalisesti eutanasia ja itsemurha paljastavat tylyn voimallisesti Saarnaajan huonon ajattelun. Niitä ei haluta tai tehdä siksi, että olemassaolo sinänsä olisi turhaa tai tarkoituksetonta vaan siksi, ettei ihminen enää koe pääsevänsä osalliseksi olemassaolon suomasta onnesta ja ilosta ja mikä tärkeintä, ettei hän kykene enää jakamaan sitä muiden kanssa.

Saarnaajaa on luettava kuin aikalaiskirjallisuutta, jota myydään jari tervojen ja sofi oksasten rinnalla jouluksi kotiin. Vapaana kulttuurihistoriansa tuottamasta ansiottomasta arvosta. Silloin hänen logiikkansa heikkous paljastuu. Tai tarkemmin: paljastumisen kehtaa huomata ja sanoa ääneen.

Iloitse siis, sinä ihminen.

-

Kuva: Hilkka Eklund  (1945-2013)    

KYYHKYNEN ISTUI OKSALLA OLEVAISTA POHTIEN

Miksi ihmeessä minä sorrun katsomaan näitä?  Voisiko joku kertoa Roy Anderssonille että se ei ole niin hauska kuin luulee itse olevansa ja että sen sanomakin on jo vähän väljähtynyttä eli että kyllä jo tiedetään että meillä ei edes täällä pohjoismaisissa tasa-arvon mallimaissa ja lintukodoissa ole syytä liikaan tyytyväisyyteen ja että kaikki hyvä on pintaa ja aina jonkun kustannuksella rakennettu ja viimekädessä kehitysmaiden ja että kaksi väsynyttä hauskuudenkauppamiestä on niiiiiiiiiiiiin alleviivattua. Roy Andersson tekee elokuvia huonoa omatuntoa potevalle yleisölle joka haluaa tuntea syyllisyyttä pikkusievästi ja samalla kuulua arvoiseensa seuraan. Anderssonin humanismin puolustus on arvattavaa ja tylsää. Vähän niin kuin Kaurismäen Le Havressa.

KIRJOIHIN VARASTOITUNUT AIKA

Kun katson niitä yöpöydälleni keräämiäni kirjoja jotka suunnittelen
jossain vaiheessa lukevani, huomaan jäljellä olevan elämäni yhä
useammin käyvän mielessäni. Ei ole vielä hirveän kauan siitä kun
näin ei koskaan tapahtunut ja lukemisen aika tuntui rajattomalta.
Olen siis sen ikäinen, että lukemattomiin kirjoihini on alkanut
varastoitua olemisestani erottuvaa aikaa. Ne eivät ole enää kokonaan
minua varten vaan jotenkin satunnaisemmin olemassa. Ja tämä siis
koskee vain omia kirjojani. Vain ne tuntuvat muistuttavan rajallisuudestani
ja vain ne tuntuvat jollain merkittävämmällä tavalla ehkä jäävän minulta
lukematta. Kirjojen ostaminen on siis alkanut mittaamaan yhä enemmän
katoavaisuuttani. Yöpöydälläni on myös itselleni tärkeiksi muodostuneita
kirjoja jotka haluan jostain syystä vain pitää käsilläni. Mutta koska ne
olen jo lukenut, jotkut useammankin kerran, niihin tiivistynyt aika on
jo minussa ja ne katoavat mukanani.

SANANVAPAUS VILPILLISENÄ PERHEYHTÄLÄISYYTENÄ

"Perheyhtäläisyys (saks. Familienähnlichkeit) on Ludwig Wittgensteinin kielifilosofian käsite. Wittgensteinin mukaan on olemassa paljon yleisnimiä, joita ei voida soveltaa olioihin minkään yksinkertaisen säännön mukaisesti. Olioilla, joista tällaista yleisnimeä käytetään, ei ole siis olemassa mitään yhtä kaikille yhteistä piirrettä. Sen sijaan niiden välillä vallitsee perheyhtäläisyys, joka on monimutkainen olioiden yhteisten piirteiden verkosto. Wittgenstein esitti perheyhtäläisyyden käsitteen ensimmäisenä teoksessaan Filosofisia tutkimuksia."  - Wikipedia

Sananvapaudesta on tullut vaikea käsite. Ikään kuin vilpillistä perheyhtäläisyyttä. Tässä syviin humanistisiin arvoihin ainakin tähän asti perustuneessa yhteisössämme todistustaakka viettyy maahanmuuttokriittisten tai kansallismielisten puolella, koska heidän argumentaationsa helposti efektoituu todellisten yksilöiden vastustuksena, vihana ja uhkailuna, haluttiin sitä tai ei.

