"Perheyhtäläisyys (saks. Familienähnlichkeit) on Ludwig Wittgensteinin kielifilosofian käsite. Wittgensteinin mukaan on olemassa paljon yleisnimiä, joita ei voida soveltaa olioihin minkään yksinkertaisen säännön mukaisesti. Olioilla, joista tällaista yleisnimeä käytetään, ei ole siis olemassa mitään yhtä kaikille yhteistä piirrettä. Sen sijaan niiden välillä vallitsee perheyhtäläisyys, joka on monimutkainen olioiden yhteisten piirteiden verkosto. Wittgenstein esitti perheyhtäläisyyden käsitteen ensimmäisenä teoksessaan Filosofisia tutkimuksia." - Wikipedia
Sananvapaudesta on tullut vaikea käsite. Ikään kuin vilpillistä perheyhtäläisyyttä. Tässä syviin humanistisiin arvoihin ainakin tähän asti perustuneessa yhteisössämme todistustaakka viettyy maahanmuuttokriittisten tai kansallismielisten puolella, koska heidän argumentaationsa helposti efektoituu todellisten yksilöiden vastustuksena, vihana ja uhkailuna, haluttiin sitä tai ei.
Hyvä vertailukohta on älykkyystutkimus, josta on vaikeaa puhua ilman että antaa aseita vääriin käsiin. Varsinkin kun viimeisen tiedon mukaan todistustaakka on nyt älykkyyden eroja kieltävien puolella. Tai vangeille tarkoitetun ohjelmatyön toimivuus ja tehokkuus (siitä tiedän työni puolesta paljon). Riippuen siitä, tarkastellaanko ohjelmien vaikutusta yksilö- vai tilastotasolla, saamme eri vastauksia - ja kummatkin siinä määrin tosia kuin yhteiskuntatieteellinen totuus voi sitä olla. Mutta on huomattava että tuloksia voi käyttää myös tarkoitushakuisesti ja siksi sananvapauttaan on käytettävä harkiten ja merkitysten moninaisuutta korostaen. Joskus jopa vaikeneminen voi sittenkin olla viisain ratkaisu.
Tarkoitan tällä nyt sitä, että jos maahanmuuttokritiikkiä harrastaa niin samalla on voimakkaasti irtisanouduttava sen tarkoitushakuisesta tulkinnasta. Wittgensteinin myöhäisnäkemystä myötäillen sanojen merkitys on niiden käytössä. Kuinka siis käyttää sananvapauden käsitettä ilman vilpillisen perheyhtäläisyyden vaikutelmaa? Mitä tämä irtisanoutuminen siitä voisi olla? Vaikkapa selkeää vapaiden sanojensa efektistä varoittamista ja vihan tuomitsemista. Ja niin, ettei oman kannattajakuntansa katkeruutta sittenkin korosta niin, että lopulta vain vahvistaa, tahtoen tai tahtomattaan, omaa agendaansa siten ettei mikään mihin aluksi pyrki, enää lopulta oikeastaan tarkoita mitään.
Olisiko mahdollista jopa irtisanoutua hetkeksi omistaan ja puhua heistä kokonaisuuden osatekijöinä eikä uhreina? Haastettava myös heidät suoraan edustamiansa näkemysten eettisiin paradokseihin. Kuvitelkaa Soini, Halla-aho tai Immonen Perussuomalaisten puoluekokouksessa puhumassa vilpittömin ja analyyttisin mielin siitä, mitä sananvapauden perheyhtäläisyys vaikkapa sitten sen kuplassa elävän suvaitsevaiston kanssa ei tarkoita tai tarkoittaa ja ettei ainakaan vihaa. Hypoteesini ei ole metafyysinen oletus vaikka siltä se saattaakin näyttää. Se on maisema, jossa yritän ajatella sanananvapauden käsitettä ilman pienintäkään aistimusta perheyhtäläisyyden vilpillisyydestä.
Yritän tässä nyt muotoilla jotain, joka on pyrkinyt koko sananvapauskeskustelun ajan ulos sisältäni jossain epämääräisessä ja epätyydyttävässä muodossa ja joksi se ehkä yhäkin tulee jäämään. Ehkä tuo vilpillinen perheyhtäläisyys sittenkin jää aiheen tarkimmaksi muotoiluksi.