Hyvä vertailukohta on älykkyystutkimus, josta on vaikeaa puhua ilman että antaa aseita vääriin käsiin. Varsinkin kun viimeisen tiedon mukaan todistustaakka on nyt älykkyyden eroja kieltävien puolella. Tai vangeille tarkoitetun ohjelmatyön toimivuus ja tehokkuus (siitä tiedän työni puolesta paljon). Riippuen siitä, tarkastellaanko ohjelmien vaikutusta yksilö- vai tilastotasolla, saamme eri vastauksia - ja kummatkin siinä määrin tosia kuin yhteiskuntatieteellinen totuus voi sitä olla. Mutta on huomattava että tuloksia voi käyttää myös tarkoitushakuisesti ja siksi sananvapauttaan on käytettävä harkiten ja  merkitysten moninaisuutta korostaen. Joskus jopa vaikeneminen voi sittenkin olla viisain ratkaisu.

Tarkoitan tällä nyt sitä, että jos maahanmuuttokritiikkiä harrastaa niin samalla on voimakkaasti irtisanouduttava sen tarkoitushakuisesta tulkinnasta. Wittgensteinin myöhäisnäkemystä myötäillen sanojen merkitys on niiden käytössä. Kuinka siis käyttää sananvapauden käsitettä ilman vilpillisen perheyhtäläisyyden vaikutelmaa? Mitä tämä irtisanoutuminen siitä voisi olla? Vaikkapa selkeää vapaiden sanojensa efektistä varoittamista ja vihan tuomitsemista. Ja niin, ettei oman kannattajakuntansa katkeruutta sittenkin korosta niin, että lopulta vain vahvistaa, tahtoen tai tahtomattaan, omaa agendaansa siten ettei mikään mihin aluksi pyrki, enää lopulta oikeastaan tarkoita mitään.

Olisiko mahdollista jopa irtisanoutua hetkeksi omistaan ja puhua heistä kokonaisuuden osatekijöinä eikä uhreina? Haastettava myös heidät suoraan edustamiansa näkemysten eettisiin paradokseihin. Kuvitelkaa Soini, Halla-aho tai Immonen Perussuomalaisten puoluekokouksessa puhumassa vilpittömin ja analyyttisin mielin siitä, mitä sananvapauden perheyhtäläisyys vaikkapa sitten sen kuplassa elävän suvaitsevaiston kanssa ei tarkoita tai tarkoittaa ja ettei ainakaan vihaa. Hypoteesini ei ole metafyysinen oletus vaikka siltä se saattaakin näyttää. Se on maisema, jossa yritän ajatella sanananvapauden käsitettä ilman pienintäkään aistimusta perheyhtäläisyyden vilpillisyydestä.

Yritän tässä nyt muotoilla jotain, joka on pyrkinyt koko sananvapauskeskustelun ajan ulos sisältäni jossain epämääräisessä ja epätyydyttävässä muodossa ja joksi se ehkä yhäkin tulee jäämään. Ehkä tuo vilpillinen perheyhtäläisyys sittenkin jää aiheen tarkimmaksi muotoiluksi.

STONER KIRJALLISUUDEN VÄLIINPUTOAJANA? (päivitys 26.1.16)

"Ehkä ajankohta keskellä kuohuvaa kuusikymmenlukua vain oli väärä kertomukselle, joka ei kosiskellut lukijaa toiminnalla, ajanmukaisella maailmankuvalla tai värikkäillä hahmoilla."

25.5. kirjoitti Matti Komulainen hienossa Turun Sanomien arviossaan John Williamsin Stonerista noin.

Enpä tiedä... Kilpailiko Stoner aikalaistensa kanssa samasta lukijakunnasta toiminnalla tai värikkäillä hahmoilla?... Ajanmukainen maailmankuva kyllä ehkä osuu mutta sekin lukevan sivistyneistön kautta, ei massojen.

Älymystön päässä pyörivät ehkä enemmänkin postmodernin isät eli nyt niin hyvin tuntemamme pynchonit. Vaikka Stonerin saama kritiikki olikin kuulemma hyvää, pynchonit kuitenkin vastasivat kirjallisuuden ja kaiken taiteen loputtomaan uudistumisen janoon (mikä ei ole yhäkään sammunut) Stoneria paremmin. Kirjoitettiin hyvä arvio mutta sitten livistettiin turvallisesti vaikeamman pariin? Muoto ja sillä leikittely sekä ironia ja metatasot tulivat sisältöä tärkeämmäksi ja Stonerin helposta ja selkeästä proosasta pitäminen olisi antanut kyseenalaisen kuvan lukijasta? Tosin haukkuakaan ei hyvää kirjaa voinut.

Ei näin ehkä ajateltu kirjaimellisesti mutta uudistumisen vaatimus vaikutti tunneilmastoon ja siten yksittäisiin lukijoihin - niin kuin vaikuttaa yhäkin. Eikä siinä mitään, Stonerin aikalainen samana vuonna (1965) eli Huuto 49 on hieno kirja sekin.

Stoner on väliinputoaja. Yhtäältä ei massoille uppoava mutta toisaalta älymystölle liian helposti aikanaan ohitettava, koska sen tuntemista ei tuossa ilmapiirissä vaadittu? (Tunnistatteko tässä ajassa mitään samaa?) Ehkä jotenkin näin? Tai sitten olen ihan soralla.

-

26.1.16: ajan myötä Stonerin vaikutus on laimentunut. Jotenkin sen loppupuoli ja päätös tuntuvat nyt pikkuisen likilaskuisilta, jotenkin ideaansa tukehtuvilta. Mutta kirjoitukseni perusidean takana pysyn.

TYHJYYDEN VAALIMISESTA

Kun ajattelen mitä tahansa vioittunutta tai
huonosti toimivaa tai käyttäytyvää
käy minulle heti selväksi, että tyhjyyskin
on oikeastaan väline jonka puhtaudesta on
pidettävä huolta.
Rikkinäinen leivänpaahdin, katatoninen jäykkyystila,
depressio, julmuus tai vaikkapa huonoksi kuulemani
laulu estävät tyhjyyttä tulemasta välineeksi kun tyhjyys
niiden vuoksi ikään kuin menee sijoiltaan ja tulee itseeni
käyttämään minua.
Toisaalta: auttaako parhainkaan laadukkuus
edistämään tyhjyyden välinettä vai auttaako vain
unohtamaan sen?
Tässä on oltava tarkkana.
Kuinka tyhjyys voisi olla välineen muokattavissa
jos se itse on välineistä puhtain ja jakautumattomin?
Ja paitsi että tyhjyys on välineistä puhtain,
on se myös niistä yhteisin ja kuuluu kaikille meille,
jotka emme ennen sitä olleet mitään.

LÄHEISYYDESTÄ

Kuvittelitko tänä aamuna piteleväsi rakastettusi kättä?
Ettei se vain ollutkin tunnottomaksi painunut omasi?

RUNOUSRUNO

Kuvailu vailla runoutta
saa unohtamaan
alun

sillä
runous on
mielikuvituksen
palauttamista
alkuperäänsä:

olosuhteiden
pakottamaan
äärimmäisyyden
aistiin.

IDÄN VIISAUTTA

Joillekin minä on kokonaan harhaa.
Itselleni riittää sen läpikuultava käytännöllisyys.

REFLEKTIO

Avaruus on heti päässä kun katsoo tähtiin.

Pitäisi katsoa maata kaukaa.

KOKONAINEN TEKO

luo kokoisensa mittakaavan
ja yhdistää kaltaisensa
syyn ja seurauksen;
voi toteutua epäröivin liikkein,
mutta ei parempaa tietoa
odotellessa

SAMULI PAROSELLE

Maailma ei ole vain sana:
ihmistä ei voi lohduttaa vasaroimalla häntä.

TULEVAISUUDEN RETROHUPIA

Nyt nauretaan noissa 80-luvun retro-ohjelmissa olkatoppauksille ja karkkiväreille vaatteissa. Mille me nauramme tai ainakin hyväntahtoisesti hymyilemme 20 vuoden kuluttua? Tässä arvauksia (ja otan lukijoiden ehdotuksia vastaan):

naisten peruukkimaiselle keskipääjakaukselle, jossa pitkät hiukset on lakattu päälaelta niin jäykäksi, että ne eivät laskeudu luonnollisesti alas (yhdellä lotto- tai kenotytöllä oli sellainen)

miesten tavalle pitää wannabe-rennosti kauluspaitaa puoliksi housujen päällä (tämä huvittaa minua erityisesti)

T-paidan pitämiselle niin että vyönsolki näkyy

naisten korkokenkien kanssa pidettävät "kengän alle" jäävät ja "näkymättömät" hiertymäsukat

poikien ananaskampaukselle (tämä oli tyttäreni ehdotus)

tolkuttomalle vedenjuonnille (tämä taitaa olla ajankohtaista jo nyt kun uudet suositukset neuvovat juomaan juuri siten kun evoluution myötä rakentunut kehomme ja käytännön järkikin sanovat: kun janottaa)