Niin meillähän on menossa sananvapauden kielipeli-matsi koko ajan:
VastaaPoistaMeillä On Unelma vs. Meillä On Ongelma.
Molemmat Juhan mainitsemia eettisiä paradokseja täynnä, mutta niin on (meillä) noihin liigoihin kuulumattomillakin.
t. - (nykyisen sensuurin aikana on paras käyttää anonyymin nimimerkinkin tilalla "tyhjän" merkkiä, jos ei halua sanoistaan loputtomaan irtisanoutumisten kehään todistelemaan mitä on ja mitä ei ole)
Suvaitsevaisuus on nyt myös sellainen sana, johon on tullut väärää konnotaatioita. Huonohan se onkin, vähän alaspäin katsomista, sietämistä. Hyväksyminen, kunnioittaminen ja arvostaminen ovat ehkä vielä puhtaita termejä.
VastaaPoistaTuossa äskeisen kommentoijan mainitsemassa kielipeli-matsissa ei päästä mihinkään, niin kauan kuin kilpalaulajien tavoite on määritelty tai ounasteltu niin erilaiseksi.
Hyvä jos kykenemme jotenkin edes sietämään. Se on jo monelle meistä suuri saavutus.
VastaaPoistaNykyisen kulttuurirelatisimin ennakko-odotus mm. maailman kaikkien erilaisten kulttuurien arvostamisesta ja kunnioittamisesta on aika katteeton ideaali. Ihmiset ei kykene siihen. Inho ja epäluulo kuluu ihmisyyteen, ei toivottavana mutta hyvin inhimillisenä ominaisuutena. En tarkoita ettei siitä pitäisi pyrkiä pois, mutta kyllä se vain niin on. Olen ihan varma että Dalai Lama ja Äiti Terasa ovat kokeneet ihan samaa. Siksi mulle Minulla on unelma-ihmisten eetos kalskahtaa siinä kuin vastapoolin, Meillä on ongelma-ihmisten. Jutut voivat toimia vain siedettyinä kompromisseina, ja silloinkin vain jonkin aikaa ja on päästävä uuteen kompromissiin jota voidaan sietää jonkin aikaa...
Eräs tuntemani ihminen määritteli kerran, että elämä on katastrofista selviytymisyritys. Yritys. Yritetään nyt siis sietää toisiamme, erilaisuutta, ja muuttuvaa Suomea. Minä en ainakaan korkeampaan tunteeseen pysty.
jope
Dalai Lama ja Äiti Teresa ovat varmaan kokeneet arjen haasteet valitsemallaan tiellä, inhot ja epäluulot, mutta silti tehneet hyvää eikä pahaa.
VastaaPoistaMeillä On Ongelma -puolella on sellainen siipi, joka haluaa "eliminoida" toisenlaiset, ja toisenlaisia on heidän mielestään todella paljon.
Kaikki tietävät, että maahanmuutto tuo ongelmia. Toiset ovat valmiita ratkaisemaan niitä käytännön asioina, toiset eivät.
"Kaikki tietävät, että maahanmuutto tuo ongelmia. Toiset ovat valmiita ratkaisemaan niitä käytännön asioina, toiset eivät."
PoistaHyvin sanottu. Oikeastaan tässä olis syytä asettaa eräänlaien lacanilainen reaalisen etiikka, jossa meidän on vain hyväksyttävä reaalinen pysyäksemme ihmisinä - pystymme ratkaisemaan sitä tai ei. Merelle hukkuvat piruparat ovat tästä reaalisesta hyytävä esimerkki. Mitä heille TEHDÄÄN? Voimmeko ratkaista hedän reaalisuutensa symbolisen ja kuvitteellisen voimalla? Sitähän tämä kiista vaikkapa sananvapaudesta on, tai kansallisuusaate, yritystä ratkaista ongelma symbolisesti. Mutta ihmisyytemme haastetaan aina tuossa reaalisen lausumattomuudessa. Reaalinen vie meidät arvaamattomiin suuntiin ja kulkee ikään kuin eri ajassa kuin symbolinen ja imaginaarinen. Muutumme huomaamatta reaalisuutemme myötä.